torstai 30. joulukuuta 2021

arvostelussa: Encanto (2021)

 


 Encanto keskittyy Encanto-nimisessä paikassa asuvaan Madrigalien perheeseen, jossa jokainen perheenjäsen saa lapsena ainutlaatuisen taikavoiman. Mirabel on kuitenkin poikkeus; hän ei ole saanut minkäänlaista erityiskykyä. Kun perheen nuorin poika Antonio saa taikavoimansa ja kylän asukkaat juhlivat tätä seremoniassa, Mirabel alkaa huomata huolestuttavia ilmiöitä. Pian selviää, että Encanton taika on vaarassa, ja Mirabel aikoo selvittää, mistä oikein on kyse.

Encanto kuuluu Disneyn tämän vuoden uutuusanimaatioihin. Elokuva sai ensi-iltansa 24.11.2021 (Suomessa 26.11.) ja törmäsin elokuvaan useampaan otteeseen sosiaalisessa mediassa sekä keskustelupalstoilla. Koska elokuvateatterit ovat olleet koko vuoden hyvin epämääräisesti auki, jouduin itse tukeutumaan Disney + -palveluun ja katsomaan elokuvan kotona. Jälkeenpäin ajateltuna elokuva olisi kuitenkin varmasti ollut upea elokuvateatterikokemuksena ainakin visuaalisuuden puolesta. Itse katsoin elokuvan englanniksi, joten myös arvostelu on kirjoitettu sen version pohjalta.

Elokuvan päähenkilö on Mirabel, Madrigalien perheen ainoa jäsen, joka ei ole saanut erityiskykyänsä. Mirabel on ihana päähenkilö, ja häneen onkin helppo tykästyä jo elokuvan alkumetreillä. Mirabel on ulkoisesti hyvin iloinen, energinen ja kannustava, mutta on selvää, että häntä vaivaa jatkuva alemmuudentunne johtuen hänen kykynsä puuttumisesta. Hahmon heikompia hetkiä tuodaan mukavasti esille hyväntuulisuuden lomassa, ja uskon, että moni löytää hahmosta jotakin samaistuttavaa.

Madrigalien perhe on suuri, mutta kaikkia hahmoja tuodaan esille ainakin jonkin verran. Yksi perheenjäsenistä eniten esille nousevista hahmoista on kuitenkin selvästi perheen isoäiti, jolla vaikuttaa olevan perheessä eniten sananvaltaa. Isoäiti on kiinnostava hahmo, ja hänestä oppii mukavasti lisää elokuvan aikana. Erityisesti aluksi hän vaikuttaa kuitenkin hyvin epäreilulta Mirabelia kohtaan, pitäen tätä usein hidasteena tai ongelmien aiheuttajana.

Oma suosikkini elokuvan sivuhahmoista on kuitenkin Mirabelin kadonnut setä Bruno, joka on perheessä kielletty puheenaihe. Vaikka Brunonkin tarinaan päästään tarinassa tutustumaan, olisin mielelläni itse syventynyt hahmoon vielä enemmän. Myös elokuvan muut sivuhahmot ovat onnistuneita. Koska Madrigalien perhe on Kolumbian kulttuuriin kuuluen suuri (perheeseen kuuluu vanhempia, sisaruksia, isovanhempia, tätejä, setiä ja näiden lapsia) on ymmärrettävää, ettei kaikkiin hahmoihin syvennytä yhtä paljon. Näin ollen elokuva pysyy perheen suuresta koosta huolimatta hyvin kasassa, kun valittuihin hahmoihin ehditään tutustua enemmän.

Encanto on musikaali, mikä oli itselleni positiivinen asia. Olen nimittäin ehtinyt jo odotella, milloin Disney julkaisisi uuden musikaalianimaation täysin uuden tarinan kanssa sen sijaan, että elokuvassa kuullaan maksimissaan yksi laulu. Encanto ei onneksi petä musiikillaan, sillä monet elokuvan lauluista ovat mahtipontisia ja vauhdikkaita, joiden ystävä itse olen vaikkapa hitaiden balladien sijaan. 

 

 Toinen asia, jossa Encanto erottuu edukseen on sen tapahtumapaikka. Madrigalien suuri kotitalo on sopiva sekoitus kodikasta, taianomaista ja salaperäistä tunnelmaa, ja sitä osataan hyödyntää elokuvan tarinassa oivallisesti. Pidänkin elokuvassa erityisesti siitä, kuinka tapahtumapaikka ei juurikaan muutu, vaan suurin osa elokuvan tapahtumista tapahtuu perheen kotona. Tämä tuo tarinaan mukavasti tasaisuutta. Ympäristö ei silti suinkaan käy tylsäksi, sillä talo kätkee sisäänsä salaperäisiä ovia ja salakäytäviä, ja monet ovet ovat kuin portti toiseen todellisuuteen.

Kuten ehdin jo tekstin alussa mainita, elokuva todellakin tarjoaa kaunista katseltavaa viimeistellyn animaatiojälkensä ja kauniiden väriensä ansiosta. Elokuvaa katsoessani pidin erityisesti hahmojen persoonallisesta ja kauniista vaatetuksesta. Lisäksi kiinnitin jostain syystä valostukseen huomiota. Kesäiltaan sijoittuvista kohtauksista aistii lämpimän, mutta raikkaan ilman ja talon lämmin valaistus tuo rauhallisen tunnelman. Näitä seuratessa tulen aina miettineeksi, miten paljon animaatio vielä voi kehittyä tulevaisuudessa, kun nykyaikanakin monista asioista saadaan niin aidonnäköisiä. Vaikka animaatiossa ei ole mitään moitittavaa, odottelen silti myös sitä, että Disney uskaltaisi kokeilla jotakin aivan uutta animaatiotyyliä esimerkiksi elokuvien hahmoissa.

 Elokuvan ainoa pieni kompastuskivi tulee sen tarinaan liittyvistä seikoista. Elokuvan juoni on melko ennalta-arvattava, eikä yllätyksiä tule juuri ollenkaan. Lisäksi juonen kulku on ajoittain epätasainen, ja erityisesti loppua kohden tarina tuntuu kiirehtivän liikaa. Yksittäisiin tapahtumiin ei ehditä juurikaan paneutua, eikä myöskään hahmojen välisiin suhteisiin keskitytä yhtä hyvin kuin esimerkiksi elokuvan alkupuolella ja aivan lopussa. Pidän kuitenkin elokuvan juonessa siitä, kuinka siinä käsitellään traumaa, ulkopuolisuuden tunnetta ja suvun aiheuttamia paineita.

Vaikka olin jonkin verran törmännyt Encantoon internetin ihmeellisessä maailmassa, en odottanut elokuvalta paljoa. Ensimmäinen mielikuvani elokuvasta ennakkoon oli tavallinen ja keskinkertainen. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, ja itselleni tämä elokuva sopi huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi vuoden alussa julkaistu Raya ja viimeinen lohikäärme. Silti mikään Kaksin karkuteillä -elokuvan tasolle pääsevä teos ei ole kyseessä. Tästä huolimatta haluan painottaa, että elokuva on itselleni yksi Disney animaatioiden positiivisimpia yllättäjiä, ja se kuuluu omalla listallani studion parhaimpien elokuvien joukkoon viimeisen 5 vuoden ajalta. Voin siis lämpimästi suositella Encantoon tutustumista, mikäli joku animaatioiden ystävä ei ole sitä vielä tehnyt. Värikkyytensä puolesta se sopii myös hyvin uudenvuoden aikaan!

4/5

"Sometimes family weirdos just get a bad rap."

-Mirabel


 





lauantai 9. lokakuuta 2021

sarjamaratoni: Young Royals, 1. tuotantokausi (2021)

 

Heipä hei, elossa ollaan edelleen vaikka kirjoittelu on tänä vuonna meinannut jäädä ihan kokonaan. Lukion loputtua on mennyt aikaa rakentaa uudenlaista arkea välivuodelle ja tuntuu, että myös elokuva- ja sarjamakuni on ehtinyt muuttua jo pidemmän aikaa. Saattaa siis olla, että blogin kanssa on vielä vähän hakusessa se, millaisista elokuvista ja sarjoista tänne kirjoittelisin. Sen kuitenkin tiedän, että haluan ehdottomasti jatkaa postailua! (mieluiten aktiivisemmin kuin kerran puolessa vuodessa... köh köh)

Epämääräisen kirjoitustauon aikana olen eksynyt enemmän sarjapuolelle, ja olen löytänyt useampia uusia lempisarjoja, joista huonoina hetkinä katson uudelleen ja uudelleen lempijaksojani. Yksi kaikkien aikojen lempinuortensarjojani on 2015-2017 ilmestynyt norjalainen Skam, ja palaan sen pariin välillä edelleen. Skamin kautta päädyin kuitenkin myös katsomaan tänä kesänä Netflixiin ilmestyneen ruotsalaisen Young Royalsin. Näiden kahden perusteella voisin päätellä, että myös pohjoismaissa osataan tehdä ihan kelpo sarjoja!

 ***

Ruotsin kuningasperheen nuorin prinssi Wilhelm aiheuttaa käyttäytymisellään negatiivista mediahuomiota perheelleen. Hänet päätetään siirtää jatkamaan opiskelujaan arvostettuun ja varakkaiden perheiden suosiossa olevaan sisäoppilaitokseen Hillerskaan. Uuteen kouluun sopeutuminen ja hyvän julkisuuskuvan ylläpitäminen tuottavat jo itsessään haasteita, mutta erityisesti soppaa sekoittavat Wilhelmin ristiriitaiset tunteet samassa koulussa opiskelevaa Simonia kohtaan.

***

  Sarjan päähenkilö on tietysti Ruotsin nuorempi prinssi Wilhelm (Edvin Ryding). Päähenkilöt voi usein jakaa melko helposti helposti pidettäviin ja ärsyttäviin, eivätkä siihen edes vaikuta eniten päähenkilön teot vaan enemminkin olemus ja toiminnan syyt. Wilhelm kuuluu ehdottomasti ensimmäiseen kategoriaan, ja katsojana hänelle haluaakin automaattisesti vain hyvää ja toivoo jatkuvasti, että asiat kääntyisivät hänen edukseen. Wilhelm ei halua tehdä itsestään suurempaa numeroa, ja hän vaikuttaa enemmin sisäänpäinkääntyneeltä ja hieman epävarmalta. Hahmosta välittyy myös se, kuinka tämä joutuu jatkuvasti elämään paineen alla ollessaan koko maan tuntema ja tarkkailun alainen. Vaikka kyseessä on prinssi, Wilhelm on lopulta hyvin tavanomainen ja samastuttava nuori.

Toinen paljon ruutuaikaa saava hahmo on Simon (Omar Rudberg), josta tulee nopeasti Wilhelmille läheisin ihminen Hillerskassa. Toisin kuin muut koulun opiskelijat, Simon ja tämän sisko Sara eivät asu kampuksella vaan kotona äitinsä kanssa. Myös heidän taustansa muihin opiskelijoihin verrattuna on erilainen, eikä heidän perheensä ole yhtä varakas kuin suurimman osan opiskelijoista. Simon vaikuttaa Wilhelmiä ulospäinsuuntautuneemmalta ja hänestä muodostuu nopeasti helposti lähestyttävä ja ymmärtäväinen mielikuva. Hän on myös ensimmäinen ihminen koulussa, joka vaikuttaa näkevän Wilhelmin tavallisena opiskelijana muiden joukossa tämän prinssitittelin sijaan.  

Ensimmäisen kauden jonkinlaisena antagonistina voidaan pitää Hillerskassa opiskelevaa Wilhelmin pikkuserkkua Augustia (Malte Gårdinger). Koska August on hyvä ystävä Wilhelmin isoveljen Erikin kanssa, hänen oletetaan pitävän huolta siitä, että Wilhelm sopeutuu uuteen kouluun hyvin. August on hyvin ristiriitainen hahmo. Hänestä saa nopeasti ylimielisen kuvan, ja ajoittain tuntuu, että hahmo on yksi maanvaiva. Hänen toiminnalleen on kuitenkin taustalla omat syynsä, ja uskon, että hahmolssa on edelleen paljon asioita, joita hänestä ei vielä ensimmäisellä kaudella tuotu esiin. Loppujen lopuksi August vaikuttaa hyvin epävarmalta ja jopa hieman yksinäiseltä, vaikka tämän ympäriltä löytyy usein suuri kaveriporukka. 

Muita hahmoja sarjassa ovat esimerkiksi jo aiemmin mainittu Simonin sisko Sara (Frida Argento), Wilhelmin isoveli ja kruununprinssi Erik (Ivar Forsling), Wilhelmiin ihastunut Felice (Nikita Uggla) ja tämän huonetoveri ja ystävä Madison (Nathalie Varli). Myös sivuhahmoilla on useita omia juonikuvioitansa, joita seuraa mielenkiinnolla. Myös selvää hahmokehitystä tapahtuu sivuhahmojen osalta, ja erityisesti Sarasta ja Felicestä esitellään ensimmäisellä kaudella useampia puolia.

Young Royals on kerännyt mediassa kiitosta esimerkiksi siitä, että nuoria esittävät näyttelijät näyttävät aidosti nuorilta, mikä Hollywoodin teinisarjoissa ei ole itsestäänselvyys, kun näyttelijät saattavat olla jopa 30-vuotiaita. Näyttelijät tekevät myös hyvää työtä ja sopivat rooleihinsa erinomaisesti. Erityisesti Wilhelmin ja Simonin tunnetilat välittyvät pienilläkin eleillä selkeästi katsojalle.

Sarja on kuvattu kauniisti ja nautin sen katsomisesta erityisesti juuri nyt syksyllä, kun sarjan ruskamaisema muistuttaa samaa minkä näen ikkunastani! Koska sarja on kuvattu Ruotsissa, ovat maisemat suomalaiselle siis hyvin tutunoloisia. Myös Hillerskan sisäoppilaitos on näyttävä suurine sisäpihoineen. Olen jo aiemmin esimerkiksi nuortenkirjoja lukiessani haaveillut siitä, millaista olisi asua sisäoppilaitoksessa, jossa sattuisi ja tapahtuisi, eikä tämä sarja suoranaisesti auttanut asiaa.

Young Royals kuuluu ehdottomasti tämän vuoden suosikkisarjoihini. Sarja tarjoaa sen verran juonenkäänteitä, että mielenkiinto pysyy yllä jaksosta toiseen. Hahmot on kirjoitettu erityisen huolellisesti ja heistä myös haluaa tietää jatkuvasti lisää. Lisäksi tuntuu virkistävältä nähdä täysin uusia kasvoja näyttelelmässä. Sarja onnistuu myös käsittelemään kauniilla tavalla vaikeitakin aiheita, mikä on aina plussaa. Itse jään innolla odottamaan sarjalle jatkoa, ja suosittelen ehdottomasti siihen tutustumista, mikäli mietinnässä on seuraava draamasarja syksyn pimeneville illoille.

 Jaksoja yhteensä: 6

suosikkijakso: J6 

"I want to live a normal life."

- Wilhelm

 

4,5/5






sunnuntai 2. toukokuuta 2021

arvostelussa: Monsterit Oy (2001)


 

 

Monsterit Oy on suuri sähköyhtiö, joka tuottaa sähköä hirviöiden asuttamalle kaupungille. Hirviöiden maailmassa sähkö kerätään pelottelemalla nukkumaan meneviä lapsia ja aiheuttamalla mahdollisimman paljon kiljuntaa, joka tuottaa energiaa. Lapset eivät saa kuitenkaan missään tapauksessa koskea hirviöitä saati sitten tulla hirviöiden maailmaan. Kaaos on siis valmis, kun eräänä iltana pieni tyttö pääsee livahtamaan Monsterilaan yhtiön tuottavimman pelottelijan Tare Karvasen mukana. Yhtiön toiseksi tuotteliaimmalla hirviöllä Räähkällä on oma suunnitelmansa valmiina nostaakseen mainettaan ja väärään maailmaan eksynyt lapsi on vaarassa. Tare koettaa parhaan ystävänsä Masi Pallopään kanssa saada lapsen takaisin ihmisten luo ja estää Räähkän ilkeää suunnitelmaa toteutumasta.

Monsterit Oy on löytynyt itseltäni DVD:llä lapsuudesta lähtien, mutta en silti ole katsonut sitä erityisen usein. En lapsena pitänyt elokuvasta ainakaan yhtä paljon kuin joistakin muista Pixar-klassikoista, mutta isäni piti elokuvasta ja katsoimme sitä muutamaan otteeseen yhdessä. En kuitenkaan muistanut elokuvasta paljoakaan, joten oli hauska katsoa se ainakin 10 vuoden jälkeen uusin silmin.

Elokuvan päähenkilö on yhtiössä jatkuvalla syötöllä ennätyksiä rikkova Tarmo "Tare" Karvanen. Tare vaikuttaa melko perinteiseltä suositulta hahmolta, kun hän esimerkiksi kulkiessään yhtiön käytävillä tervehtii ja vitsailee rennosti vastaantulijoiden kanssa. Hahmosta saadaan kuitenkin pian myös syvempää puolta esiin, kun tämä haluaa auttaa maailmaan eksynyttä lasta pääsemään turvallisesti takaisin kotiin huolimatta siitä, että hirviöt pitävät lapsia erittäin vaarallisina.

Taren kanssa elokuvassa seikkailee tämän kollega Matias "Masi" Pallopää. Pallopää tuo elokuvaan huumoria, mutta vitsailu ja hauskojen tilanteiden aiheuttaminen eivät jää hahmon ainoaksi tehtäväksi. Myös Masin hahmosta tuodaan esille vakavampaa puolta, ja tämä toimii hyvänä ystävänä ja apurina Tarelle läpi elokuvan. Kaksikon ystävyyttä on ilo seurata, ja hahmojen välinen vahva side välittyy nopeasti katsojalle.

Monsterien maailmaan ajautuneen lapsen oikeaa nimeä ei elokuvassa kerrota, mutta Tare alkaa kutsua tätä nimellä Boo elokuvan aikana. Boo ei elokuvassa puhu lauseita, mutta hän ilmaisee itseään ääntelemällä lasten tavoin ja tämä osaa myös joitakin sanoja. Boo on suloinen ja ajoittain myös hauska hahmo, ja hänestä alkaa elokuvan aikana välittää yhä enemmän.

Elokuvan pahiksena esiintyy Tarea kadehtiva ja kakkossijaan kyllästynyt pelottelija Räähkä Poks. Räähkä on kiero ja kunnianhimoinen hirviö, ja hän toimiikin pahiksena oikein hyvin. Hahmon erityistaito muuttua näkymättömäksi on mielenkiintoinen ja se myös auttaa tätä toteuttamaan ilkeitä suunnitelmiaan.

Elokuvan muista sivuhahmoista mieleen jäävät eniten Masia paperitöissä patistava toimistotäti Raisa, Masin ihastus Sirkka, Räähkän kollega Funkkis sekä Monsterit Oy:n johtaja Rumilus. Raisa on aluksi lähinnä huvittava hahmo, mutta myös hänestä tulee juonen edetessä mielenkiintoisempi. Sirkan ja Masin suhde tuo juoneen omat haasteensa, mutta molemmat hahmot ovat hyvin pidettäviä ja ymmärtäväisiä toisiaan kohtaan. Räähkän työtoverina toimiva Funkkis toimii ikään kuin Räähkän perinteisenä kätyrinä. Yhtiön johtajasta Rumiluksesta on tosiaan saatu melko karmaisevan näköinen hämähäkkiä muistuttavan ulkomuotonsa kanssa. Hahmosta löytyy sopivasti pelottavuutta ja salaperäisyyttä. Myös sivuhahmoista saadaan siis juonen edetessä esille uusia puolia, mikä tekee elokuvasta aina astetta mielenkiintoisemman.

 


Elokuvan maailma on jo itsessään viihdyttävää seurattavaa. Taustalla liikkuu toisistaan hyvin paljon eroavia hirviöitä ja myös lasten pelottelulla kerättävä energia on ideana hauska. Elokuvan juoni on  melko perinteinen, mutta sitä parantavat monipuoliset hahmot ja näiden väliset suhteet. Myös huumori toimii erittäin hyvin ja sitä löytyy kaiken ikäisille juuri sopivissa määrin. Tunteet heittelevät ajoittain myös toiseen ääripäähän, ja itse saan vähintään kylmiä väreitä muutamassa kohtauksessa.

Monsterit Oy julkaistiin vuonna 2001 ja animaatio on tietysti 20 vuoden aikana ehtinyt parantua hurjasti (sivuhuomio: saan tässä vaiheessa ikäkriisin siitä miten nopeasti aika kuluu.) Vaikka elokuvasta huomaa ettei se ole tuoreimpia animaatioita, ei se kuitenkaan haittaa katselukokemusta. Erityisesti ihmishahmojen animaatiojäljessä on kuitenkin tapahtunut vuosien varrella kehitystä, sillä Pixarin uudempien elokuvien ihmishahmot ovat vanhoja huomattavasti aidomman ja huolitellumman näköisiä.

Kokonaisuudessaan Monsterit Oy on oikein toimiva animaatioseikkailu, mutta jostain syystä se ei edelleenkään nouse suosikkieni joukkoon. Vaikka juoni on hyvä, se ei ole kovin erikoinen tai muista erottuva. Toki tässä kohtaa on otettava huomioon myös se, että Pixarin elokuvia tarkasteltaessa taso on aina todella korkea.  Elokuva pitää kuitenkin ihan hyvin otteessaan alusta loppuun ja se saa sekä nauramaan että herkistymään. Idea elokuvan juonen pohjalla on kiehtova, ja hirviöiden maailma on rakennettu mielenkiintoisesti. Parhaiten elokuva onnistuu huumoripuolella, ja myös sen hahmot ovat mukavan monipuolisia ja yllättäviä. Yksi henkilökohtaisia lempiasioitani elokuvassa onkin Taren ja Masin ystävyyssuhde. Se on suurimman osan ajasta hauskaa seurattavaa, mutta se tuo elokuvaan myös hieman vakavampia teemoja. Monsterit Oy on kokonaisuudessaan oikein viihdyttävä Pixar-elokuva muiden joukossa, ja animaatioiden ystävien kannattaa ehdottomasti ainakin kerran elämässään katsoa se läpi!

3/5

"Dodgeball was the best, oh yeah. I was the fastest one out there. Of course I was the ball." 

- Masi Pallopää (eng. Mike Wazowski)




torstai 15. huhtikuuta 2021

LGBTQ+ elokuva- ja sarjamaailmassa

Ylioppilaskirjoitukset ovat omalta osaltani ohi ja olen pitänyt jonkinlaista epämääräistä lomaa noin kuukauden. Nyt tarkoitus olisi hiljalleen myös palailla blogin pariin, mutta kirjoittaminen tuntuu yllättävän hankalalta, kun rutiini on kadonnut kokonaan. Tällä kertaa ajatelin kuitenkin tutkia seksuaalivähemmistöjen esiintyistä elokuva- ja erityisesti sarjamaailmassa sekä esitellä omia suosituksiani aiheeseen liittyen.

 Syy, miksi aihe tuntuu itselleni mielenkiintoiselta ja tärkeältä on se, että kuulun itsekin LGBTQ+ joukkoon ja olen kokenut merkitykselliseksi nähdä ruudulla hahmoja, joihin minun on helpompi samaistua. Vaikka kehitettävää on, olen iloinen siitä, kuinka erityisesti sarjapuolella näitä hahmoja näkyy yhä enemmän.

 On useita tapoja miten seksuaalivähemmistöt esiintyvät sarjoissa tai elokuvissa ja miten aihetta ylipäätään käsitellään. Yksi suuri erottava tekijä on esimerkiksi se, keskitytäänkö aiheeseen täysin vai onko se vain osa hahmoa, mikä ei sen suuremmin erota tätä muista tai aiheuta erityisempiä ongelmia. Kaapista tuleminen ja syrjintä ovat olleet kauan suuria teemoja seksuaalivähemmistöihin liittyvissä tarinoissa. Ne ovat edelleen ajankohtaisia ja tärkeitä aiheita, ja erityisesti itseään etsiville ne saattavat myös olla samaistuttavia ja antaa tukea. Tämän tyylinen oli esimerkiksi vuonna 2018 julkaistu Love, Simon. Vaikka elokuva ei ollut erityisen synkkä vaan suurimmaksi osaksi ihan piristävä nuortenelokuva, käsiteltiin siinä esimerkiksi stereotypioita ja itsensä hyväksymistä. Kävin itse katsomassa elokuvan elokuvateatterissa sen ilmestyessä ja siitä jäi ihan hyvä mielikuva. Se ei kuitenkaan olut aivan sellainen elokuva mitä itse aiheeseen liittyen kaipailisin.

Toinen tapa esittää seksuaalivähemmistöihin kuuluvia hahmoja on yksinkertaisesti lisätä heidät mukaan hahmojen joukkoon tekemättä heidän seksuaalisuudestaan ja siihen liittyvistä kipuiluista juonen suurinta numeroa. Tämä tuntuu yleistyvän yhä enemmän erityisesti televisiosarjoissa ja tämä on myös se tapa, josta itse pidän eniten. Vähemmistöön kuulumiseen liittyviä aiheita saatetaan sivuta jossain vaiheessa juonta, mutta se ei tunnu määrittävän sarjan koko juonta tai koko hahmon tarinaa. Sivuhahmoina tällaisia hahmoja on esimerkiksi sarjoissa Sex Education, Brooklyn Nine-Nine, Anne with an e ja Stranger Things.

 


Lisäksi tällaisia hahmoja nähdään hiljalleen myös päähenkilöinä, mikä on hienoa. Katsomistani elokuvista mieleen tulee ensimmäisenä Booksmart. Omia suosikkejani tällaisista sarjoista sen sijaan ovat esimerkiksi Euphoria, Modern Family, Orange is the New Black, Atypical ja I Am Not Okay With This. Vaikka seksuaalisuus saattaa aiheuttaa juonessa osan ongelmista, se ei ole yhdessäkään sarjoista pääjuonena ja asia nähdään vain yhtenä osana päähenkilöä ja tämän tarinaa, kuten se todennäköisesti tosielämässäkin olisi.

Myös animaatioissa näkyvyys on alkanut lisääntyä, mistä olen itse erityisen innoissani, sillä minähän rakastan piirrettyjä! Erityisesti Netflixistä löytyvä sarja Shera and the Princesses of Power teki minuun viime vuonna suuren vaikutuksen hahmoillaan ja tarinallaan ja siitä onkin tullut itselleni eräänlainen "comfort show", jonka pariin palaan aina jos on huonompi päivä tai ahdistaa. Lisäksi tähän kategoriaan kuuluviksi sarjoiksi voisi lukea ainakin Adventure Timen sekä The Owl Housen, joista jälkimmäisen seuraamisen aloitin itse juuri tänään!

Kuten sanottu, vielä on kuitenkin paljon varaa kehittää. Esimerkiksi Disney- tai Pixar-klassikoissa ei ole juonen kannalta merkittävinä hahmoina vielä nähty yhtäkään hahmoa, joka olisi virallisesti seksuaalivähemmistöön kuuluva. (Toki fanit ovat ehtineet useaan otteeseen spekuloida esimerkiksi Frozenin Elsan sekä vaikkapa Braven Meridan tilannetta.) Tätä ei myöskään välttämättä tule ihan lähivuosina tapahtumaan sen perusteella, millainen myräkkä joissakin maissa saatiin aikaan siitä, että ToyStory 4:ssä taustalla nähdään muutaman sekunnin ajan sateenkaariperhe ja Onwardissa naispoliisi mainitsee yhdessä kohtauksessa soittavansa tyttöystävälleen. Kaikesta huolimatta uskon, että myös suurempien yhtiöiden elokuvissa tullaan vielä todistamaan erilaisia ihastumisia, parisuhdemalleja ja ehkä myös nähdään muita kuin cis-sukupuoisia hahmoja. Monta tarinaa on siis vielä kuulematta! 

 


 


keskiviikko 3. helmikuuta 2021

arvostelussa: Inside out - Mielen sopukoissa (2015)

Oikein hyvää vuoden alkua jokaiselle! Kirjoittelu jäi tammikuussa harmillisesti väliin, mutta nyt pääsen minäkin julkaisemaan vuoden ensimmäisen tekstin. Katsoin Inside Outin itse asiassa jo vuoden ensimmäisellä viikolla, mutta itse kirjoitusprojekti venyikin vähän pidemmälle. Toivottavasti kirjoitusten jälkeen jää taas enemmän aikaa elokuvahommille.


 

 

Nuoren Rileyn elämässä on paljon meneillään. Erityisesti muutto uuteen kotiin ja osavaltioon sekoittaa tunteita. Sekaannuksen johdosta Ilo ja Suru eksyvät päämajasta mielen syvempiin syövereihin eiväkä löydä tietä takaisin. Kahden tunteen ollessa kateissa Pelko, Inho ja Viha jäävät ohjaamaan Rileyn toimintaa, mikä ei pidemmän päälle johda hyviin päätöksiin.


Inside Out - Mielen sopukoissa keräsi ilmestyessään paljon hyvää palautetta ja se tuntuu edelleen kuuluvan monen listalla Pixarin parhaisiin elokuviin. Näin itse elokuvan ensimmäistä kertaa sen ilmestymisen aikoihin vuonna 2015. Elokuva herätti kyllä paljon tunteita (hehheh) mutta muistan itselleni jääneen siitä jotenkin masentava mielikuva. Tänä vuonna päädyin katsomaan elokuvan kuitenkin uudelleen viikonloppuviihteenä. Osa vanhoista mielikuvista pysyi samana, mutta osittain löysin myös paljon uutta mihin kiinnittää huomiota.

 Elokuvassa eniten esillä ovat Rileyn tunteet Ilo, Suru, Pelko, Inho ja Viha, jotka asuvat ja työskentelevät aivojen komentokeskuksessa vaikuttamalla Rileyn päätöksiin ja ajatuksiin. Erityisesti Ilosta tulee katsojalle läheinen, sillä hänen ajatteluaan ja tarinaansa seurataan kaikista lähimmin. Aluksi Ilo vaikuttaa ajoittain liiankin määräilevältä, mutta hahmon kehitys tarinan edetessä on koskettavaa seurattavaa.

Suru vaikuttaa tunteista ulkopuolisimmalta, sillä kukaan ei oikeastaan tiedä hänen tehtäväänsä. Miksi Rileyn pitäisi surra, kun voi olla iloinen? Vaikka Surua kohtaan kokee välillä sääliä, hahmo onnistuu suurimmaksi osaksi olemaan jopa koominen pessimistisyydellään. 

Pelko, Inho ja Viha esiintyvät suurimmaksi osaksi yhtenä ryhmänä, eikä heidän hahmoihinsa paneuduta yhtä tarkasti kuin seikkailulle joutuviin Iloon ja Suruun. Myös nämä hahmot ovat kuitenkin hyvin toimivia, eikä heihin tarinan kannalta tarvitsekaan keskittyä sen syvällisemmin. Erityisesti Viha onnistuu raivonpurkuksillaan tuomaan monia hauskoja hetkiä.

 

Ilo ja Suru kohtaavat matkallaan monia mielen eri osissa asuvia tai työskenteleviä hahmoja. Erityisesti Rileyn lapsuudenaikaiseen mielikuvitusystävään Bing Bongiin on saatu luotua syvällisyyttä hahmon pirteän ulkokuoren alle. 

Ihmishahmoista eniten tutustutaan tietysti Rileyyn - pääsemmehän näkemään hänen ajatuksensa ja tunteiden myllerryksensä kokonaan. Rileyn oma tarinankaari kulkee mielenkiintoisesti tunteiden oman juonen ohessa. Lisäksi uskon hahmon olevan monelle samaistuttava, sillä hänen elämässään on paljon asioita jotka ovat monille tuttuja lapsuudesta.

Muista ihmishahmoista eniten esille pääsevät Rileyn vanhemmat. Perheen sisäinen dynamiikka on rakennettu hyvin uskottavasti. Esimerkiksi perheenjäsenten väliset sisäpiirivitsit ovat ihanaa seurattavaa. Kokonaisuudessaan perheestä huokuu todella lämmin tunnelma arjen pienistä kinasteluista huolimatta.

Rileyn mieli on tapahtumapaikkana kiehtova. Ilon ja Surun etsiessä reittiä takaisin komentokeskukseen mielstä paljastuu jatkuvasti uusia ulottuvuuksia. Erityisen kiinnostavaa on se, kuinka moni asia elokuvassa on oikeastaan psykologian näkökulmasta totta. Erityisesti muistin toiminta on toteutettu mahtavasti. Tällaisiin asioihin oli hauskaa kiinnittää huomiota juuri nyt, kun psykologian ylioppilaskirjoitukset ovat nurkan takana ja luku-urakka on päällä paraikaa.

 

Elokuva on tosiaan ehkäpä jopa Pixarin koskettavimpien animaatioiden joukossa. Joka kerta saan vähintään kylmät väreet useammassa kohtauksessa. Hahmokehitys on kaunista, vanhempien välittäminen välittyy tehokkaasti katsojalle ja on tuskaista seurata, kuinka Rileyn vointi huononee asteittain tämän kahden perustunteen puuttuessa. Lisäksi pidän elokuvan viestistä, kuinka kaikilla tunteilla on tosiaan merkitystä. Myös juonen eteneminen tapahtuu sopivaa tahtia. Se ei kiirehdi turhaan, mutta koko ajan kuitenkin tapahtuu jotain kiinnostavaa, eikä mielenkiinto ehdi lopahtaa missään kohtaa.

Inside Out - Mielen sopukoissa ei ole ainakaan täysin turhaan kerännyt positiivisia arvioitaan. Elokuva koskettaa, mutta sisältää myös nokkelaa huumoria. Se myös onnisuu esittelemään monimutkaista ihmismieltä mielikuvituksellisella tavalla. Lisäksi elokuva sisältää sen verran erilaisia yksityiskohtia, että sillä riittää tarjottavaa useammallakin katselukerralla. Lyhyesti sanottuna voin siis suositella lämpimästi elokuvaan tutustumista, mikäli sitä ei ole vielä tehnyt! Perinteisesti Pixarin tapaan elokuva viihdyttää erittäin hyvin myös aikuisia katsojia.

"We should lock the door and scream that curse word we know. It's a good one!"

- Anger 

 

4,5/5