Oikein hyvää vuoden alkua jokaiselle! Kirjoittelu jäi tammikuussa harmillisesti väliin, mutta nyt pääsen minäkin julkaisemaan vuoden ensimmäisen tekstin. Katsoin Inside Outin itse asiassa jo vuoden ensimmäisellä viikolla, mutta itse kirjoitusprojekti venyikin vähän pidemmälle. Toivottavasti kirjoitusten jälkeen jää taas enemmän aikaa elokuvahommille.
Nuoren Rileyn elämässä on paljon meneillään. Erityisesti muutto uuteen kotiin ja osavaltioon sekoittaa tunteita. Sekaannuksen johdosta Ilo ja Suru eksyvät päämajasta mielen syvempiin syövereihin eiväkä löydä tietä takaisin. Kahden tunteen ollessa kateissa Pelko, Inho ja Viha jäävät ohjaamaan Rileyn toimintaa, mikä ei pidemmän päälle johda hyviin päätöksiin.
Inside Out - Mielen sopukoissa keräsi ilmestyessään paljon hyvää palautetta ja se tuntuu edelleen kuuluvan monen listalla Pixarin parhaisiin elokuviin. Näin itse elokuvan ensimmäistä kertaa sen ilmestymisen aikoihin vuonna 2015. Elokuva herätti kyllä paljon tunteita (hehheh) mutta muistan itselleni jääneen siitä jotenkin masentava mielikuva. Tänä vuonna päädyin katsomaan elokuvan kuitenkin uudelleen viikonloppuviihteenä. Osa vanhoista mielikuvista pysyi samana, mutta osittain löysin myös paljon uutta mihin kiinnittää huomiota.
Elokuvassa eniten esillä ovat Rileyn tunteet Ilo, Suru, Pelko, Inho ja Viha, jotka asuvat ja työskentelevät aivojen komentokeskuksessa vaikuttamalla Rileyn päätöksiin ja ajatuksiin. Erityisesti Ilosta tulee katsojalle läheinen, sillä hänen ajatteluaan ja tarinaansa seurataan kaikista lähimmin. Aluksi Ilo vaikuttaa ajoittain liiankin määräilevältä, mutta hahmon kehitys tarinan edetessä on koskettavaa seurattavaa.
Suru vaikuttaa tunteista ulkopuolisimmalta, sillä kukaan ei oikeastaan tiedä hänen tehtäväänsä. Miksi Rileyn pitäisi surra, kun voi olla iloinen? Vaikka Surua kohtaan kokee välillä sääliä, hahmo onnistuu suurimmaksi osaksi olemaan jopa koominen pessimistisyydellään.
Pelko, Inho ja Viha esiintyvät suurimmaksi osaksi yhtenä ryhmänä, eikä heidän hahmoihinsa paneuduta yhtä tarkasti kuin seikkailulle joutuviin Iloon ja Suruun. Myös nämä hahmot ovat kuitenkin hyvin toimivia, eikä heihin tarinan kannalta tarvitsekaan keskittyä sen syvällisemmin. Erityisesti Viha onnistuu raivonpurkuksillaan tuomaan monia hauskoja hetkiä.
Ilo ja Suru kohtaavat matkallaan monia mielen eri osissa asuvia tai työskenteleviä hahmoja. Erityisesti Rileyn lapsuudenaikaiseen mielikuvitusystävään Bing Bongiin on saatu luotua syvällisyyttä hahmon pirteän ulkokuoren alle.
Ihmishahmoista eniten tutustutaan tietysti Rileyyn - pääsemmehän näkemään hänen ajatuksensa ja tunteiden myllerryksensä kokonaan. Rileyn oma tarinankaari kulkee mielenkiintoisesti tunteiden oman juonen ohessa. Lisäksi uskon hahmon olevan monelle samaistuttava, sillä hänen elämässään on paljon asioita jotka ovat monille tuttuja lapsuudesta.
Muista ihmishahmoista eniten esille pääsevät Rileyn vanhemmat. Perheen sisäinen dynamiikka on rakennettu hyvin uskottavasti. Esimerkiksi perheenjäsenten väliset sisäpiirivitsit ovat ihanaa seurattavaa. Kokonaisuudessaan perheestä huokuu todella lämmin tunnelma arjen pienistä kinasteluista huolimatta.
Rileyn mieli on tapahtumapaikkana kiehtova. Ilon ja Surun etsiessä reittiä takaisin komentokeskukseen mielstä paljastuu jatkuvasti uusia ulottuvuuksia. Erityisen kiinnostavaa on se, kuinka moni asia elokuvassa on oikeastaan psykologian näkökulmasta totta. Erityisesti muistin toiminta on toteutettu mahtavasti. Tällaisiin asioihin oli hauskaa kiinnittää huomiota juuri nyt, kun psykologian ylioppilaskirjoitukset ovat nurkan takana ja luku-urakka on päällä paraikaa.
Elokuva on tosiaan ehkäpä jopa Pixarin koskettavimpien animaatioiden joukossa. Joka kerta saan vähintään kylmät väreet useammassa kohtauksessa. Hahmokehitys on kaunista, vanhempien välittäminen välittyy tehokkaasti katsojalle ja on tuskaista seurata, kuinka Rileyn vointi huononee asteittain tämän kahden perustunteen puuttuessa. Lisäksi pidän elokuvan viestistä, kuinka kaikilla tunteilla on tosiaan merkitystä. Myös juonen eteneminen tapahtuu sopivaa tahtia. Se ei kiirehdi turhaan, mutta koko ajan kuitenkin tapahtuu jotain kiinnostavaa, eikä mielenkiinto ehdi lopahtaa missään kohtaa.
Inside Out - Mielen sopukoissa ei ole ainakaan täysin turhaan kerännyt positiivisia arvioitaan. Elokuva koskettaa, mutta sisältää myös nokkelaa huumoria. Se myös onnisuu esittelemään monimutkaista ihmismieltä mielikuvituksellisella tavalla. Lisäksi elokuva sisältää sen verran erilaisia yksityiskohtia, että sillä riittää tarjottavaa useammallakin katselukerralla. Lyhyesti sanottuna voin siis suositella lämpimästi elokuvaan tutustumista, mikäli sitä ei ole vielä tehnyt! Perinteisesti Pixarin tapaan elokuva viihdyttää erittäin hyvin myös aikuisia katsojia.
"We should lock the door and scream that curse word we know. It's a good one!"
- Anger
4,5/5
