arvostelussa: Kaksin karkuteillä (2010)

Sarjassamme "piti arvostella aikoja sitten, mutta on aina jotenkin unohtunut luonnosten syövereihin", arvosteltavaksi pääsee tänään Walt Disney Animation Studiosin 50. animaatioelokuva, Kaksin karkuteillä (eng. Tangled). Elokuva perustuu Grimmin vejesten satuun pitkähiuksisesta ja torniinsa lukitusta prinsessasta, Tähkäpäästä. Elokuva tuli ensi-iltaan 2011, ja kävin katsomassa sen isäni kanssa ollessani 9-vuotias. Muistan edelleen yllättävän elävästi tuon reissun, ja myös itse elokuvasta monet kohtaukset jäivät mieleen pidemmäksi aikaa. Nyt kun elokuva on tullut Netflixiin ilmaiseksi, voin myöntää katsoneeni sen luvattoman monta kertaa lähiaikoina... Kaamos onkin minulle joka vuosi oikeaa Disney-maratonaikaa, kun pimeys tuntuu iskevän päälle ja kaipaa jotakinastetta kevyempää ja hyväntuulisempaa katsottavaa. Luvassa saattaa siis olla lähiaikoina enemmänkin Disney-arvosteluja!

***

Vanha Gothel tahtoo pysyä ikuisesti nuorena ja tarvitsee tähän löytämäänsä taikakukkaa. Hänen tulee vain laulaa laulu, ja kukka pitää hänet nuorena. Monia vuosia tämän jälkeen valtakunnan raskaana oleva kuningatar sairastuu vakavasti, ja vartijat vievät kuningattaralle taikakukan juurineen. Kuningatar parantuu, ja kultahiuksinen prinsessa syntyy. Gothel tarvitsee taikaa edelleen, ja huomaa taian olevan nyt tytön taikahiuksissa. Taika kuitenkin katoaa, jos hiuksia leikkaa. Gothel ei aio luopua nuoruudestaan, ja hän lukitsee tytön torniin. Gothel kasvattaa tytön omanaan, ja opettaa tämän pelkäämään ulkomaailmaa. Iän karttuessa "Tähkäpään" uteliaisuus ulkomaailmaa kohtaan kuitenkin kasvaa. Kun vartijoita pakoileva mestarivaras Flynn Rider kapuaa sattumalta torniin piiloon, Tähkäpää näkee tilaisuutensa tulleen. Hän lähtee ensimmäistä kertaa ulkomaailmaan, ja suostuttelee Flynnin viemään hänet katsomaan valtakunnasta nousevia valoja, jotka ilmestyvät aina hänen syntympäivänään.

***

Elokuvan päähenkilönä toimiva Tähkäpää on innokas, kiltti ja utelias. Monista harrastuksistaan huolimatta (maalaaminen, virkkaus, soittaminen, leipominen...) aika tornissa käy pitkäksi, ja hän unelmoi joka vuosi yhä vahvemmin ulkomaailmasta tämän vaaroista huolimatta. Erityisesti hänen jokaisena syntymäpäivänään taivaalle ilmaantuvat valot saavat Tähkäpään kiinnostumaan tornista lähtemisestä, mutta hän ei kuitenkaan halua tuottaa äitipuolelleen pettymystä. Tähkäpää on 18-vuotias, ja aikuisuuden lähestyessä myös tämän oma tahto alkaa kuitenkin hieman kasvaa. Koko elämänsä tornissa viettänyt Tähkäpää uskoo herkästi muita, ja on myös melko luottavainen. Elokuvan aikana Tähkäpää muuttuu huomattavasti itsevarmemmaksi ja rohkeammaksi, kun elokuvan alussa katsoja taas näkee hyvin epävarman ja äitipuolensa vietävissä olevan neidon. Tähkäpää edustaa kuitenkin selvästi Disneyn uudempien ja itsenäisempien prinsessojen ryhmää, sillä hän osaa taistella hyvin itse (erityisesti paistinpannulla), ja on sisimmässään seikkailunhaluinen. Tähkäpää omistaa hyvin pitkät taikahiukset, joilla on parantava voima, ja jotka alkavat loistaa pimeässä laulua laulaessa.

Elokuvan toisiksi suurimmassa roolissa ja tarinan kertojana toimii valtakunnan etsityin varas Flynn Rider. Flynn on kekseliäs huijari, ja myös ainakin omasta mielestään jonkin tason naistenmies. Lisäksi Flynn vaikuttaa kuitenkin alusta alkaen huumorintajuiselta tyypiltä, ja hän voisi hyvin kuulua Disneyn komeimpiin prinsseihin ;). Ylimielisestä ulkokuorestaan huomatta Flynn osaa kuitenkin pistää muiden tarpeet omiensa edelle, ja on myös loppujen lopuksi reilu.

Eläinhahmoina elokuvassa nähdään Tähkäpään lemmikkikameleontti Pascal ja valtakunnan sotilaiden kapteenin hevonen Maximus. Pascal on Tähkäpään ainoa ystävä tornissa asuessaan, sillä eihän hän ole edes tavannut ketään Gothelia lukuun ottamatta. Pascal onkin pienestä koostaan huolimatta luottoeläinystävä. Hän pitää Tähkäpään puolia sen verran kuin voi ja auttaa myös päätöksenteossa. Pascalin ilmeitä on hauska seurata, ja onhan hahmo myös todella suloinen! Maximus toimii elokuvan hauskana hahmona. Alunperin kapteenin ratsuna toiminut Maximus haluaa saada varkauksistaan kiinni Flynnin keinolla millä hyvänsä, mutta joutuu vastahakoisesti tekemään tämän kanssa jonkin aikaa yhteistyötä. Tähkäpäästä Maximus kuitenkin pitää alusta asti. Hevonen käyttäytyy usein hyvin koiramaisesti ja on myös yllättävän älykäs. 

Katsojalle selviää heti elokuvan alussa totuus Gothelista, mutta Tähkäpäälle hän esiintyy tämän oikeana äitinä. Gothel on kiero ja manipuloiva hahmo, ja hän saa helposti ihmiset puolelleen halutessaan. Gothel haluaa elää ikuisesti, jonka vuoksi taikakukka ja myöhemmin Tähkäpään hiukset ovat hänelle kaikki kaikessa. Julmuutta Gothelilta ei juuri puutu: hän varastaa lapsen vanhemmiltaan, pitää tätä salassa tornissa ja opettaa tämän pelkäämään kaikkea ulkomaailmassa. Gothel on kuitenkin todella hyvä pahishahmo, ja kaipaankin juuri näitä alusta asti pahoja hahmoja lisää Disneyn nykyisinkiin elokuviin, kun on tällä hetkellä menossa tuntuu olevan jonkin tason "yllätyspahis"-trendi.

Muita sivuhahmoja elokuvassa ovat valtakunnan murtuneet kuningas ja kuningatar, Flynniä jahtaavat sotilaat ja tämän entiset rikoskumppanit sekä rosvoporukka, joihin Tähkäpää ja Flynn tutustuvat tavernassa.

 

 Kuten olen maininnut, Kaksin karkuteillä on hyvin klassinen Disney-elokuva: se perustuu satuun, mukana on ilkeä äitipuoli ja luvassa on vauhdikas seikkailu. Mutta mitäpä klassinen Disney-klassikko olisikaan ilman lauluja? Elokuva on siis musikaali. Elokuvan ensimmäinen laulu on menevä When Will My Life Begin, jossa Tähkäpää esittelee tavallisen päivänsä kulkua tornissa ja unelmoi tornista lähtemisestä. Laulu kuullaan myös uudelleen lyhyempänä, kun Tähkäpää päättää lähteä tornistaan. Seuraava laulu on Gothelin esittämä Mother Knows Best, jonka aikana Gothel pelottelee Tähkäpäätä ulkomaailman vaaroista ja vakuuttelee tornissa pysymisen olevan paras vaihtoehto. Myös tämä laulu kuullaan myöhemmin uudestaan. Flynnin ja Tähkäpään saavuttua rosvojen ravintolaan lauletaan I've Got a Dream, jossa ravintolan rosvot jakavat unelmiaan. Elokuvan romanttisin laulu on ehdottomasti I See The Light, jonka Flynn ja Tähkäpää laulavat ihastellessaan taivaalle ilmestyviä valoja. Näiden lisäksi elokuvassa kuullaan monta kertaa Healing Incantation, jota laulaessa Tähkäpään hiusten taika toimii. Omat suosikkilauluni elokuvassa ovat hyväntuulinen When Will My Life Begin ja tietysti ihana I See The Light. Pidän elokuvan lauluista todella paljon, ja ne ovat iso plussa elokuvaan. Vaikka laulut hyviä, eivät ne ole aivan kaikista Disney-lauluista parhaimpia. Jotenkin ne ovat lopulta niin perinteisiä, että suurin osa laulunumeroista ei jää mieleen pidemmäksi aikaa.

Kaksin karkuteillä on hyvin Disneymäinen elokuva, ja juuri siksi pidänkin siitä niin paljon. Elokuvan juoni ei ole suuria yllätyksiä täynnä, mutta kiinnostavaa sen sijaan on päähenkilöiden välinen dialogi ja heidän suhteensa kehittyminen. Elokuvassa on paljon hauskoja kohtauksia, ja erityisesti elokuvan alkupuoli on suurelta osin todella hyväntuulinen. Draamaa ei kuitenkaan jää myöskään puuttumaan, ja elokuva saa ajoittain myös hyvin synkkiä sävyjä. Myöskään hahmojen kohtaloiden näyttämisessä ei ole säästelty, mikä on vain plussaa.

Elokuva on tietokoneanimaatio, ja sen värimaailma on todella raikas ja monipuolinen. Tähkäpään pitkiä hiuksia on keksitty käyttää monipuolisesti eri tarkoituksiin, ja niiden liikkeet on myös animoitu luontevasti. Myös hahmojen liikkeet ovat hyvin sulavia. Luonto näyttäytyy elokuvassa hyvin värikkäänä. Elokuva on visuaalisesti siis taattua Disney-laatua.

Kaksin karkuteillä on mukava paluu Disneyn perinteisiä reittejä kulkevien elokuvien pariin. Satumainen tunnelma kulkee mukana läpi elokuvan, mutta elokuvassa on myös paljon jännitystä. Elokuvan hahmot ovat kaikki hyvin kirjoitettuja, ja erityisesti elokuvan pahis on tarpeeksi julma ja juonikas. Päähenkilöiden välinen kemia toimii erinomaisesti, ja myös sivuhahmot ovat hauskoja, mutteivät vie liikaa ruutuaikaa muilta hahmoilta. Laulut ovat erityisesti musikaalielokuvista pitävien mieleen, ja ne piristävät tarinan kulkua huomattavasti. Yksi tähti lähtee yksinkertaisesti siksi, ettei elokuva erotu lopulta mitenkään erityisesti Disney-animaatioiden joukosta. Lyhyesti sanottuna kyseessä on kuitekin yksi Disneyn tietokoneanimaatioiden parhaista elokuvista, joka jaksaa viihdyttää useampaan otteeseen!

4/5

arvostelussa: Liikkuva linna (2004)

En ole koskaan ollut mikään animen suurkuluttaja, mutta monet Studio Ghiblin elokuvat ovat kuuluneet perheemme elokuvavalikoimaan lapsuudestani asti. Useat Ghibli-elokuvat tuli vuokrattua elokuvavuokraamoista viikonloppuisin yhden kerran katsottaviksi, mutta omana meiltä löytyi ainakin Kikin lähettipalvelu, Naapurini Totoro, Henkien kätkemä sekä tänään arvosteluun pääsevä Liikkuva linna. 

Liikkuva linna oli lapsena äitini lempielokuva, mutta itse en tuolloin lämmennyt sille yhtä paljoa. Pidin kyllä Ghiblin kummallisista, osittain pelottavista ja jännittävistä elokuvista (Henkien kätkemä olikin näistä oma suosikkini), mutta Liikkuva linna jäi tuolloin hieman sekavaksi. Nyt törmäsin elokuvaan kuitenkin uudestaan, ja halusin ehdottomasti nähdä sen hieman tuoreemmin silmin. 

***

Hattukaupassa työskentelevä nuori Sophie joutuu turhamaisuuden noidan kiroamaksi, ja muuttuu nuoresta tytöstä 90 vuotta vanhaksi naiseksi. Sophie ei pysty selittämään asiaa mitenkään perheelleen, joten hänen on lähdettävä etsimään asuinsijaa ja ratkaisua kiroukseensa muualta. Sophie päätyy asumaan salaperäisen Howl-velhon liikkuvaan linnaan, ja tutustuu myös linnan muihin asukkaisiin. Hän myös päätyy tekemään sopimuksen linnan tulidemoni-Calciferin kanssa, jonka avulla he molemmat pääsisivät eroon kirouksistaan.

***

Elokuvan päähenkilö on siis Sophie, hattukaupassa työskentelevä nuori tyttö, joka muuttuu vanhukseksi noidan kirouksesta. Sophie vaikuttaa hyvin kiltiltä ja tunnolliselta ihmiseltä. Tarinan mittaan hahmo kuitenkin kehittyy, ja hänestä tulee avoimempi ja rohkeampi. Sophie ei tahdo kenellekään pahaa, ja hän on valmis näkemään kaikissa jotakin hyvää. Päähenkilönä Sophie on hyvä. Hän on tavallinen, joten häneen on helppo samaistua, mutta hän ei jää tylsäksi, vaan uusia puolia tulee jatkuvasti esiin. Sophie ottaa myös äkkinäisen vanhenemisensa yllättävän hyvin vastaan, eikä hänen alkujärkytyksensä kestä kauaakaan.

Sophie törmää Howliin ensimmäisen kerran joutuessaan kadulla pulaan. Howl on hyvin mahtavat voimat omistava nuori velho, joka asuu Liikkuvassa linnassaan. Hänestä liikkuu ihmisten keskuudessa paljon huhuja, ja hänen persoonallisuuttaan ajatellaan usein ilkeäksi. Luonteeltaan Howl on joskus ylidramaattinen ja hieman teinimäinen, mutta sisimmässään hyväntahtoinen ja ystävällinen. Howl on hyvin kiehtova hahmo, josta  haluaa elokuvan aikana tietää koko ajan lisää. Hän onkin ehdottomasti lempihahmoni elokuvasta!

Liikkuvaa linnaa liikuttaa tulidemoni Calcifer. Calcifer on suloinen, kiukutteleva ja kiusoitteleva tuli. Hahmo on hyvin hauska ja mielenkiintoinen, mutta myös merkittävä juonen kannalta. Calcifer oli lapsena suosikkihahmoni elokuvassa, eikä se ole ihme - onhan hän mahtava työmyyrä liikuttaessaan valtavaa linnaa ihan itse ;).

Edellä mainittujen lisäksi elokuvan hahmokaartiin kuuluvat linnassa asuva Howlin nuori oppipoika Markl, mykkä ja avulias variksenpelätin Naurispää, katkera, Sophielle kirouksen langettava Turhamaisuuden noita sekä valtion johdossa toimiva, velhoja tavoitteleva Madame Suliman ja tämän iäkäs lemmikkikoira.

Yksi elokuvan ehdottomasti parhaista puolista ovat sen loppuun asti mietityt hahmot, ja niiden muutos. Jokainen hahmo muuttuu elokuvan aikana merkittävästi, eikä yksikään hahmo käy tylsäksi tai ärsytä.  Erityisesti päähenkilöt vaikuttavat aidoilta, koska heissä on niin monta puolta. Juoni seilaa tasapainoisesti yliluonnollisen ja maallisen välillä. Tapahtumien ympärillä on tavallinen maa, jossa käydään sotaa, mutta ajoittain siviilit myös elävät vain normaalia elämäänsä. Liikkuva linna taas on taianomainen kaikkine yksityiskohtineen ja uusine maisemineen, ja lisäksi velhot ovat kykyineen aivan omaa luokkaansa.Yliluonnollisuutta käytetään elokuvassa kiinnostavan synkästi ja dramaattisesti.

Visuaalisesti Liikkuva linna on taattua Ghibli-tavaraa. Ajoittain hahmojen liikkuminen on luonnollisesti epäsulavampaa kuin nykytekniikalla, mutta se ei häiritse katselua ollenkaan. Parasta antia elokuvassa ovat sen tarkasti piirretyt yksityiskohdat, joita löytää jokaisella katselukerralla lisää. Erityisesti liikkuva linna on täynnä pieniä yksityiskohtia, ja myös sen liikkuminen on näyttävää. Lisäksi maisemat ja hahmojen ilmeet ovat kauniisti toteutettu. Värimaailma vaihtelee paljon. Joskus värit ja maisemat ovat kirkkaita ja kesäisiä, joskus taas ahdistavia ja tummasävyisiä.

Mikäli elokuvasta haluaa etsiä miinuksia, sitä voi antaa erityisesti elokuvan loppupuolella tulevasta sekavuudesta. Yksi elokuvan kantava voima on sen tulkittavuus, mutta lopussa tahti kiihtyy melko yllättäen. Lisäksi Sophien vanhenemiseen olisi voinut kiinnitää enemmän huomiota. Itse olisin ainakin saanut shokin pidemmäksi aikaa, jos peilistä katsoisikin yhtäkkiä 90-vuotias versio itsestäni. Lisäksi aivan kaikilta kliseiltä ei säästytä, mutta suurimmaksi osaksi juoni on onneksi omaperäinen ja yllättävä.

Liikkuva linna on esimerkki animaatiosta, josta aikuiset tai nuoret saavat lapsia enemän irti. Elokuvasta riittää kyllä ihmeteltävää myös nuoremmille, ja erityisesti hauskat sivuhahmot tuovat varmasti viihdettä jokaiselle, mutta monimutkainen juoni ja abstraktit ilmiöt aukenevat paremmin varttuneemmille katsojille. Elokuvan parhaita puolia ovat sen kiehtovasti kirjoitetut hahmot ja juoni, josta löytää joka katselukerralla jotakin uutta. Elokuva vaatiikin luultavasti useamman katselukerran, jotta siihen pääsee aidosti sisälle. Liikkuva linna on taitava draamaelokuva, jota suosittelenkin kaikille varttuneemmille animaatioiden ystäville. 

4/5