arvostelussa: Aladdin (2019)

Arvostelin viime kuussa Aladdinin vuonna 1992 julkaistun piirretyn version, ja tähtiä se sai 4.5/5. (Kokonaan voit lukea arvostelun tästä.) Elokuva onkin todellinen klassikko, enkä usko kovinkaan monen odottavnkaan uuden version pääsemistä samalle tasolle. Kuinka uusi Aladdin sitten pärjäsi minun näkökulmastani? Oliko uusi versio täysin turhaa, vanhan ja hyvän uudelleen kierrättämistä vai yllättikö elokuva odotukseni?

Arvostelu sisältää paljon vertailua 2019 vuoden ja 1992 vuoden versioiden välillä :D.

***

Agraban valtakunnan johtajaksi pääsemistä havitteleva sulttaanin neuvonantaja Jafar tarvitsee toivoidensa täyttymiseen Ihmeiden onkalosta löytyvää taikalamppua, jossa asuu kolme toivomusta toteuttava Henki. Jafar ei kuitenkaan suinkaan aio itse vaarantaa henkeään astumalla monia ihmishenkiä vaatineen onkalon sisään, vaan hän tarvitsee jonkun tuomaan lampun. Huomatessaan prinsessaan ihastuneen katuvarkaan, Aladdinin oleskelevan luvattomasti palatsissa, Jafar näkee tilaisuutensa tulleen ja järjestää Aladdinin noutamaan lampun hänelle luvaten palkkioksi työstä hurjasti rikkauksia, jotka hänen mukaansa auttaisivat Aladdinia tekemään vaikutuksen prinsessaan.

***

Elokuvan päähenkilönä toimii tietenkin kaduilla asuva, köyhä Aladdin, joka hankkii elantonsa varastelemalla. Aladdin on kuitenkin hyväntahtoinen, sillä hän varastaa pakon sanelemana ja on myös valmis esimerkiksi jakamaan hankkimaansa ruokaa muille, vielä huonommassa asemassa oleville. Aladdin on seikkailunhaluinen ja rohkea, mutta vaikka hän on sopeutunut omaan eläämäänsä hyvin, hän haaveilee usein palatsista ja rikkaammasta elämästä, sekä tietenkin ihastuksensa Jasminen sydämestä. Aladdin on hyvin samanlainen hahmo kuin piirretyssä versiossa. Hän vaikuttaa ihan mukavalta, mutta jää hahmona tylsäksi. Hahmon persoonallisuus on hyvin samanlainen kuin tuhansilla tarinoiden päähenkilöillä, eikä hän jää erityisemmin mieleen. Uudessa versiossa hahmoa näyttelee Mena Massoud, joka oli itselleni täysin tuntematon ennen elokuvan katsomista. Massoud luo Aladdinista hyvin samanlaisen kuvan kuin aiemmassa versiossa ja onnistuu työssään hyvin. Hahmo ei vain itsessään anna mahdollisuuksia erottuvampaan näyttelijän työhön.

Toisin kuin Aladdin, palatsissa elävä prinsessa Jasmine on saanut uudessa versiossa hieman muutoksia. Hahmo on otettu elokuvassa huomattavasti suurempaan rooliin, ja hahmo on myös saanut entistä määrätietoisemman ja itsenäisemmän luonteen. Jasmine esitellään uudessa elokuvassa heti alussa Aladdinin tapaan, ja hän myös taistelee entistä vahvemmin omien oikeuksiensa eteen. Jasmine on uuden version parhaita puolia, sillä näin elokuva saa uudenlaista sanomaa, ja hahmon persoonallisuus on huomattavasti kiinnostavampi kuin Aladdinin. Jasmine haluaa edelleen muuttaa Agraban vanhahtavaa lakia ja poistaa pakkoavioliiton, mutta tällä kertaa hän kyseenalaistaa myös sen, miksei itse voisi hallita valtakuntaa isänsä jalanjäljissä. Myös Jasminea näyttelevä Naomi Scott oli itselleni tuntematon ennen elokuvan näkemistä. Scott osoittautuu kuitenkin erinomaiseksi valinnaksi Jasminen rooliin, ja hän saa hahmoon tuotua myös jotakin uutta vanhan, aiemmin nähdyn prinsessan lisäksi.

Aladdinin trailerin saapuessa yksi eniten epäilyksiä tuonut hahmo oli Will Smithin esittämä lampunhenki. Henki on monen suosikkihahmo lapsuudesta, eikä Robin Williamsin vauhdikkaan hengen saappaisiin astuminen olisi helppo asia. Onkin hyvä, ettei vanhaa Henkeä ole yritetty tehdä väkisin uudelleen, vaan Smith näyttelee Henkeä omalla tavallaan, luoden rennomman ja eri tavalla huumorintajuisen Hengen. Henki on suurimman osan ajasta hyvin onnistunut ja viihdyttävä hahmo, ja parhaimmillaan hän on neuvoessaan ja ohjaillessaan Aladdinia toimissaan.

Suurin pettymys hahmoista on Jafar. 1992 julkaistussa elokuvassa Jafar on yksi Disneyn pahimpia pahiksia, ja hahmon matala ääni sekä juonikas ja uhkaava ulkomuoto toivat hahmoon vielä lisää pelottavuutta, mitä toimiva pahis tarvitsee. Marwan Kenzari häviää kuitenkin pahasti alkuperäiselle hahmolle, ja piirroselokuvan Jafar päihittäisi Kenzarin hahmon 10-0 jo pelkällä karmaisevalla äänensävyllään. Uusi Jafar ei onnistu tuomaan minkäänlaista pelkoa, mikä on harmi. Näin suuressa elokuvassa Jafarista olisi voitu tehdä hurjasti pelottavampikin.

Agraban sulttaania ja näin ollen myös Jasminen isää elokuvassa näyttelee Navid Negahban. Sulttaani oli animaatiossa huumorihahmo, mutta uudessa Aladdinissa hän kuuluu vakavasti otettaviin hahmoihin. Muutos sopii uuteen versioon hyvin, ja luo näin mukavasti pientä muutosta animaation ja live action-elokuvan välille. Lisäksi uuteen elokuvaan on lisätty muutamia uusia hahmoja, joista eniten ruutuaikaa saa Jasminen hovineito Dalia, jota näyttelee Nasim Pedrad. Dalia sopii elokuvaan hyvin, ja hänelle on saatu sopivasti omat hetkensä. Hahmo ei tunnu missään kohtaa turhalta lisäykseltä, vaan hän sopii loogisesti juoneen. Dalia ja Jasmine ovat ystäviä, ja heidän väliset kohtauksensa ovat hauskaa ja miellyttävää seurattavaa. 

Aladdin on tarjonnut elokuvantekijöille paljon mahdollisuuksia erikoisefektien käyttöön, ja niitä hyödynnetään toimivasti. Erityisesti Ihmeiden onkalo on näyttävä, ja taikamatto-kohtaukset ovat hienon näköisiä. Agraban kaupunki on herätetty mukavasti eloon, ja siellä on samanlainen tunnelma kuin animaatiossa. Myös palatsi on hyvin samanlainen, millaiseksi sen animaation perusteella muistan. Jaksan harvemmin paneutua elokuvia katsoessani puvustukseen, mutta Aladdinista mieleeni jäivät erityisesti Jasminen näyttävät korut ja mekot, jotka ansaitsevat mielestäni erityismaininnan!

Myös animaatiosta tutut eläinhahmot on tuotu elokuvaan onnistuneesti tietokoneella. Jafarin papukaija Jago on edelleen menossa mukana, mutta jää kuitenkin huomattavasti animaatioversiotaan vaisummaksi. Olin iloinen, että Jago oli jälleen Jafarin avustajana, mutta jäin ikävöimään aiemman version vitsikkyyttä ja persoonallisuutta. Jasminen lemmikkileijona Rajah on ruudulla hyvin näyttävä ilmestys. Lisäksi Aladdinin apina Abu on tietenkin elokuvassa mukana muistuttaen hyvin vahvasti animaatioversiotaan. 

Aladdin on musikaali, ja se sisältää samat laulut kuin animaatioversio. Musiikkinumerot ovat onnistuneita, ja niitä on mukava seurata. Elokuva alkaa Agrabaan johtavalla Arabian Nights-kappaleella, joka toisaalta toimii, mutta toisaalta jättää hieman kylmäksi. Kertosäkeen alkaessa herää nostalginen tunnelma, mutta kappale olisi saanut olla mahtipontisempi. Myös toinen animaatiosta tuttu laulu, Aladdinin esittelevä One Jump Ahead jättää vielä kylmäksi. Kappale on itse asiassa Arabian Nights-kappaletta heikompi, ja täysi kopio animaatiosta. Kappale ja sen aikana esitettävät kohtaukset eivät tuo mitään uutta, ja tässä kohtaa ehtii jo toivoa, että elokuva paranee. Näin onneksi käy, sillä loput laulut ovat jo onnistuneempia. Hengen esittämä A Friend Like Me toimii, ja musikaalikohtaus on näytävä ja vauhdikas. Prince Ali on kohtauksena erityisen hieno tanssijoineen ja paraateineen, eikä laulussakaan ole moittimista. Ihana The Whole New World kuulostaa erittäin hyvältä ja saa kertosäkeessä kananlihalle - hyvällä tavalla. Vanhojen laulujen lisäksi elokuvaan on lisätty Jasminelle soolokappale Speechless, joka nousee omaksi suosikikseni The Whole New Worldin rinnalle. Kappale ja kohtaus ovat mahtipontisia, ja myös tämä kappale sai useassa kohtaa kananlihalle. 

Kokonaisuudessaan Aladdin on viihdyttävä yhden katselukerran leffa, mutta se ei jää erityisemmin mieleen. Mikään pyhäinhäväisys aiempaa versiota kohtaan ei missään nimessä ole kyseessä, mutta live action-versio jää kuitenkin animaatiota vaisummaksi. Piirrosjäljen puuttumisesta johtuvaa mielikuvituksen puutetta on saatu korjattua osittain uusilla näkökulmilla ja näyttävillä kohtauksilla, mutta erityisen erottuvaksi elokuva ei missään kohtaa nouse. Näyttelijävalinnat pettymyksen tuottavaa Kenzaria lukuun ottamatta ovat elokuvan kantava voima hyvien musiikkikohtausten ohella. Elokuvassa on jännitystä, naurua ja herkempiä hetkiä, ja saatan jonkin ajan päästä viihtyä sen seurassa toisenkin katselukerran. Aladdin jättää minut kuitenkin edelleen epäileväksi Disneyn remake-elokuvia kohtaan. 

2,5/5

arvostelussa: Risto Reipas ja Nalle Puh (2018)

***

Lapsuudessaan Risto Reippaalla oli tapana viettää paljon aikaa seikkaillen tuttujen lelujensa kanssa Puolen hehtaarin metsässä. Aika kuitenkin kuluu, ja Risto kasvaa. Lähtiessään sisäoppilaitokseen hän jättää hyvästit leluilleen ja jatkaa elämäänsä ilman lapsuuden leikkejä. Ajan mittaan hänestä kasvaa kiireinen mies, ja työ vie häneltä kaiken ajan. Avioliitto alkaa murentua, töistä tulee valtavia vastuita eikä edes omalle tyttärelle ole tarpeeksi aikaa ja rakkautta. Riston voimavarojen pettäessä lapsuuden lempilelu Nalle Puh tulee kuitenkin sattumalta auttamaan Riston elämän parempaan kuntoon, kun Riston taas täytyy auttaa Puhia löytämään jonnekin kadonneet Puolen hehtaarin metsässä asuvat ystävänsä.

***

Suhtaudun Disneyn näytellyihin elokuviin edelleen hyvin skeptisesti, mutta Risto Reipas ja Nalle Puh (eng. Christopher Robin)  kiehtoi kuitenkin idealtaan, ja elokuvan traileri vaikutti yllättävän mielenkiintoiselta. Elokuvan ensi-ilta oli 30.7.2018. Alunperin suunnittelin katsovani elokuvan elokuvateatterissa, mutta jotenkin se taas jäi. Iloiseksi yllätyksekseni löysin elokuvan kuitenkin ilmaisena eräänä lomailtana Viaplaysta, ja se päätyikin välittömästi katselulistalle.

Nalle Puh-tarinat ovat varmasti hyvin monelle tuttuja ja tärkeitä lapsuudesta. Tuntuikin ihanalta ajatukselta palata Puolen hehtaarin metsään kenties hieman erilaisesta näkökulmasta. Risto Reipas ja Nalle Puh-elokuvassa tavallisesti nuorena poikana esiintynyt lelujen omistaja Risto Reipas esiintyy suurimman osan aikaa aikuisena miehenä, jolla on perhe elätettävänään, ja arkiset työongelmat vaivaavat häntä. Työ onkin vienyt mieheltä kaiken huumorin ja mielikuvituksen, ja hänestä on tullut hyvin vakavamielinen ja hermostunut. Riston historiaa esitellään mukavasti elokuvan alussa, ja näin häntä on helppo ymmärtää heti alusta asti. Vaikka Riston vakavuus ja jopa masentuneisuus ovat paljon esillä vanhan, iloisena ja reippaana tunnetun pojan tilalla, hänestä kuitenkin pitää alusta asti, ja hän toimii hyvin päähenkilönä. Risto Reippaan roolissa elokuvassa nähdään Ewan McGregor, joka on oiva valinta rooliin. Hän näyttelee hahmoa uskottavasti, ja luo hänestä pidettävän hahmon johtaen elokuvaa lämminhenkisellä otteella eteenpäin.

Risto Reipas on ehtinyt luoda itselleen oman perheen. Hänen vaimonsa Evelyn on rakastava ja ymmärtäväinen nainen, mutta alkaa olla loppu miehensä jatkuvaa työskentelyä ja perheajan laiminlyömistä kohtaan. Evelynin ja Riston suhde toimii elokuvassa hyvin, ja pari sopii yhteen. Evelynin hahmo vaikuttaa viisaalta ja välittävältä. Evelyniä elokuvassa näyttelee Hayley Atwell, joka on itselleni tuttu Marvelin maailmoista Peggy Carterin roolista.

Myös Evelynin ja Riston nuori tytär Madeline saa suhteellisen paljon ruutuaikaa erityisesti elokuvan lähentyessä loppuaan. Madelinea näyttelee Bronte Charmichael, joka onnistuu roolissaan hienosti nuoreen ikäänsä nähden. Madeline on hyvin kiltti, ja vaikka hänellä on paljon paineita lähestyvän sisäoppilaitokseen siirtymisen ja opiskelun vuoksi, hän omistaa silti lapsenomaista mielikuvitusta. Madeline on hyvin kiinnostunut isänsä lapsuudesta ja tämän vanhoista piirrustuksista Puolen hehtaarin metsän asukkaista, mutta Risto ei halua puhua lapsuuden leikeistään.

Elokuvassa pahiksen roolissa esiinyy Riston pomo Giles Winslow Mark Gatissin näyttelemänä. Giles on ylimielinen ja juonikas, ja hän laittaa mielellään Riston tekemään ikävät työt puolestaan. Giles sopii elokuvaan hyvin, ja hän on sopivan arkinen "pahantekijä". Elokuvan pääjuoni ei kuitekaan ole taistelua ilkeää pomoa vastaan, vaan enemmänkin juoni keskittyy Risto Reippaan palaamiseen omaksi, vanhaksi itsekseen, mikä onkin hyvin mielenkiintoista seurattavaa.

Ihmishahmojen lisäksi elokuvassa nähdään tietenkin kasa lapsuudesta tuttuja eläinhahmoja. Usein hieman tiukkapipoinen Kani ja viisas Pöllö esiintyvät tuttuina omina itsenään, mutta jäävät hahmoista hieman taka-alalle. Myös Ruu ja tämän äiti Kengu saavat yllättävän vähän ruutuaikaa. Enemmän esillä sen sijaan ovat vauhdikkaasti ympäriinsä pomppiva Tiikeri, pelokas Nasu, aina yhtä masentunut Ihaa sekä tietenkin se elokuvan nimessäkin esiintyvä, lämminsydäminen ja hieman kömpelö Nalle Puh. Puh on ehdottomasti lempihahmoni elokuvassa, ja olin positiivisesti yllättynyt, kuinka hyvin hahmo pääseekään elokuvassa oikeuksiinsa. Erityisesti nallen lämminhenkiset pohdinnat ja sympaattinen huolettomuus saivat nopeasti aikaan nostalgisen fiiliksen. 

Puolen hehtaarin metsä on elokuvassa hyvin realistinen ja kotoisan oloinen. Aluksi tuntui hassulta nähdä tavallisesti piirretyissä esiintynyt metsä ihan aitona ja tavallisena metsikkönä, mutta se sopi elokuvan sävyyn hyvin. Kaikki tärkeät paikat, kuten asukkaiden kodit, olivat samanlaisia, millaisina ne muisti tarinoiden pohjalta. Myös itse eläinhahmot vaativat hetken totuttelun, mutta myös ne sopivat elokuvaan erinomaisesti. 

Risto Reipas ja Nalle Puh on monia tunteita herättävä elokuva. Tunnelma on useissa kohdissa masentava ja haikea, ja maisematkin ovat ajoittain hyvin synkkiä ja sateisia. Trailerin perusteella ajattelinkin elokuvan olevan kokonaan draamaelokuva. Katsoessani elokuvan sain kuitenkin huomata, että myöskin hyvin hauskoja kohtauksia ja lausahduksia on mukana. Päällimäisenä elokuvasta jää mieleen lämminhenkisyys, joka kuuluukin kaikkiin Nalle Puh-elokuviin. Elokuva kulkee hyvin rauhallisella tahdilla, mikä on todella mukavaa vaihtelua nykyajan vauhdikkaiden seikkailujen rinnalle.

Risto Reipas ja Nalle Puh ylitti vahvasti odotukseni, mutta siinä on myös omat, kuitenkin melko pienet ongelmansa. Ensimmäisenä tulee mieleen se, minkä ikäisille elokuva on tarkoitettu. Ilmeisesti elokuvaa tehdessä on koetettu tavoitella kaiken ikäisiä lapsista aikuisiin, mutta lopputulos harvoin uppoaa täydellisesti jokaiseen ikäluokkaan. Jokainen löytää elokuvasta varmasti jotakin itseään

miellyttävää, mutta itse arvelisin, että elokuvasta nauttivat eniten hieman varttuneemmat katsojat. Erityisen hienoa elokuvassa itse asiassa onkin se, kuinka samaistuttava ja syvällinen Nalle Puhin ja Risto Reippaan seikkailusta kertovasta elokuvasta onkaan saatu aikuiskatsojille.

 Toinen pieni miinus tulee lopusta, joka ei yksinkertaisesti iskenyt minuun mitenkään erityisellä tavalla. Loppua kohden elokuvan tahti kiihtyy hieman, mutta pysyy kuitenkin mukavasti edelleen hyvin maanläheisenä. Myös elokuvan ihmishahmot Risto Reipasta lukuun ottamatta jäävät "ihan hyvälle" tasolle. Heissä ei suoranaisesti ole mitään vikaa, mutta he eivät vain jää erityisemmin mieleen.

Risto Reipas ja Nalle Puh oli itselleni suuri positiivinen yllätys. Elokuva on ihanan lämminhenkinen ja hyvän mielen tuova, vaikka siinä on myös todella haikeita hetkiä. Tämä elokuva on mitä mainioin tapa palata Puolen hehtaarin metsään aikuisemmasta näkökulmasta. Hahmot ovat säilyttäneet alkuperäiset persoonallisuutensa ja lämminhenkisyytensä. Risto Reipas on hyvin onnistunut päähenkilö, ja on kiinnostavaa nähdä, millainen mies hänestä on kaikkien kokemusten jälkeen kasvanut. Parasta elokuvassa ovat eläinhahmot ja Riston paluu heidän luokseen. Omat suosikkikohtaukseni ovat Riston ja Nalle Puhin välillä käytävät filosofiset keskustelut sekä viittaukset vanhoihin Nalle Puh-tarinoihin.

Risto Reipas ja Nalle Puh-elokuvan jälkeen tekee mieli hakea oma lapsuuden suosikkipehmolelu kainaloon ja palata muistelemaan omia lapsuuden leikkejä. Elokuva sopii myös teemaltaan oikein hyvin nykyiseen aikakauteen, jossa työuupumus on lisäntyvä ongelma. Puhin sanoin: "Doing nothing often leads to the very best of something."

4/5

lempihahmojani Disney-klassikoista

Kesäloma on ihanasti alkanut, ja sen kunniaksi halusin tehdä tähän väliin jonkun muun postauksen tavallisen elokuva-arvostelun sijaan. Tällä kertaa päästäänkin syventymään animaatioiden hahmoihin, sillä tarkoituksena on valita lempihahmoni jokaisesta arvostelemastani Disney-klassikosta. 

Karhuveljeni Koda

Karhuveljeni Kodan parhaaksi hahmoksi nousee ehdottomasti Koda. Koda ei siis ole elokuvan päähenkilö, vaikka nimi siltä vahvasti kuulostaakin, vaan päähenkilönä toimii elokuvassa ihmisestä karhuksi muuttunut Kenai. Koda on eksynyt äidistään, ja tapaa metsässä haahuillessaan ansaan jumiin jääneen Kenain. Kodalle metsän esteet ovat tuttu juttu, ja hän auttaa Kenain nopeasti pois pinteestä. Ensitapaamisen jälkeen Koda saa myös suostuteltua Kenain kulkemaan kanssaan ja etsimän hänen äitinsä.

Koda on hyvin vauhdikas ja seurallinen karhunpentu. Kulkiessaan Kenain kanssa Koda on usein ensimmäisenä juttelemassa muille metsän asukkaille, eivätkä häneltä lopu tarinat kesken. Hahmon touhuilua on vaikea seurata hymyilemättä, vaikka josus vauhdikkuus käy jopa ärsytyksen rajoilla. Koda tuokin hyvin vahvasti mieleen oman pikkuveljeni, ja siksi hän on ehdottomasti elokuvan paras hahmo.

Frozen - Huurteinen seikkailu

Frozenin parasta hahmoa valitessani minun on pakko liittyä Elsaa hehkuttavien pikkuprinsessojen joukkoon. Hassua, sillä jokin aika sitten Frozen-hype meinasi tulla korvista ulos, enkä olisi jaksanut enää ollenkaan nähdä Elsaa poseeraamassa joka paikassa.

Elsa on Arendellin prinsessoista vanhempi, ja hänet kruunataan vanhempien kuoleman jälkeen valtakunnnan kuningattareksi. Elsa omaa erityisiä voimia, jotka voimistuvat, eikä hän osaa hallita niitä. Pelon vallatessa tunteita voimista alkaa tulla tuhoa, ja Elsa onnistuu mm. luomaan Arendeliin loppumattoman talven. Omia voimiaan pelkäävä Elsa päätyy lopulta lähtemään valtakunnastaan ja luo itselleen oman jäälinnan vuorille, kauaksi kaikista muista,

Elsassa parasta on hahmon monipuolinen persoonallisuus. Toisaalta hahmo on kylmä ja hyvin epävarma, mutta kaikkein eniten hänelle lopulta merkitsee hänen siskonsa Anna. Elsa vaikuttaa Frozenissa hyvin omaan kuoreensa lukkiutuneelta, ja elokuvan lopussa hän taas tuntuu paljon avoimemmalta. Hahmon kehitystä ja henkistä taistelua on mielenkiintoista seurata ja hahmon luomisessa on onnistuttu mainiosti.

Lilo & Stitch

Lilo & Stitch-elokuvan paras hahmo on ehdottomasti Lilon eksoottinen lemmikki Stitch. Stitch, toiselta nimeltään avaruuskoe 626, on siis avaruudessa luotu laiton geenikokeilu, joka päätyy karkumatkallaan Maahan ja lopulta Lilon lemmikiksi. Stitch on elokuvan alussa todellinen riiviö, jonka ainoa elämäntehtävä on tuhota kaikki mahdollinen. Kun pieneltä saarelta ei enää löydy kunnollista tuhottavaa, Stitch alkaa kuitenkin ajatella enemmän ja tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi. Onneksi tämä sininen kiusankappale saa kuitenkin Lilolta ja tämän isoiskolta Nanilta ikioman ja rakastavan perheen!

Stitch on Disney-hahmojen joukossa jokseenkin erottuva tapaus ilkikurisuutensa puolesta. Hahmon temppuiluja on mahtavaa seurata, ja lisäksi tälläkin hahmolla löytyy kaikesta huolimatta se syvällisempi ja tunteellisempi puoli. Stitchillä löytyy selvä persoonallisuus, ja tästä hahmosta on hyvin vaikeaa olla pitämättä! Hienointa hahmossa ovat juurikin sen molemmat puolet: Stitchille saa nauraa, mutta toisissa kohtauksissa taas meinaa tulla roska silmään. Plussaa tulee tietenkin söpöstä ulkomuodosta!

Zootropolis

Zootropoliksessa lempihahmoni on ehdottomasti Nick Wilde. Pupu-poliisi Judy törmää ensimmäistä kertaa Nickiin joutuessaan tämän huijaamaksi. Myöhemmin Judy kuitenkin värvää ketun avukseen selvittämään saukon katoamistapausta, ja tästä eteenpäin saammekin seurata kaksikon mysteerin sevittelyä yhdessä elokuvan verran!

Nick vaikuttaa aluksi hyvin, noh, kettumaiselta ketulta. Hän on ovela, ja myös melko huolettoman, rennon ja hieman sarkastisen oloinen. Tälläkin hahmolla on kuitenkin taustatarinansa, eikä hänenkään elämänsä lopulta olekaan ollut ihan niin huoletonta miltä vaikuttaa. Lisäksi Nick ja Judy ovat ihan mahtava parivaljakko, ja näiden hahmojen välinen kemia toimii uskomattoman hyvin! Hahmo on myös kiinnostavan ristiriitainen, sillä samaan aikaan hän on hyvin stereotyyppinen kettu, mutta toisaalta hän on myös hyvin ystävällinen ja luotettava, ja hänen paras ystävänsä on pupu. Valitsin kaksikosta suosikikseni Nickin hahmon huumorin ja oveluuden vuoksi. Rakastan myös tuota hymyä, joka ilmestyy aina hänen kiusoitellessaan Judya :D.

Aarreplaneetta

Aiemmista elokuvista valinta on ollut melko helppo tehdä, mutta Aarreplaneetta tuottaa jo enemmän haastetta. Elokuvassa on kaksi hahmoa, joista en osaa päättää: Jim Hawkins ja John Silver. Tämä kaksikko toimii taas niin mukavasti yhteen, että on vaikea lähteä vertaamaan hahmoja yksilöinä. Valitsen kuitenkin tällä kertaa John Silverin, koska hänestä keksin enemmän sanottavaa.

John on avaruuslaivalla keittiössä työskentelevä kyborgi, jolla on kuitenkin monien muiden laivan miehistön jäsenten tapaan taka-ajatuksena löytää paljon puhuttu Aarreplaneetta. Nuori aarteelle kartan johtavan kartan omistava Jim tulee Johnin työntekijäksi matkan ajaksi, ja kaksikon välille voisi sanoa syntyvän jonkin tapainen isä-poika-suhde. Ristiriitoja syntyykin nopeasti, kun John on Jimille samaan aikaan luottohenkilö ja vihollinen, joka taistelee samasta aarteesta.

Johnissa parasta on antisankareille tyypillinen arvaamattomuus. Erityisesti katsoessani Aarreplaneettaa ensimmäistä kertaa, oli todella vaikea arvata, oliko hahmo hyvissä vai pahoissa aikeissa. Toisaalta John ei aina taida tietää asiaa itsekään mielipiteiden ja tunteiden heitellessä päästä päähän.

Dumbo

Dumbossa suosikkihahmoni on ehdottomasti itse Dumbo, vaikka pienen norsun ihanan avulias Timoteikaan ei ole kaukana suosikkipaikalta. Dumbo on sirkukseen syntynyt suloinen elefantin poikanen, jolle syntyy ennen näkemättömän suuret korvat. Korvat aiheuttavat kömpelyyttä ja niiden vuoksi Dumbo saa osakseen paljon kiusaamista ja syrjintää, mutta onneksi Timotei-hiiren avustuksella korville löytyy hyvää käyttöä, ja epäilijöille saadaan todistaa, ettei Dumbo kuulu pelle-ohjelmanumeroihin, vaan pystyy toimimaan jopa sirkuksen vetonaulana!

Dumbo on tietenkin älyttömän söpö, mutta myös jotenkin samaistuttava. Dumbossa onkin kiinnostavaa, että hän ei taida puhua sanaakaan omassa elokuvassaan. Luonteeltaan Dumbo on hyvin ujo, jota ei tavitse sen kummemmin ihmetellä, kun hän saa osakseen pelkkää kiusaamista ja naurunalaisuutta. Hän on myös hyvin kiltti, sillä hänhän ei missään kohtaa tee tai edes suunnittelee minkäänlaista kostoa kiusaajilleen. 

Dumbo on yksi lapsuuden lempielokuvahahmojani. Pariisin Disneylandista ostettu Dumbo-pehmolelu näkyy useissa lapsuuden valokuvissa ja on edelleen tallessa. Olin itse lapsena hyvin ujo, joten ehkäpä hahmossa viehätti ulkonäön lisäksi jo silloin samankaltainen luonne. 

Aladdin

Viimeisin arvostelemani Disney-klassikko on tähän mennessä Aladdin. Aladdinissa lempihahmoni on lampun henki. Ajattelin ensin valinnan olevan helppo, mutta aloin pohtia myös Jafaria. Päädyin kuitenkin tällä kertaa Henkeen.

Lampun henki asuu nimensä mukaisesti Ihmeiden onkalosta löytyvässä taikalampussa. Henki pystyy toteuttamaan lampun hallitsijan kolme toivomusta. Aladdin tutustuu Henkeen seikkailunsa aikana enemmän ja kaksikon välile syntyy vahva ystävyyssuhde. Henki on suurelta osin komediahahmo, mutta häneltä löytyy silti järkevääkin sanottavaa. Herkkyyttä hahmoon tuo hänen oma toiveensa päästä joskus vapauteen, irti taikalampusta.

Hengessä pidän jälleen kerran vähän kaikesta. Hahmon huumori ja vauhdikkuus on aidosti hauskaa ja saa hyvälle tuulelle, mutta pidän siitä, ettei hän ole missään nimessä turha hahmo, vaan myös hyvin suuri osa elokuvan juonen kulkua. Myös Hengen laulunumerot ovat elokuvan parasta antia, ja ääninäyttelijät sekä englannin- että suomenkielisessä versiossa (Robin Williams/Vesa-Matti Loiri)  tekevät suuren vaikutuksen siihen, että hahmo on niin mahtava :D. 

arvostelussa: Aladdin (1992)

Tänne on tullut nyt paljon Marvel-painotteista postausta, joten voisi olla aika siirtyä vaihteeksi Disney-klassikoiden pariin. Aladdinin uusi versio saapuu pian elokuvateattereihin, ja luultavasti menen sen uteliaisuuttani katsomaan. Muistin virkistykseksi katsoin alkuperäisen Aladdinin muutama päivä sitten kaveriporukalla, ja nyt luvassa onkin arvostelu tästä todellisesta klassikosta.

Aladdin saapui elokuvateattereihin vuonna 1992, ja se on 31. Disney-klassikko. Se kuuluu kenties Disneyn tunnetuimpiin elokuviin. Tarina perustuu Tuhannen ja yön tarinoissa esiintyvään satuun Aladdin ja taikalamppu. Ainakin osa elokuvan kohtauksista on varmasti lähes kaikille tuttuja, vaikkei koko elokuvaa olisi tullut koskaan katsottua läpi.

***

Kuvitteellisessa Lähi-itään sijoittuvassa Agraban kaupungissa asuva nuori Aladdin elättää itsensä varastelemalla ruokansa ja asuen kadulla apina-ystävänsä Abun kanssa. Köyhän kaupungin reunalla kohoaa palatsi, jossa rikkaat elävät elämää, josta Aladdin unelmoi. Palatsissa asuva prinsessa Jasmine taas tuntee olevansa linnansa vanki, unelmoiden Aladdinin elämän vapaudesta ja rajattomuudesta.

Aladdinin viettäessä tavallista elämäänsä, pahoja suunnitelmia hautova Jafar tajuaa tarvitsevansa tätä omien suunnitelmiensa toteutumiseen. Hän saakin järjestettyä Aladdinin ongelmiin, mutta tiukassa paikassa Aladdin saa käsiinsä taikalampun ja käyttöönsä kolme toivomusta. Olisiko hänellä nyt mahdollisuus elää unelmoimaansa elämää?

**

Aladdinin päähenkilö on... (rumpujen pärinää)... Aladdin! Aladdin on päähenkilönä varsin onnistunut. Mikään herra täydellisyys ei ole kyseessä, sillä Aladdin joutuu varastelemaan torimyyjiltä joka päivä ruokaa ja tekee elokuvassa muitakin virheitä. Tämä tekee hahmosta samaistuttavamman ja luo elokuvalle myös sanomaa esimerkiksi aitoudesta. Aladdin tuntuu elokuvassa nopeasti tutulta ja tarinaa on kiinnostavaa seurata hänen kauttaan.

Palatsissa asuva Jasmine asettaa vastakohtaiset lähtökohdat rikkaasta eämästä haaveilevalle katujen kasvatille. Jasmine on asunut palatsin tilojen sisässä koko elämänsä, ja hänen isänsä aiheuttaa tyttärelleen paineita tuomalla sulhasehdokkaita, jotka tytär hylkää kerta toisensa jälkeen. Isällä on kuitenkin syynsä, sillä Agraban lakien mukaan prinsessan tulee mennä naimisiin ennen 18. syntymäpäiväänsä. Jasmine on hyvin temperamenttinen, itsenäinen ja oman arvonsa tunteva, muttei ylimielinen. Hän ei halua mennä naimisiin pakosta vanhahtavan lain takia, vaan omasta tahdostaan sitten, kun oikealta tuntuva tulee kohdalle. Myös Jasmine on onnistunut hahmo ja, hänelle on onnistuttu luomaan selvä persoonallisuus. Aladdin ja Jasmine toimivat myös mukavasti yhdessä ollen kiinnostavasti erilaisia, mutta omaten lopulta myös paljon yhteisiä arvoja.

Ihmeiden onkaloon piilotetussa lampussa asuu lampun henki, jolla on tarjottavanaan kolme toivomusta (joihin tosin sisältyy muutama rajoitus). Vaikka Aladdin ja Jasmine ovat toimivia hahmoja, on Henki elokuvan suola. Henki on hauska ja vauhdikas, mutta myös elokuvan juonen kannalta merkittävä hahmo. Aladdinin ja Hengen välille syntyy myös elokuvassa mielenkiintoinen ja vahva ystävyys. Hengen jutut iskevät kaiken ikäisiin lapsista aikuisiin, ja on mainittava, että mainiot ääninäyttelijät ottavat hahmosta kaiken irti. Englanninkielisessä versiossa hahmoa ääninäyttelee Robbie Williams ja suomenkielisessä Vesa-Matti Loiri. Molemmat versiot ovat hyviä, mutta itse katson elokuvan aina suomenkielisenä nimen omaan Loirin takia.

Pahiksen roolissa Aladdinissa toimii Jafar. Jafar kuuluu Disneyn parhaiden pahis-hahmojen joukkoon juurikin aidon pahuutensa ja pelottavuutensa ansiosta. Hahmo on hyvin taitava juonittelija, ja luonteeltaan julma.

Muita elokuvassa esiintyviä hahmoja ovat Aladdinin ahne lemmikkiapina-Abu, Jasminen lemmikkitiikeri Rajah, Ihmeiden onkalosta löytynyt, avulias Taikamatto, Jasminen hyväntahtoinen ja hieman höperö isä sekä Jafarin apurina toimiva Jago-papukaija.

Aladdin on musikaali. Elokuva alkaa laululla Arabian Nights/Arabian yöt, joka auttaa virittäytymään Agraban tunnelmaan. One Jump Ahead/Askel edellä-laulun aikana esitellään Aladdin ja katsojalle myös selviää syy, miksi hänen täytyy varastaa. Elokuvan kolmas laulu on Hengen esittämä vauhdikas kappale Friend Like Me/Ei kaveria parempaa. Kappaleessa hän esittelee Aladdinille mahdollisuuksia, mihin toivomuksia voisi käyttää. Tämä on kenties suosikkikappaleeni koko elokuvasta, sillä se on hyväntuulinen ja Loiri on eläytyy rooliin mahtavasti. Neljäs laulu on Prince Ali/Prinssi Ali, jossa Aladdin kulkee kohti palatsia komea paraati mukanaan. Elokuvan viimeinen laulu on romanttinen ja tarttuva A Whole New World/Se on kuin yö, jonka aikana Jasmine ja Aladdin matkustavat yötaivaalla taikamaton kyydissä. Tästä kappaleesta pidän hieman enemmän englanninkielisenä, ja kappale on Ei oo kaveria parempaa-kappaleen vierellä toinen lempikappaleeni elokuvasta. Aladdinin kaikki laulut ovat onnistuneita. Ne vievät tarinaa eteenpäin ja niitä on miellyttävä kuunnella. Lauluja on elokuvassa sopivasti. Aladdinissa on paljon kohtauksia ilman lauluja, mutta laulut värittävät tarinaa ja tuovat taianomaisen tunnelman, johon on helppo heittäytyä.

 Aladdin on perinteinen piirretty, ja pidän elokuvan piirtotyylistä. Se on Disney-elokuvalle hyvin

tyypillinen, ja hahmot näyttävät sopivan mielikuvituksellisilta ja ilmeikkäiltä. Visuaalisesti erityisen hienoja kohtauksia ovat Ihmeiden onkalolle saapuminen sekä kohtaukset, joissa lennetään lentävällä matolla.

Aladdin herättää katsojassa hyvin monipuolisesti erilaisia tunteita. Aidosti hauskoja kohtauksia tuovat esimerkiksi vauhdikas Henki, katkera Jago sekä timanteista unelmoiva Abu. Toisaalta elokuvassa on myös haikeita kohtauksia esimerkiksi silloin, kun hahmoilla on ryppyjä rakkaudessa tai ystävyydessä. Jännitystä elokuva tuo myös mukavasti läpi elokuvan. Aladdinin seikkailuntäyteinen pääjuoni pitää tiukasti otteessaan, ja siinä on sopivasti vauhdikkaita sekä rauhallisia kohtauksia. Jafar luo kieroudellaan mukaan mielenkiintoisia juonenkäänteitä.

Aladdin kuuluu kirkkasti Disney-klassikoiden parhaimmistoon. Hahmot ovat sopivan erilaisia, ja heistä jokaiselle on luotu selkeästi oma persoonallisuutensa. Myös hahmojen väliset suhteet rakentuvat mukavasti läpi elokuvan. Elokuvan musiikki on viihdyttävää ja tuo elokuvaan tunnelmaa sekä kuljettaa juonta eteenpäin. Vaikka elokuva aiheuttaa tunteita suuntaan ja toiseen, pidän sitä yleisesti melko hyvän mielen elokuvana, sillä elokuvan huumori saa aina hyvälle tuulelle, ja fantasiaseikkailu saa nopeasti ajatukset kauas oman elämän stressistä. Aivan täysiä pisteitä en kuitenkaan halua antaa, sillä jotenkin Aladdin ei silti ole aivan lempielokuvani Disneylta, vaikka se korkealla sijalla onkin. Pidän itse synkemmän sävyisistä elokuvista, ja Alddin jää minulle astetta liian kevyeksi katselukokemukseksi. Aladdin on kuitenkin kiistatta yksi parhaista Disney-klassikosta, ja jokaisen kannattaisi katsoa se ainakin kerran elämässään.

4.5/5

arvostelussa: Captain Marvel (2019)

Eri hahmoiksi muuntautuvia skrulleja vastaan taisteleva kree-soturi Vers päätyy Maa-planeetalle. Maassa hän alkaa selvittää menneisyyttään ja sitä, kuka oikeasti on. Sankari tutustuu pian S.H.I.E.L.D-agentti Nick Furyyn ja saa tämän seurakseen seikkailuun.

***

Marvelin elokuvavuosi 2019 vaikuttaa todella lupaavalta. Vuoden ensimmäisenä MCU-elokuvana nähdään Marvelin ensimmäinen naissupersankarille omistettu sooloelokuva, Captain Marvel. Tuntui mahtavalta nähdä pitkästä aikaa Marvelin logo isolta näytöltä. Erityisen hienon asiasta teki tietysti se, että intro oli osoitettu kauniisti viime vuoden lopulla menehtyneen monien Marvelin sarjakuvien luojan, Stan Leen muistolle.

Captain Marvel on ehtinyt saada fanien keskuudessa jo runsaasti draamaa ja vihaa aikaan pääroolia näyttelevän Brie Larsonin kommenttien vuoksi. Mielestäni on kuitenkin typerää haukkua elokuvaa lyttyyn näyttelijän kommenttien takia, sillä nämä asiat eivät yksinkertaisesti kuulu yhteen. Kommentteihin en ota kantaa, mutta mielestäni olisi syytä muistaa, että Captain Marvel ja Brie Larson ovat oikeastaan kaksi eri henkilöä.

Vaikka olin melko innoissani Marvelin uudesta naissupersankarista, ei minulla ollut itse elokuvasta erityisen suuria odotuksia. Onnistuin kuitenkin lopulta katsomaan sen melko avoimin mielin. Olin myös onnistunut säästämään itseni kokonaan spoilereilta, vaikka Instagramini on täynnä Marvel-postauksia.

Elokuvan päähenkilö on tietysti Captain Marvel alias Vers. Vers on itsevarma ja monipuolinen hahmo. Päällisin puolin hänestä tulee melko vakava kuva, mutta hahmolla on selvästi myöskin huumorintajuinen puoli. Versin voimien kehittymistä ja menneisyyden selkeytymistä on kiinnostavaa seurata läpi elokuvan, ja yleisesti pidän hahmosta todella paljon. Versiä näyttelee elokuvassa jo aiemmin mainitsemani Brie Larson, joka sopii rooliin mainiosti ja näyttelee taitavasti läpi elokuvan.

Päädyttyään Maahan Vers tutustuu pian S.H.I.E.L.D-agentti Nick Furyyn. Elokuva sijoittuu 90-luvulle, joten elokuvassa nähdään nuorempi versio Furystä. Fury on tuttuun tapaan pidettävä ja kiinnostava hahmo ja saa elokuvassa runsaasti ruutuaikaa, joka on mukava lisä. Lisäksi elokuva antaa erittäin kiinnostavasti pohjaa Avengers-ryhmän syntymiselle. Furya näyttelee erinomaisesti Samuel L. Jackson.

Lisäksi hahmoista täytyy tietenkin mainita mahtava Goose-kissa, joka onnistui tarjoamaan yleisölle monia aidosti hauskoja hetkiä. Elokuvassa paljon ruutuaikaa saavat myös kummalliset skrull-oliot, hahmot Versin menneisyydestä sekä Versin kanssa skrulleja vastaan taistelevat kree-soturit.

Captain Marvelista löytyy mukavan paljon toimivaa huumoria, mutta elokuva onnistuu silti olemaan yleisilmeeltään melko vakava. Hauskimmat kohtaukset syntyvät Goosen touhuiluista sekä Versin ja Furyn käymistä keskusteluista. Lisäksi elokuva tarjoaa joitakin vakavamielisempiä kohtauksia, mutta ei kuitenkaan onnistu koskettamaan sen enempää. Myöskään juonenkäänteet eivät ole erityisen yllättäviä. Toimintaa Captain Marveista löytyy, mutta se ei silti tunnu yhtä jännittävältä kuin useat muut Marvelin elokuvat. Elokuva jää loppujen lopuksi kevyeksi supersankarihömpäksi, joka tarjoaa hyvän elokuvaseikkailun perjantain kunniaksi, mutta ei jää juonellisesti mieleen. Kiinnostavinta elokuvassa olivat viittaukset Avergers-ryhmään, sekä päähenkilöön Versiin tutustuminen. Elokuvan katsoo mieluusti kerran ja mielenkiinto kestää läpi elokuvan, mutta se hukkuu nopeasti muiden supersankarielokuvien joukkoon. Jään kuitenkin elokuvan jälkeen odottamaan innolla Captain Marvelin näkemistä Marvelin myöhemmässä tuotannossa. Hahmolla on kiinnostava persoonallisuus ja sankarina hän omaa hyvin suuret voimat.

Captain Marvel on toimivaa supersankariviihdettä, mutta ei jää elokuvana erityisemmin mieleen. Elokuvan päähenkilö Vers on onnistunut ja kiinnostava hahmo ja myös Nick Fury on mainio. Elokuva onnistuu esittelemään MCU:n uuden jäsenen ja näyttämään mielenkiintoisia puolia myös Furyn aiemmista vaiheista. Lisäksi elokuvan lopputekstien jälkeen nähdään kaksi lisäkohtausta, joista toinen pohjustaa erityisen kiinnostavasti huhtikuussa ilmestyvää jättileffaa, Avengers: Endgamea. Odotan innolla Captain Marvelin näkemistä Avengers-ryhmän rinnalla, tulisipa kesä pian!

Captain Marvel ei todellakaan ole huono elokuva. Se on supersankarielokuvien ystäville perusvarmaa viihdettä ja voin suositella sitä erittäin lämpimästi kaikille Marvel-faneille. Olisin kaivannut enemmän jännitystä ja yllättävämpää juonta, mutta parasta elokuvassa ovat sen pääkaksikko Vers ja Fury.

3/5

postauksen kuvat osoitteesta https://marvelstudiosnews.com/2018/09/19/over-90-hd-screencaps-from-the-captain-marvel-trailer/

arvostelussa: Dumbo (1941)

***

Sirkuksessa asuva mrs. Jumbo-elefantti saa poikasen. Pienokainen on muuten täysin tavallinen, suloinen pieni norsu, mutta sillä on valtavat korvat. Dumboa aletaan välittömästi kiusaamaan suurista, kömpelyyttä aiheuttavista korvista. Äiti ei voi sietää poikansa kiusaamista ja raivostuu. Poikastaan puolustanut emo eristetään muista ja Dumbo jää aivan yksin. Onneksi Timotei-hiiri tulee kuitenkin apuun ja auttaa Dumboa löytämään oman vahvuutensa ja pääsemään takaisin äitinsä luo.

***

Dumbo on Disneyn 4. pitkä piirroselokuva ja se julkaistiin vuonna 1941. Se on studiolle merkityksellinen, sillä se auttoi tauloudellisissa vaikeuksissa kamppailleen Walt Disney Companyn kriisistään. Kuka tietää mitä studiolle olisi tapahtunut, jos elokuva olisikin jäänyt pahasti tappiolle? Olisiko yhtiö kasvanut yhdeksi maailman suurimmista media- ja viihdealan yhtiöistä tai olisiko sitä edes olemassa nykyään? 

Minun kohdallani Dumboa reunustavat kultaiset nostalgiakehykset. Se oli yksi ensimmäisistä lempielokuvistani ja sitä se on kieltämättä edelleen. Myös yksi lapsuusajan suosikkipehmoleluistani on tietysti Pariisin Disneylandista ostettu Dumbo! Meillä oli Dumbo omana vain VHS-kasettina, enkä siis ollut päässyt katsomaan elokuvaa yli kymmeneen vuoteen, mutta nyt sain sen vihdoin omakseni DVD:lle ja odotettu uusintakatselu sai alkaa.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat sirkukseen, jossa tarinan hahmot asuvat. Päähenkilö on elokuvan nimen mukaisesti pieni elefantti Dumbo, alkuperäiseltä nimeltään Jumbo jr. Dumbo on todella nuori ja melko ujo tapaus. Päähenkilö ei itse asiassa puhu sanaakaan koko elokuvan aikana. Pidän hahmon ujoudesta ja puhumattomuus tuo hahmoon tietynlaista herkkyyttä. Hahmo saa katsojan välittömästi puolelleen suloisuudellaan ja hyväntahtoisuudellaan. Dumbolla on jättimäiset korvat, joihin kaatuu helposti. Sirkuksen muut elefantit kiusaavatkin Dumboa alusta asti ja myös Dumbon nimi tuleekin erään elefantin antamasta pilkkanimestä. 

Dumbon äiti Jumbo rakastaa poikastaan kovasti ja on ymmärrettävästi suojeleva poikastaan kohtaan. Dumbon ja tämän äidin suhde on hyvin kaunis ja lämmin. Jumbo vaikuttaakin muita elefantteja viisaammalta, eivätkä Dumbon korvat haittaa häntä lainkaan.

Dumbon äidin ollessa sellissä muut elefantit hylkäävät suurikorvaisen lajitoverinsa täysin. Sirkuksessa asutava Timotei-hiiri alkaa kuitenkin huolehtia Dumbosta ja hänestä tulee Dumbon ystävä. Timotei on ihana hahmo ja kannustaa ja puolustaa ystäväänsä kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Kaksikon meno on sydäntä lämmittävää seurattavaa. Yksi suloinen yksityiskohta on Dumbon tapa pitää Timoteitä hännästä samalla tavalla kuin hän piti äitiään kaksikon kävellessä yhdessä. Minusta tämä viestii Dumbon luottamusta Timoteihin ja Timotein roolia eräänlaisena "ohjaajana".

Ihmiset eivät elokuvassa ole suuressa roolissa. Heitä on sirkuksen katsomossa ja tietenkin esiintyjinä. Sirkustirehtöörin ja sirkuksen klownien päätökset Dumbon ohjelmanumeroista eivät aina ole Dumbon edun mukaisia, mutta ihmiset eivät tee ohjemanumeroita suoranaisesti tuottaakseen tahallaan huonoa oloa pikkunorsulle, vaan he eivät yksinkertaisesti ajattele eläimillä olevan kunnollista tunne-elämää.

Dumbo kuvaa vahvasti sitä, kuinka vaikeaa on olla erilainen ja jatkuvasti muiden arvostelun kohteena. Muiden elefanttien käytös pistää jatkuvasti vihaksi ja on kamalaa katsoa, kuinka niin nuori Dumbo saa elämänsä ensihetkistä lähtien kuulla jatkuvaa  kuittailua korvistaan. Eipä ole edes ihme että että hahmo on hyvin ujo, kun kaikki muut Timoteitä ja emoa lukuun ottamatta ilkkuvat tai kiusaavat tätä. Virallista pääpahista elokuvassa ei oikeastaan kuitenkaan ole, sillä kukaan ei suoranaisesti tahdo tuhota Dumboa, vaan häntä lähinnä syrjitään. 

Elokuva on vanha (n. 78-vuotta) ja sen huomaa esimerkiksi päihteiden käytössä, joka on Disneyn muissakin vanhoissa elokuvissa yleistä. Yksi elokuvan kuuluisimpia kohtauksia onkin kenties pinkkien elefanttien sekoilu, joka nähdään kun Timotei ja Dumbo juovat itsensä vahingossa humalaan. Tosin se alkaa jossain kohtaa jo hieman pitkästyttää ja kohtaus olisi saanut olla mielestäni hieman lyhyempi. Itse en pienenä muista pelänneeni kohtausta, taisin olla lähinnä hämmentynyt sen ensimmäisen kerran nähdessäni :D. Kohtaus on oikeasti aika hauska, sillä se on todella sekava ja ennalta-arvaamaton piristysruiske muuten yleisilmeeltään melko synkkään elokuvaan.

Elokuvan ikää voi arvioida myös laulujen perusteella. Ne ovat vanhanaikaisia ja lämminhenkisiä. Dumbon laluista tulee itselleni kunnon nostalgiavibat. Mikään musikaali ei kuitenkaan ole kyseessä. Lauluja on elokuvassa juuri sopivasti. Ne sopivat kohtauksiin ja tuovat tunnelmaa, mutta jos niitä olisi enemmän, niihin luultavasti kyllästyisi. Oma suosikkini lauluista taitaa olla herkkä Baby Mine, joka kuullaan, kun Dumbo saa tavata vihdoin äitinsä Timotein avustuksella.

Dumbon juoni on hyvin yksinkertainen ja elokuva on myös itsessään lyhyt, se kestää vain noin 62 minuuttia. Sinä löytyy kuitenkin juuri sitä tunnelmaa, jota kaipaan Disney-elokuvilta. Elokuva myös onnistuu koskettamaan ja sen viesti erilaisuuden hyväksymisestä on hyvin tärkeä ja aina ajankohtainen. Dumbo sopii sekä pienille lapsille, että Disney-elokuvista nauttiville aikuisille. Dumbo on kaikessa yksinkertaisuudessaan ihana elokuva ja todellinen Disney-klassikko, joka jokaisen piirroselokuvien ystävän on pakko katsoa. Erityisesti Disney-fanien on korkea aika kaivaa alkuperäinen Dumbo hyllyiltä ja muistella tarina mieleensä, sillä elokuvan uusi versio saa ensi-iltansa 29.3.! Elämme jännittäviä aikoja...

4/5

arvostelussa: Spider-Man: Homecoming (2017)

***

Avengers-ryhmän sisällissodan jälkeen Peter Parker palaa kotiinsa New Yorkiin ja toivoisi saavansa työskennellä suurempien sankaritekojen parissa, mutta hänelle ei tunnu olevan mitään tehtävää, eikä Stark usko hänen kykyihinsä. Pysäyttäessään pankkiryöstön Peter pääsee kuitenkin laitonta asebisnestä pyörittävän Adrian Toomesin jäljille. Hän aikoo selvittää miehen pimeät puuhat ja näyttää mihin pystyy.

***

Spider-Man-huumalle ei näy loppua. Hahmo on tullut luultavasti kaikille jo edes jollain tasolla tutuksi sarjakuvien, elokuvien, pelien tai oheistuotteiden kautta. Elokuvissa Spider-Man on ehtinyt tehdä useamman kierroksen. 2016 Marvel esitteli kuitenkin Captain America: Civil warissa MCU:n version Spider-Manista. Ruutuaikaa tässä elokuvassa hahmolla ei vielä paljoa ollut, mutta se antoi kuitenkin mukavan ensisilmäyksen uudesta uudesta Hämähäkkimiehestä. Vuonna 2017 hahmo sai ensimmäisen sooloelokuvansa. Itse en tuolloin vielä kuulunut Marvel-faneihin enkä kiinnittänyt elokuvaan juurikaan huomiota. 2018 katsottuani ensin Civil warin paloin kuitenkin halusta nähdä Spider-Man: Homecoming:in ja nyt en osaa edes sanoa montako kertaa olen katsonut tämän elokuvan läpi...

Spider-Man/Peter Parker on high schoolia käyvä teinipoika, joka painii samanlaisten ongelmien kanssa kuin muutkin ikäisensä: ihastuminen ja koulunkäynti ovat iso osa elämää. Lisäksi hänellä on kuitenkin Hämähäkkimiehen kyvyt ja koulun jälkeen Peter viettääkin aikaansa auttaen New Yorkin asukkaita ja sinkoillen seittiensä avulla rakennuksesesta toiseen. Elämä Spider-Manina on toisaalta hauskaa, mutta Peteriä turhauttaa kun hänelle ei löydy mitään suurempaa työtä. Peter on mukavan tavallinen ja samaistuttava nuori ja hänestä on helppo pitää alusta asti. Vaikka hahmo on "tavallinen", hänelle on kuitenkin luotu selkeä ja erityinen persoonallisuus, mikä tekee hahmosta kiinnostavamman. Spider-Manin näyttelijänä nähdään Tom Holland ja nykyään en osaa kuvitellakaan rooliin ketään muuta. Hollandista löytyy tarvittaessa hahmoon juuri sitä herkkyyttä ja yritteliäisyyttä mitä hahmoon tarvitaan, ja hän myös todella näyttää elokuvassa high school-ikäiseltä.

Peter Parkerin paras ystävä on Ned. Peter viettää Nedin kanssa hyvin paljon aikaa ja he tuntuvat olevan hyvin läheisiä. Ned toimii elokuvan jonkinlaisena komediahahmona ja on ihan hauska, mutta ei jää sen enempää mieleen.

Peterin ihastus Liz jää hahmona hyvin tylsäksi ja persoonattomaksi. Koulun outona pidetty Michelle jää vielä melko arvoitukselliseksi hahmoksi, mutta uskon ja toivon, että hänestä saadaan tietää seuraavassa elokuvassa lisää. Michellellä ei ole paljoa ruutuaikaa eikä hänellä ole juonen kannalta erityistä merkitystä, mutta pidän hahmon arvoituksellisuudesta.

Civil warissa Peterin mentorina toiminut Tony Stark/Iron man ja tämän apuri Happy ovat myös elokuvassa mukana. Peter toivoo saavansa Starkilta jotakin suurempia tehtäviä kuten Civil warissa, mutta Starkilla ei ole aikaa eikä uskoa antaa pojalle tehtävää. Happy seuraa Peterin menoa, mutta on pojasta lähinnä rasittunut. Tony kuitenkin vaikuttaa välittävän Peteristä ja mielestäni tämä supersankarikaksikko on todella kiinnostava yhdistelmä. Trailerien perusteella Starkin olisi voinut kuvitella olevan elokuvassa enemmän esillä, mutta on hyvä, että hän jää sivuun ja elokuva pysyy aidosti Spider-Manin omana sankarielokuvana.

Muita hahmoja elokuvassa ovat Peterin kiusaaja Flash, Peterin täti May ja tietysti pimeää asebisnestä pyörittävä Adrian Toomes. Toomes on pahiksena onnistunut ja häneltä löytyy inhimillisiäkin motiiveita tekoihinsa.

Spider-Man: Homecoming on toisaalta melko kevyt ja hyväntuulinen elokuva, mutta se onnistuu myös ajoittain koskettamaan. Lisäksi erityisesti elokuvan loppupuolelta löytyy todellista jännitystä ja supersankarielokuville tyypillistä vauhtia ja toimintaa. Peter Parkerin kaksoiselämä on luotu kiinnostavasti. High school-elämä tasapainottaa mukavasti toimintaa, mutta jää kuitenkin sen verran sivuun, ettei elokuvasta jää liikaa teini-elokuvaa muistuttava kuva. On hyvä, että elokuvaan on maltettu jättää myös rauhallisempia kohtauksia, sillä ne syventävät juonta ja antavat aikaa tutstua hahmoihin enemmän. Monet sivuhahmot jäävät kuitenkin vielä melko vieraiksi.

Vaikka elokuvan pahis on vaarallinen ja Spider-Manilla riittää hommia, on kiva ettei hahmon ensimmäisenä tehtävänä ole kuitenkaan universumin tai maapallon pelastaminen. Yksi lempiasioistani hahmossa onkin se, että hän ei ole täydellinen, vaan nuori ja kehittyvä supersankari. Elokuvan ymmärtää hyvin katsomatta muita Marvel-elokuvia, mutta joidenkin kohtausten ja vitsien ymmärtämisessä erityisesti Civil warin katsomisesta oli hyötyä.

Spider-Man Homecoming on yksi ehdottomia päivän piristäjiäni. Sen yleistunnelma on mukavan rento ja kevyt, mutta juoni pitää otteessaan koko elokuvan ajan. Vaikka ainakin joku versio Spider-Manista on jo kaikille tuttu, elokuva onnistuu tuomaan paljon uutta. Se ei toista Spider-Manin syntytarinaa, vaan esittelee uuden seikkailun uusine tai muokattuine hahmoineen.

Päähenkilöön päästään tutustumaan pintaa syvemälle ja myös elokuvan pahis on hyvin luotu. Sivuhahmot ovat piristäviä, mutta esimerkiksi Lizin hahmo jää liiankin tyhjäksi. Vaikka esimerkiksi Spider-Man: Into the Spider Verse oli mahtava, tämä on silti ehdottomasti oma suosikkini hämisleffoista. Tämän perusteella voitte siis vain kuvitella, kuinka paljon odotan tänä vuonna ilmestyvää Spider-Man: Far From Homea.

4,5/5