sunnuntai 27. joulukuuta 2020

arvostelussa: Soul - Sielun syövereissä (2020)


Tämä elokuvavuosi on ollut useimmille elokuvayhtiöille varsin poikkeava. Monien elokuvien ensi-iltaa on siirretty ensi vuodelle, ja esimerkiksi itse kävin elokuvateatterissa vain kerran. Disney on kuitenkin päätynyt ratkaisuun laittaa uudet elokuvansa suoraan yhtiön suoratoistopalveluun. Näin tapahtui myös Pixarin tämän vuoden uutuselokuvalle Soul - Sielun syövereissä, joka julkaistiin joulupäivänä 25.12.

Näin itse elokuvan trailerin viime vuoden lopulla tutkiessani tämän vuoden elokuvatrajontaa. Traileri ei sen suuremmin herättänyt kiinnostustani, mutta halusin kuitenkin ehdottomasti nähdä elokuvan, onhan kyseesä pettämätön Pixar. Trailerin perusteella minua kuitenkin pelotti, onko elokuva liian samankaltainen Pixarin aiemman menestyselokuvan Inside Out - Mielen sopukoissa kanssa, sillä nähdessäni elokuvan pikkuoliot en voinut olla vertaamatta ideaa Inside Outin tunnehahmoihin.

***

Jazz-musiikkia rakastava Joe Gardner on lähellä saavuttaa unelmansa, kun hänelle tarjoutuu tilaisuus soittaa ja esiintyä bändissä pianistina. Matka kuitenkin katkeaa, kun hän kuolee puhuessaan innostuneena puhelimeen ja astuessaan huolimattomasti kaivoon. Joe ei halua vielä kuolla, ja hänen sielunsa onnistuukin poukkoilemaan itsensä Esipuoleiseen, jossa sielujen elämä vasta alkaa. Joe kehittää suunnitelman päästäkseen soittamaan unelmiensa konsertissa, ja avukseen hän löytää ihmiselämää halveksivan, syntymättömän sielun nimeltä 22.

*** 


Elokuvan päähenkilö on peruskoulun musiikinopettajana toimiva Joe Gardner. Joe rakastaa jazz-musiikkia ja on aina unelmoinut muusikon urasta, mutta tämän äiti ei pidä poikansa urahaavetta  toteutuskelpoisena. Joen motivaatio unelmansa toteuttamista kohtaan on kuitenkin käsin kosketeltavaa. Hahmo on pesoonallisuudeltaan kaikin puolin mukava, mutta myös realistiselta vaikuttava, ja hänestä on helppo pitää.

Joen seuraksi seikkailuun liittäytyy 22, joka on elänyt Esipuoleisessa tuhansia vuosia löytämättä halua siirtyä ihmiselämään. Vastahakoiselta vaikuttava 22 kiinnostuu Joen suunnitelmasta, ja hiljalleen riiviömäisestä sielusta saadaan esiin myös uusia puolia. 22 ja Joe ovat osuva parivaljakko. Hahmot ovat erilaisia, mutta he toimivat todella hyvin yhdessä.

Elokuvan muita hahmoja ovat sielumaailman ns. työntekijät, kuten kuolevista sieluista laskua pitävä Terry ja Esipuoleisessa toimivat Jerryt, Joen perhe sekä Joen paras ystävä Curley. Muut hahmot toimivat elokuvassa hyvin tehden sen maailmoista mielenkiintoisempia ja taustoittaen tarinaa. Pidän kuitenkin siitä, että nämä sivuhahmot eivät nouse sen suurempaan rooliin, vaan elokuvan keskiössä on selkeästi Joe ja tämän uusi ystävä 22. Varsinaista pahista elokuvassa ei ole. Vaikka Terry yrittää estää Joen suunnitelmaa toteutumasta, ei hänkään suoranaisesti ole mikään pahis, sillä hahmo vain tekee työtään.


 Soul - Sielun syövereissä herättää nopeasti mielenkiintoni pidettävien hahmojensa ansiosta. Joe Gardneriin syvennytään hyvin heti elokuvan alkumetreillä. Sielumaailmasta taas esitellään jatkuvasti uusia puolia, ja toteutus on mielikuvituksellinen, mutta järkeenkäypä. Lisäksi hahmokehitystä on mielenkiintoista seurata, ja on hienoa huomata, kuinka molemmat seikkailijat oppivat toisiltaan jotakin uutta.

Suurimmaksi osaksi Soul - sielun syövereissä on melko vakavamielinen animaatio. Se käsittelee suuria aiheita - onhan kyseessä kirjaimellisesti elämä kuolema. Tarkemmin katsottuna pääteemoina ovat esimerkiksi elämän arvostaminen ja unelmat. Lisäksi esille tulee se, kuinka suuri merkitys muiden sanoilla voi olla niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka aihe on vakava, on elokuvan huumori myös hyvin nokkelaa. Elokuvassa ei suoranaisesti ole yhtäkään hahmoa, jonka tehtävä olisi pelkästään olla hauska. Tästä olen hyvin iloinen, sillä tällaiset hahmot harvoin toimivat. Sen sijaan huumoria on ripoteltu oivallisesti esimerkiksi hahmojen dialogiin.

Jaksan yllättyä aina uudelleen siitä, kuinka onnistuneita Pixarin animaatiot ovat kerta toisensa jälkeen. Myöskään tällä kertaa en joutunut pettymään. On kuitenkin muutama pieni asia, jotka hieman vähentävät elokuvan pisteitä silmissäni. Vaikka elokuva yllätti positiivisesti, sen ideassa on kuitenkin jonkin verran samaa Inside Outin kanssa. Lisäksi elokuvan loppuratkaisu ei ollut täysin sitä mitä olisin toivonut, mutta toisaalta ratkaisu on myös ymmärrettävä. Nämä asiat eivät kuitenkaan sen suuremmin haitanneet katselukokemusta, vaan viihdyin elokuvan seurassa erinomaisesti!




Soul - Sielun syövereissä on vaikuttava animaatio ja jälleen osoitus siitä, kuinka animaatioilla voi olla jopa enemmän tarjottavaa aikuiskatsojille kuin lapsille. Elokuvan tarina on inspiroiva ja ajatuksia herättävä, ja se koskettaa varmasti jokaista jollain tavalla. Hahmot ovat hyvin kirjoitettuja, ja molemmilla on selkeä kehityskaarensa. Visuaalisesti elokuva on taattua Pixar-tasoa, ja siinä on monia hienoja kohtauksia, jotka olisivat varmasti olleet todella vaikuttavia elokuvateatterissa katsottuna. Ainoat pienet miinukset tulevat lievästä samankaltaisuudesta Pixarin aiemman elokuvan kanssa. Voin kuitenkin hyvällä omallatunnolla suositella elokuvaa aivan kaikille animaatioiden ystäville, sillä kyseessä on yksi tämän vuoden lempielokuviani!

 

Don’t worry. You can’t crush a soul here. That’s what life on earth is for.

- 22 puhuessaan Joelle


4,5/5


Tämä taitaa myös olla vuoden viimeinen postaus, joten lopuksi kiitän kaikkia lukijoitani sekä muita elokuvaharrastajia, joiden kanssa on ollut hauska jakaa ajatuksia! Postaustahti on ollut viime aikoina melko hidas ja elokuvia tulee nykyään katsottua vähemmän, koska omat kirjoitukseni lähestyvät kovaa vauhtia, enkä aio ottaa blogista stressiä. Haluan pitää kirjoittelun mukavana harrastuksena. Palailen tänne kuitenkin aina kun ehdin, ja kirjoitusten jälkeen aikaa on todennäköisesti taas hieman enemmän! 

Hyvää uutta vuotta 2021 aivan jokaiselle! Pitäkää huoli itsestänne ja muista.


kuvat: www.imbd.com

lauantai 17. lokakuuta 2020

sarjamaratoni: Anna, a lopussa, 1. tuotantokausi (2017)

 

Anna, a lopussa (Anne with an e) perustuu kanadalaisen Lucy Maud Montgomeryn kirjoittamaan kirjaan Annan nuoruusvuodet. En ole itse kyseiseen kirjaan ehtinyt tutustua sen tarkemmin, mutta olen joskus kuullut siitä mainittavan. Itse sarjasta taas kuulin ensimmäisen kerran silloin, kun fanit suuttuivat siitä, että sen 4. tuotantokausi peruttiin. Erityisesti Instagramissa törmäsin tuolloin useamman kerran kampanjaan, jossa yritettiin saada Netflix perumaan päätöksensä sarjan lopettamisesta.  Lisäksi traileri on tullut Netflixiä selaillessa vastaan lukemattomia kertoja, mutta olen aina ajatellut, ettei sarja vaikuta pätkääkään minun tyyliseltäni. En innostu menneisyyteen sijoittuvista draamoista oikeastaan koskaan, ja minulla tulee niistä aina ensivaikutelmana mieleen Emmerdale, jonka tunnusmusiikki aiheuttaa jo päänsäryn (älkää ottako mallia ja olko yhtä kapeakatseisia sarjavalintojenne suhteen). Joka tapauksessa flunssapiikin iskettyä oli aika etsiä uutta katsottavaa, ja päätin lopulta antaa tällekin sarjalle mahdollisuuden.

Vihervaarassa asuvat sisarukset Marilla ja Matthew ovat päättäneet hankkia kasvattipojan auttamaan esimerkiksi tilan töissä. Matthewn saavuttua juna-asemalle vastassa ei kuitenkaan olekaan poika, vaan sen sijaan heille saapuu orpotyttö Anna. Erityisesti Marilla on tilanteesta aluksi suunniltaan. Kaikesta huolimatta Marilla ja Matthew saavat pian huomata, että omaperäinen tyttö onkin tehnyt heihin lähtemättömän vaikutuksen. 

Kaikille tulee varmasti melko shokkiyllätyksenä, että sarjan päähenkilö on Anna Shirley. (Amybeth McNulty). Anna on hyvin puhelias, päättäväinen ja vilkkaan mielikuvituksen omistama nuori tyttö, jolla on rankka tausta. Orpokodissa ollessaan tyttöä on kiusattu jatkuvasti, ja lisäksi hän on ehtinyt kiertää muita koteja ennen Vihervaaraan saapumistaan. Ilmeisesti mielikuvitus onkin osittain syy sille, miten hän on kaikesta huolimatta selvinnyt ja säilyttänyt elämänilonsa. Anna on hyvin onnistunut päähenkilö. Hän on hyväntahtoinen ja myös kiinnostava, sillä tämän taustasta haluaa jatkuvasti tietää lisää. Amybeth McNulty on erittäin onnistunut valinta rooliinsa. Muutaman kerran näyttely meinaa mennä yli, mutta hahmo on itsessäänkin ajoittain niin ylidramaattinen, että se ei haittaa.

 Myös Matthew (R. H. Thomson) ja Marilla Cuthbert (Geraldine James) ovat mielenkiintoisia hahmoja. Kaksikosta Matthew alkaa pitämään Annasta melko pian. Hän on hyvin rauhallinen, ja hän myös tuntuu ymmärtämän Annan ajatusmaailmaa Marillaa helpommin. Marilla taas on veljeään äkkipikaisempi ja määrätietoisempi. Ensvaikutelmaltaan hänen ajattelee olevan jopa julma, mutta hahmo kehittyy mukavasti avarakatseisempaan suuntaan, eikä hän olekaan lainkaan niin kylmä miltä ensin vaikuttaa.

 Vihervaaran muita hahmoja ovat esimerkiksi Marillan ystävä Rachel (Corrine Koslo), Annan paras ystävä Diana (Dalila Bela), Annan muut koulutoverit sekä Matthewn avuksi palkattu, noin Annan ikäinen poika Jerry (Aymeric Jett Monaz). Rachel on melko vanhoollinen, mutta hänen ja Marillan ystävyyttä on usein mukava seurata. Varakkaasta perheestä tuleva Diana taas on Annan ensimmäinen ystävä. Vaikka kaksikon taustat ovat todella erilaiset, he tulevat heti hyvin juttuun ja Diana lähtee mielellään Annan ideoihin mukaan. Ladolla auttava, nuori Jerry on myös mukavalta vaikuttava poika, mutta Anna on aluksi mustasukkainen hänelle ja käyttäytyy tätä kohtaan melko ilkeästi. 

Annan koulutoverit ovat suurimmaksi osaksi surullisen lapsellisia kiusaajia, joista osa kuitenkin muuttuu onneksi siedettävämpään suuntaan kauden edetessä. Ainoat, jotka eivät osoita ennakkoluuloja tätä kohtaan ovat Diana sekä koulun muita poikia kypsempi Gilbert (Lucas Jade Zumann).



 Sarja on kuvattu kauniisti. Vihervaara alkaa tuntua tutulta ja kodikkaalta pikkukylältä muutaman jakson jälkeen, ja luontoa on osattu hyödyntää tyylikkäästi. Myös oikeanlainen tunnelma välittyy katsojalle selkeästi. Puvustus ja rakennukset tuovat vanhan ajan henkeä. Suurimmaksi osaksi ympäristö on eloisalta ja turvalliselta vaikuttavaa, mutta esimerkiksi takaumat esitetään hyvin sekalaisessa ja harmaassa ympäristössä, mikä välittää levottoman ja ahdistavan tunnelman kotikatsomoon asti. Lisäksi orpokoti ja sen pihamaa ovat melkein kuin kauhuelokuvasta.

 Sarjan ensimmäinen tuotantokausi keskittyy lähinnä Annan sopeutumiseen Vihervaaraan sekä uusien hahmojen esittelyyn. Sivuhahmoihin ei tutustuta pintaa syvemmältä, mutta sen sijaan Annan menneisyys, tapahtumat ja ajatusmaailma ovat isossa roolissa, ja päähenkilöstä saadaankin melko tarkka kuva. Draamaa ei puutu, ja erityisesti sarjan ensimmäiset jaksot ovat melko synkkää seurattavaa. Lisäksi mukaan mahtuu kuitenkin myös huumoria ja lämpöä. Pidän myös erityisesti siitä, että sarja on inspiroiva. Se ottaa kantaa esimerkiksi sukupuolirooleihin ja oman aikansa tasa-arvokysymyksiin. Annan kokema ulkopuolisuuden tunne ja hylkäämisen pelko voivat taas olla rinnastettuja nykymaailmassa esimerkiksi monien adoptoitujen kokemiin tuntemuksiin. Annan määrätietoisuus ja positiivinen elämänasenne taas motivoivat näkemään toivoa tulevaisuudessa, vaikka oma tilanne ei aina olisikaan ollut se kaikista helpoin.

Anna, a lopussa aloittaa hyvin vakuuttavasti ensimmäisellä tuotantokaudellaan. Päähenkilö ja tämän ajatusmaailma tulevat hyvin tutuksi, ja myös muita hahmoja saadaan pohjustettua tulevia kausia varten. Pidän myös siitä, että hahmojen määrä ei ole hirvittävän suuri. Sarja onnistuu herättämään tunteita laidasta laitaan, ja se myös saa ajattelemaan asioita. Juonenkäänteet saavat pidettyä mielenkiinnon yllä, ja juoni etenee sopivan tasaisesti. On ymmärrettävä ja hyväkin ajatus pitää päähenkilö hyvin keskiössä ensimmäisellä kaudella, mutta myös sarjan muut hahmot vaikuttavat sen verran kiinnostavilta, että heihin tutustuisi mielellään enemmän. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen tuotantokausi sai minut todellakin pitämään sarjasta, ja se tulikin katsottua muutamassa päivässä! 

 

 "I think broken things have such a sad beauty."

- Anna

 

jaksoja yhteensä: 7

suosikkijakso: J2

4/5

 


kuvien lähde: www.imdb.com




torstai 1. lokakuuta 2020

arvostelussa: Liisa ihmemaassa (2010)

 

19-vuotias Liisa ahdistuu, kun hänen odotetaan menevän naimisiin epämiellyttävän sulhasen kanssa. Sekaisissa tunteissa Liisa pakenee tilannetta lähtemällä seuraamaan valkoista kania, jonka liikkeitä hän on juhlissa seurannut jo jonkin aikaa. Liisa putoaa kaninkoloon ja päätyy Alimaailmaan. Hän ei muista vierailleensa paikassa ennen ja ajattelee olevansa unessa. Alimaailman asukkaat ovat kuitenkin odottaneet Liisan paluuta hartaasti, sillä tämän odotetaan kukistavan paha Punainen kuningatar vallasta.

Nyt kun olen kirjoittanut paljon arvosteluita Disney-klassikoista, ajattelin vaihtelun vuoksi ottaa käsittelyyn jonkin live actionin. Katseluun päätyi tällä kertaa Tim Burtonin ohjaama Liisa ihmemaassa vuodelta 2010. Katsoin elokuvan ensimmäistä kertaa vuosia sitten, ja tuolloin elokuvasta jäi ihan hyvä mielikuva, mutta se ei jäänyt sen enempää mieleen. Ilmestymisvuonnaan elokuva keräsi osakseen ylistystä, ja tottahan toki se sai myös jatko-osan Liisan seikkailut peilimaailmassa vuonna 2016. Itselleni Disneyn piirretty versio elokuvasta ei ole koskaan ollut mitenkään erityisen tärkeä tapaus. Katsoin sen lapsena ehkä kerran, enkä muista siitä paljoakaan. Näin ollen en ole live actoniakaan kohtaan aivan yhtä katkera kuin omista lempielokuvistani tehdyille versioille, kuten vuoden 2019 Dumbolle.

Elokuvan päähenkilönä on tietysti Liisa (Mia Wasikowska). Hän ei kuitenkaan ole enää lapsi, kuten piirretyssä. Vuosia on kulunut, ja nyt hahmo on aikuisuuden kynnyksellä. Liisa on läpi elämänsä ajatellut monia asioita eri tavalla kuin muut. Hän myös ikävöi menehtynyttä isäänsä. Liisan hahmosta on vaikea saada oikeastaan mitään irti. Hahmo on jopa päähenkilöksi harvinaisen tylsä tapaus. Elokuvan loppupuolella hahmo ehkä hieman paranee ja saa enemmän luonnetta, mutta se ei paljoa pelasta. 

Kun ajattelen elokuvaa, minulla ei ensimmäisenä tulekaan mieleen melko mitään sanomattmaksi hahmoksi jäänyt Liisa. Sen sijaan mieleen tulee ensimmäisenä Hullu Hatuntekijä (Johnny Depp), joka tuntuu olevan myös elokuvan julisteissa ja mainoksissa enemmän esillä. Hatuntekijä on hulluudellaan ja kummallisuudellaan ihan mielenkiintoinen hahmo. Lisäksi hänestä pitää, sillä tämä toimii hyvin uskollisena ystävänä Liisalle elokuvan aikana, kun monet muut taas epäilevät Liisaa ja hänen kykyjään. 

 


Elokuvan pahis on isopäinen Punainen kuningatar (Helena Bonham Carter), joka on ärsyttävä, mutta se kuuluu hahmoon. Punainen kuningatar on siis oikeastaan ihan onnistunut hahmo kärsimättömänä ja äkkipikaisena oman valtakuntansa diktaattorina. Punaisen kuningattaren oikeana kätenä toimii Herttasotilas Ilosevits Tahro (Crispin Glover), joka sen sijaan ärsyttää tahattomastikin. Hahmo tuntuu lähinnä väkinäiseltä ja  ylimääräiseltä, eikä tällä tunnu olevan muuta luonnetta kuin Punaisen kuningattaren miellyttäminen. Toista puolta edustava Valkoinen kuningatar (Anne Hathaway) on myös harmillisen tylsä hahmo, josta ei meinaa saada juuri mitään irti.

Edellä mainittujen lisäksi elokuvassa esiintyy tietysti monia piirroselokuvasta tuttuja hahmoja, joihin törmätään tarinan aikana useampaan otteeseen. Vallkoinen kani (Michael Sheen) saa Liisan johdateltua Alimaailmaan. Toistensa kanssa kinastelevat Tittelityy ja Tittelitom (Matt Lucas) ovat hauska lisä, mutta juonen kannalta heillä ei ole sen suurempaa merkitystä. Viisas kaalimato Absolem (Alan Rickman) toimii välillä jonkinlaisena mentorina epävarmalle Liisalle. Puhuva koira Bajardi (Timothy Spall) on joutunut Punaisen kuningattaren riveihin, mutta hän toimii apuna Liisalle ja Valkoiselle kuningattarelle. Oma suosikkihahmoni koko elokuvasta on ehdottomasti salaperäinen Irvikissa (Stephen Fry), joka elelee melko syrjässä muista, ja jonka motiiveista on vaikea ottaa selvää. 

 


Kun Liisa ihmemaassa oli melko tuore tapaus, muistan sen olleen visuaalisesti todella hieno ja näyttävä. Näin 10 vuotta ilmestymisen jälkeen (jestas miten nopeasti aika kuluu) elokuva on kyllä suurimmaksi osaksi vaikuttavaa katsottavaa, mutta välillä myös huomaa, kuinka tietokoneanimaatio on jälleen ehtinyt ottaa harppauksia elokuvan ilmestymisen jälkeen. Ertyisesti taustat ovat useimmissa kohdissa vaikuttavia. Alimaailma on usein synkänpuoleinen, mutta esimerkiksi Punaisen kuningatatren punainen palatsi on räikeämpää katsottavaa. Hevoset ja Bajardi-koira sekä Punaisen kuningattaren korttisoturit näyttävät nykypäivänä katsottuina melko tietokonemaisilta, mutta sen sijaan esimerkiksi tuuhea Irvikissa näyttää edelleen hyvältä. Myös puvustuksella ja maskeerauksella on iso rooli, ja aikaansaannosta on ilo katsoa.

Juoneltaan elokuva ei ole kovin kummoinen. Erityisesti elokuvan alkupuolisko tuntuu jopa melko puuduttavalta johtuen esimerkiksi tylsistä hahmoista. Mielenkiinto lisääntyy hieman, kun Alimaailman asukkaat liittyvät mukaan kuvioihin, mutta itse juoni ei ole erityisen yllättävä. Mielenkintoisimmat seikat tulevat siitä, kun katsojana saa itse miettiä, ovatko Liisan kokemukset Alimaailmasta täysin aitoja vai hänen mielensä tuotosta.

Liisa ihmemaassa jättää minut lopulta melko kylmäksi. Erityisesti Liisa jää päähenkilönä hyvin tylsäksi hahmoksi, ja myös Alimaailman Valkoinen kuningatar sekä Herttasotilas jäävät latteiksi. Mielenkiintoisia hahmoja sen sijaan ovat Hullu Hatuntekijä sekä Irvikissa. Ilman näitä hahmoja elokuvaa tuskin olisi tullut katsottuakaan toista kertaa. Elokuva ei myöskään tunnu löytävän katsojakuntaansa. Ensin joltain lentää pää, ja hetken päästä tulee todella outo tanssihetki, joka tuntuu karanneen Mikki Hiiren kerhotalosta. Visuaaliselta ilmeeltään elokuva sen sijaan on suureksi osaksi miellyttävää katsottavaa. Juonellisesti se ei ole mitenkään erityisen hyvä, mutta kerran katsottuna seikkailun jaksaa kyllä seurata läpi lähinnä kiehtovan maailman vuoksi. Lisäksi on pakko antaa lisäpisteitä siitä, ettei vanhaa tarinaa ole lähdetty kopioimaan uudelleen, vaan elokuva sijoittuu vuosia piirretyn version jälkeiseen aikaan ja toimii näin täysin erillisenä ja omana seikkailunaan. Ei tämä huonoin live action-versio ole, mutta ei tätä kyllä useampaa kertaa jaksa katsoa.


2/5






 



maanantai 28. syyskuuta 2020

arvostelussa: Oliver ja kumppanit (1988)


 

Vaille kotia jäänyt kissanpentu Oliver lähtee seuraamaan kadulla tapaamaansa koiraa Filuria. Lopulta Oliver jääkin asustelemaan Filurin ja tämän koirajengin luokse. Koirien omistaja Pultsi on suurissa veloissa varakkaalle Jyskylle, ja Pultsi yrittää koirineen saada tarvittavat rahat kasaan kolmen päivän kuluessa. Samalla koirat opettavat Oliveria pärjäämään kaduilla ja toimimaan heidän tapojensa mukaan, mutta yhtenä paivänä Oliver päätyy vahingossa tuntemattoman tytön kotiin ja asuu siellä jonkin aikaa. Koirat huolestuvat Oliverista ja koettavat saada tämän takaisin, mutta Oliver alkaakin pitää uudesta elämästään.

Oliver ja kumppanit oli itselleni melko tuttu tapaus, sillä muistan nähneeni sen lapsena useampaan kertaan, ja ainakin elokuvan pääjuoni oli vielä pääpiirteittäin muistissa. Pidin elokuvasta kyllä lapsena (kuten melkein kaikista piirretyistä, joissa esiintyi söpöjä eläimiä), mutta se ei kuitenkaan kuulunut koskaan aivan suosikkeihini. Tällä kertaa lähdin katselemaan elokuvaa ilman sen suurempia odotuksia tai ennakkoluuloja.

Elokuvan päähenkilö on jo elokuvan nimestä päätellen pieni kissanpentu Oliver. Oliver on elokuvan alussa New Yorkin kadulla sisaruksineen odottamassa uutta omistajaa, mutta päivät kuluvat, ja lopulta hän jääkin ainoaksi, jolle ei tunnu löytyvän ottajaa. Oliver kerää sympatiat puolelleen heti suloisella ulkomuodollaan ja surullisella taustatarinallaan, mutta muuten hän jää lopulta hieman tylsän puoleiseksi. Luonteeltaan hän on kiltti ja utelias, mutta jää persoonaltaan muiden eläinhahmojen varjoon.

Hahmoista ehkäpä mielenkiintoisin sen sijaan on huoleton Filuri, joka vaikuttaa olevan ainakin jollakin tasolla koirajengin johtaja. Filuri on melko perinteinen Disneyn katukoirahahmo. Hän elää rennosti ja viihtyy kaduilla, ja hän tuntuu myös olevan tunnettu ainakin muiden katukoirien keskuudessa. Toisin sanoen hahmo vaikuttaa melko samanlaiselta kuin esimerkiksi Kaunotar ja Kulkuri-elokuvassa esiintynyt Kulkuri. Muita koirajengin jäseniä ovat filosofinen Francis, pieni ja pippurinen Tito, rauhallinen Einstein sekä naisenergiaa tuova Rita.  Koirahahmot ovat hauskoja, ja heidän menoaan seuraa mielellään, mutta mitään sen syvempää mielikuvaa ei kenestäkään jää. Koirien omistaja Pultsi on pahasti elämässään rappiolle ajautunut köyhä mies. Hän joutuu tekemään huonoja valintoja pakon edessä, yrittäen epätoivoisesti saada kasaan rahoja, joilla maksaa mahdottomat velkansa. Pultsi tuntuu ajautuneen elämässään todella syviin vesiin, ja on vaikea ajatella, miten hän saisi elämänsä joskus takaisin kasaan. Hahmosta jää kuitenkin erittäin ristiriitainen olo, sillä hän jää jotenkin melko tuntemattomaksi, eikä hänen taustojaan tiedä.



Pultsin lisäksi elokuvan ihmishahmoja ovat Oliveriin kiintyvä nuori tyttö Jenni, tästä usein huolehtiva Winston sekä elokuvan pahis Jysky. Jenni on hyvin rikkaasta perheestä, mutta hahmosta ei ole tehty lainkaan ylimielistä, vaan Jenni on hyvin ystävällinen ja ikäisekseen todella vastuuntuntoinen. Jenni vaikuttaa olevan myös melko yksinäinen, sillä tämän vanhemmat ovat paljon poissa kotoa, eikä tytöllä myöskään vaikuta olevan paljoa ystäviä. Toisin kuin Jenni, tämän puudeli Rusetti onkin toista maata. Hän on ylimielinen ja tulee myös pian kateelliseksi Oliverille tämän saavuttua hänen reviirilleen. Jennistä kotona huolehtiva Winston ei ole elokuvassa yhtä paljoa esillä, mutta hän tuo muutaman hauskan kohdan ja vaikuttaa ymmärtäväiseltä ihmiseltä. Pultsilta velkojaan odotteleva Jysky on hyvin julma pahishahmo, joka tuo elokuvaan juuri tarpeeksi jännitystä. Jyskyllä on myös kaksi häijyä omistajaansa muistuttavaa dobermannia, Roscoe ja DeSoto.

Oliver ja kumppanit sijoittuu New Yorkiin, ja kaupunki onkin runsaasti esillä elokuvassa pilvenpiirtäjineen ja tuttuine maisemineen. Piirrosjälki on suurimmaksi osaksi hyvää, mutta ajoittain esimerkiksi taustat tai maisemat näyttävät luonnosmaisilta. Tämä ei kuitenkaan haitannut katselukokemusta sen enempää, sillä piirrosjälki tuo elokuvaan lisää sille ominaista tyyliä. Toisaalta huolellisemmin tehdyt maisemat saattaisivat kuitenkin tuoda New Yorkia hieman yksityiskohtaisemmin ja tarkemmin esille.

 Elokuvan ensimmäinen kappale Once Upon a Time in New York City alustaa ihan mukavasti kaupungin tunnelmaan, mutta ei jää mieleen sen pidemmäksi aikaa. Toinen kappale on Filurin laulama Why Should I Worry, jonka aikana Filuri esittelee Oliverille huoletonta elämäntyyliään. Menevä kappale on selkeästi elokuvan paras, ja se on myös ainoa, joka jää mieleen vielä elokuvan katsomisen jälkeenkin. Kappaleesta kuullaan myös koko koirajengin esittämä versio Why Should We Worry elokuvan lopussa, jotta se jää varmasti korvamadoksi. Kolmas kappale on Streets Of Gold, jonka aikana koirat opettavat Oliveria pärjäämään kaduilla ja toimimaan ryhmän mukana. Kappale on svengaava, mutta jää lopulta hyvin keskinkertaiseksi. Jennin laulaman Good Companyn aikana nähdään Jennin ja Oliverin yhteisiä hetkiä. Laulu itsessään jää melko tasapaksuksi ja tylsäksi. Rusetin laulama Perfect Isn't Easy ei myöskään jää mieleen. Lalussa tulee ilmi hemmotellun villakoiran itserakas luonne. 

 


Juonellisesti Oliver ja kumppanit on menevä seikkailu, jossa riittää kyllä jännitystä ja vauhtia, mutta myös rauhallisempia hetkiä. Se ei kuitenkaan onnistu lopulta herättämään sen suurempia tunteita suuntaan tai toiseen. Erityisesti eläinhahmoissa olisi ollut potentiaalia, mutta kaikki jäävät lopulta melko kaukaisiksi, eikä heihin muodosta katsojana niin syvää tunnesidettä kuin olisin itse toivonut. Ryhmänä koirat kuitenkin toimivat hyvin, ja lisäksi mielipide ylimieliseltä vaikuttavastaRusetista ehtii elokuvan aikana muuttua. Ihmishahmot ovat ihan okei, mutta eivät sen enempää. Jyskystä on uskallettu tehdä uhkaava ja piemmille katsojille jopa hieman pelottava, ja hän toimiikin kyllä pahiksen roolissa moitteettomasti.

Lyhyesti sanottuna Oliver ja kumppanit on ihan toimiva Disney-elokuva, joka jää lopulta kuitenkin hyvin keskinkertaiseksi. Elokuva on kyllä ihan hyvää viihdettä, mutta se ei erotu mitenkään lukuisista muista animaatioseikkailuista. Elokuvan hahmot eivät ole ärsyttäviä, mutta he jäävät ikävän kaukaisiksi. Myös laulut jäävät keskitasolle. Ne kuulostavat elokuvassa ihan hyviltä, mutta myöhemmin ne eivät Filurin menevää Why Should I Worrya lukuun ottamatta jää lainkaan mieleen. Elokuvan suurin plussa on jännityspuoli, jossa elokuva onnistuu julman pahiksensa ansiosta. Lapsille elokuva voi siis hyvinkin toimia, ja myös vanhempana katsojana elokuvan parissa viihtyy kyllä ihan hyvin ainakin yhden kerran. 

3/5





 



torstai 24. syyskuuta 2020

arvostelussa: Kaunotar ja hirviö (1991)

En ole päässyt katselemaan vanhoja Disney-klassikoita vähään aikaan, sillä omassa asunnossani ei satu olemaan DVD-soitinta (ainakaan vielä... joulupukille terveisiä) ja Disneyn elokuvathan katoilivat pikku hiljaa kaikista suoratoistopalveluista niiden siirtyessä Disneyn omaan suoratoistopalveluun Disney +:aan. Lisäksi elokuville ei ole ollut aikaa omien ylioppilaskirjoituksieni takia. Tällä viikolla pääsin kuitenkin juhlistamaan omien syksyn kirjoituksieni loppumista erittäin miellyttävällä tavalla, sillä aiemmin mainitsemani suoratoistopalvelu rantautui Suomeen, ja hankinkin sen välittömästi myös omaan televisiooni! Sainkin sinne nopeasti koottua pitkän listan elokuvia, joita haluan ehdottomasti katsoa ja arvostella. Disney-teemaa saattaa siis olla luvassa enemmänkin! Tiistaina pääsin aloittamaan arvosteluprojektini todellisella klassikolla...

 


Uskaltaisin väittää, että Kaunotar ja hirviö kuuluu Disneyn pidetyimpiin ja kuuluisimpiin elokuviin. Siksi onkin erityisen noloa, etten ollut koskaan ennen saanut aikaiseksi katsoa sitä! Onneksi nyt asia on korjattu, ja sen voin kyllä sanoa, että elokuvavalinta osui melko naulan kantaan.

Pienessä kylässä asuvan Bellen höperönä pidetty isä lähtee messuille esittelemään uusinta keksintöään. Mies kuitenkin eksyy matkalla ja päätyy hirviön linnaan. Hirviö vangitsee hänet, mutta Belle lähtee pelastamaan tätä. Hetken pohdinnan jälkeen hirviö suostuu vapauttamaan Bellen isän sillä ehdolla, että Belle jää isänsä puolesta hirviön vangiksi loppuelämäkseen.

Elokuvan päähenkilö on kaunis Belle, joka eroaa kotikylänsä muista asukkaista. Erityisesti ihmetystä herättää tämän intohimoinen lukuharrastus, sillä sitä ei pidetä sopivana naiselle. Belle vaikuttaa kuitenkin itsevarmalta, eikä häntä jaksa juurikaan kiinnostaa muiden ihmisten kummaksuvat katseet tai mielipiteet. Belle on myös hyvin asiallinen, ystävällinen ja rakastava. Erityisesti hänen isänsä on hänelle hyvin tärkeä. Toisena päähenkilönä nähdään tietysti suuressa linnassa asuva Hirviö. Hirviö vaikuttaa aluksi pelottavalta ja uhkaavalta, mutta pian hänestä löytyy uusia puolia, ja tämän oikea persoonallisuus alkaa päästä esiin hurjan ulkokuoren alta. Hirviön hahmokehitys on huomattava, ja sitä on ilo seurata. Hahmo on hyvin kirjoitettu ja mukavan monipuolinen.

Bellen isä Maurice on melko perinteinen keksijä-hahmo. Bellen tavoin myös häntä pidetään melko omituisena ja hieman seonneenakin tapauksena. Maurice on kuitenkin sydämellinen isä, vaikka hän vaikuttaakin välillä hieman hajamieliseltä.

Elokuvan pahis on kylän naistenmies Gaston. Gaston on pakkomielteisesti iskenyt silmänsä Belleen, mutta tulee jatkuvasti torjutuksi. Gaston on hyvin ylimielinen ja kostonhimoinen, ja hän toimii erinomaisena pahishahmona. Hän toimii tarpeeksi suurena vastuksena elokuvan hyviksille, mutta lisäksi hän tarjoaa muutamia humoristisia kohtauksia. Pääkätyrinään Gastonilla on pienikokoinen Töppö, jota Gaston ei tunnu arvostavan juuri lainkaan.

Itse voisin nimetä jopa omiksi suosikkihahmoikseni elokuvan elävät tavarat ja huonekalut! Hirviön linnassa asuvat esimerkiksi rouva Pannu ja tämän lapsi Kippo sekä toistensa kanssa usein leikkimielisesti kinastelevat kynttelikkö Lumiere ja kello nimeltä Könni. Nämä elävät huonekalut toimivat sekä Bellen että Hirviön ystävinä ja apuna, ja lisäksi ne tuovat elokuvaan mukavasti piristystä ja enemmän taianomaisuutta.

Kaunotar ja Hirviö on musikaalielokuva. Elokuvan laulut ovat onnistuneita, ja niitä kelpaa kuunnella! Laulut sopivat hyvin elokuvan kohtauksiin, ja ne vievät mukavasti tarinaa eteenpäin ja korostavat tunnelmaa. Ensimmäinen laulu on Belle. Laulu on kyläläisten esittämä, ja siinä tulee esille muiden ihmetys Belleä kohtaan. Laulu nappaa katsojan hyvin elokuvan tunnelmaan, ja sen kautta on helppo syventyä elokuvan maailmaan. Seuraava laulu on Töpön laulama Gaston, jossa Töppö ylistää laulun nimen mukaisest Gastoia ja yrittää samalla piristää tätä. Gaston tulee laulussa hyvin tutuksi, ja tämän luonteenpiirteet tulevat selkeästi ilmi. Laulusta kuullaan myöhemmin elokuvassa myös erilainen ja lyhyempi versio itse Gastonin esittämänä.

Seuraava laulu, Be Our Guest on yksi suosikeistani. Laulussa huonekalut toivottavat Bellen kunnolla tervetulleeksi linnaan ja tarjoilevat tälle näyttävästi illallisen. Laulu on hyväntuulinen ja vauhdikas, ja myös kohtaus on näyttävä ja hauska. Bellen ja Hirviön laulama Something There sen sijaan ei jäänyt erityisemmin mieleeni elokuvan jälkeen. Se kuitenkin toimii itse elokuvassa ihan hyvin tuoden esille kaksikon ajatuksia, kun nämä ovat ehtineet tutustua toisiinsa paremmin. 

Rouva Pannun laulama Beauty and The Beast on toinen elokuvan parhaista lauluista, ja se myös on luultavasti niistä tunnetuimpia. Koko Bellen ja Hirviön tanssikohtaus on elokuvan hienoimpia ja mieleenpainuvimpia, ja itselleni laulu tuottaa ainakin varmat kylmät väreet. Kuudes elokuvan kappale on Gastonin ja tämän yllyttämien kyläläisten esittämä The Mob Song, jonka johdattelemana ryhmä lähtee hyökkäämään kohti Hirviön linnaa. Tämäkään ei jäänyt erityisemmin mieleeni elokuvan jälkeen, mutta myös se sopi kuitenkin oivallisesti kohtaukseen ja toi lisää mahtipontisuutta hyökkäykseen.


Myös elokuvan animaatio ja piirrosjälki pääsevät elokuvassa ehdottomasti edukseen. Hahmot ovat ihanan persoonallisen näköisiä, ja erityisesti Hirviön linna on yksityiskohtaisesti luotu. Jo aiemmin mainitsemani tanssikohtauksen animaatiojälki on upeaa katseltavaa vielä 29 vuoden jälkeenkin elokuvan ilmestymisestä! Lisäksi esimerkiksi Be Our Guest:issa animaatiolla on päästy leikittelemään, ja kohtaus on näyttävä ja mieleenpainuva.

 Juonellisesti Kaunotar ja hirviö on myös onnistunut teos. Siinä on  selkeästi vanhaa ja nostalgista Disney-henkeä, ja lisäksi siitä löytyy hieman syvyyttäkin. Ainoa syy miksei se ehkä yllä Disneyn tuotannosta sinne ihan korkeimmaksi on se, että se kuitenkin jää itselleni vielä vähän liian kepeäksi elokuvaksi. Tähän vaikuttaa vahvasti se, ettei minulla ole elokuvasta erityisiä muistoja vaikkapa lapsuudesta, koska pääsin sen tosiaan vasta nyt katsomaan! Joka tapauksessa ymmärrän hyvin, miksi se kuuluu niin monen suosikkielokuviin, ja kyllä se on myös ansainnut paikkansa siellä Disneyn parhaimmistossa.

Tiivistetysti Kaunotar ja hirviö on Disneyn kiistaton klassikko, jota voi luottavaisesti suositella monen ikäisille. Elokuvan hahmot ovat monipuolisia ja pidettäviä, ja musikaalien ystäville elokuvan laulut tuovat varmasti paljon iloa. Lisäksi piirrosjälkeä ei voi kuin ihailla. Myös juoneltaan elokuva onnistuu olemaan kiinnostava. Elokuvan loppuratkaisu on melko ennalta-arvattava, ja mielenkiintoisin asia juonessa onkin oikeastaan se, millaisten käänteiden kautta loppuratkaisuun päädytään. Kaiken kaikkiaan elokuva oli täydellinen valinta stressaavista ajoista irtautumiseen, ja voin hyvin kuvitella palaavani sen pariin joskus uudelleenkin!

4.5/5








tiistai 25. elokuuta 2020

arvostelussa: Eteenpäin (2020)




Onward, joka sai suomenkieliseksi nimekseen Eteenpäin on Pixarin tämän vuoden animaatioelokuva, jonka ensi-ilta oli 6,3.2020. Itselleni elokuva olikin vuoden odotetuin, koska Pixar ei yksinkertaisesti ole vielä kertaakaan pettänyt kunnolla! Elokuvalle kävi kuitenkin ajoituksen kanssa melko surkeasti, sillä sen julkaisu ajoittui juuri koronakriisin pahalle alkutaipaleelle, ja elokuvateattereita alettiinkin sulkea melko pian sen ilmestymisen jälkeen. Lisäksi elokuva joko bannattiin kokonaan tai siitä sensuroitiin vuorosana elokuvassa esiintyneen seksuaalivähemmistöhahmon vuoksi useissa maissa... Koronakriisin vuoksi itsekään en lopulta toiveistani huolimatta päätynyt katsomaan elokuvaa isolta ruudulta, mutta onnekseni löysin sen vihdoin sattumalta Viaplaysta vuokrattavana!

Taiasta kiinnostuneet haltijaveljekset Iikka ja Aaro asuvat maailmassa, josta taika on kadonnut nykyajan erilaisten keksintöjen ja teknologian tehittymisen myötä kokonaan. Iikan 16. syntympäivänä veljekset saavat kuitenkin käsiinsä taikasauvan, jonka avulla he pystyvät taikomaan edesmenneen isänsä takaisin yhden päivän ajaksi. Taika ei kuitenkaan onnistu suunnitelmien mukaisesti, ja isästä tulee näkyviin vain tämän jalat. Iikalla ja Aarolla on yksi vuorokausi aikaa korjata asia ja tavata isä ennen kuin tämä katoaa takaisin tuonpuoleiseen.

Elokuvan päähenkilöitä ovat teini-ikäiset haltijaveljekset Iikka ja Aaro. Iikka on veljeksistä nuorempi ja myös epävarmempi ja ujonpuoleinen. Aaro taas on veljensä vastakohta ja vauhdikkaampi persoona. Veljeksistä välittyy heti kuva, että he tuntevat toisensa läpikoitaisin ja viettävät mielellään aikaa yhdessä. Molemmat hahmot ovat omalla tavallaan kiinnostavia, ja heihin haluaa mielellään tutustua lisää. Lisäksi veljeksistä tulee esiin uusia puolia, ja he kehittyvät elokuvan aikana. Iikkaa ja Aaroa ääninäyttelevät itselleni parhaiten Marvel-elokuvista tutuiksi tulleet Tom Holland ja Chris Pratt, ja on pakko erikseen mainita, että nämä sopivat täydellisesti rooleihinsa! Lisäksi he toimivat hyvin yhdessä, joka tuo oman lisänsä veljesten suhteeseen.



Veljesten lisäksi matkalle päätyy tietysti näiden isä - tai no, puolet hänestä. Vaikka isästä on näkyvissä vain jalat, eikä hän näin ollen pysty esimerkiksi puhumaan tai edes viestimään käsillään, on myös hänestä tehty taitavasti oma hahmonsa ja persoonansa! Hahmo tuo elokuvaan tietysti useita huvittavia hetkiä, mutta lisäksi hän tuo myös koskettavampia hetkiä. Veljesten isä vaikuttaakin mahtavalta henkilöltä, jonka on helppo uskoa olleen hieno persoona myös elinaikanaan.

Muita elokuvan sivuhahmoja ovat mm. veljesten äiti, kentauri konstaapeli Kopukka sekä sankariteoista ravintolatöihin siirtynyt taruolento Mantikori. Sivuhahmot toimivat myös hienosti ja heistä kaikki on kirjoitettu onnistuneesti. Yksikään sivuhahmo ei jää yksinomaan humoristiseksi tai synkäksi hahmoksi, vaan kaikista löytyy sekä syvällisempää että kevyempää puolta.

Eteenpäin nappasi matkaansa välittömästi sen yksityiskohtaisen ja mielenkiintoisen maailman sekä samaistuttavien hahmojen ansiosta. On jotenkin aina mielenkiintoista huomata, miten nykyaika siirtyy myös animaatioelokuviin ja kuinka esimerkiksi erilaiset älylaitteet alkavat vilahdella elokuvissa yhä enemmän. Älypuhelimia hyödynnettiin lisäksi ainakin vuoden 2014 Big Hero 6:ssa ja vuoden 2016 Zootropoliksessa, ja jotenkin en osaa kuvitellakaan miten paljon ne vielä tulevat näkymään elokuvamaailmassa. Lisäksi ideaa nykyajasta on käytetty kiinnostavalla tavalla yhdistämällä se taruolentojen maailmaan. Samaistuttavista hahmoista minuun teki nopeasti vaikutuksen epävarma ja hermostunut Iikka, jossa näin heti itseni yläasteikäisenä! Iikka yrittää kaikkensa sopiakseen joukkoon, kun taas Aaroa ei jaksa enää kiinnostaa lainkaan mitä muut hänestä miettivät.



Juoneltaan Eteenpäin on myös nappisuoritus. Se onnistuu herättämään tunteita laidasta laitaan, ja lisäksi juoni etenee juuri oikeaa tahtia. Tarina ei kiirehdi liikaa, jolloin se ehtii herättää tunteita ja ajatuksia, mutta se kuitenkin etenee jatkuvasti niin, ettei seikkailu jää missään vaiheessa tylsäksi! Erityisesti kuolemaa on käsitelty todella kauniisti. Sitä ei pidetä erityisen synkkänä ja pelottavana asiana, mutta tärkeän henkilön poismeno näkyy kuitenkin kaikkien tämän läheisten elämässä jollakin tavalla. Vaikka tapahtumasta on jo ehtinyt kulua aikaa ja kaikki ovat sopeutuneet tilanteeseen, pysyy muisto läheisestä aina mukana.

Lyhyesti sanottuna Eteenpäin on jälleen tuttua Pixar-laatua. Viihdyin elokuvan parissa erinomaisesti, ja elokuva jätti myös mietittävää sen loppumisen jälkeen. Parhaita asioita elokuvassa ovat sen hyvin kirjoitetut hahmot ja moniuloitteinen ja tunteisiin vetoava juoni. Lisämaustetta tuovat kuitenkin kiinnostava ympäristö ja siellä asuvat erilaiset taruolennot. Seikkailu nappaa täydellisesti mukaansa stressin keskeltä, ja elokuvan jälkeen alkaa taas itsekin haaveilemaan jonkinlaisesta tarunomaisesta seikkailusta.

4/5


postauksen kuvat osoitteesta https://www.imdb.com/title/tt7146812/mediaviewer/rm1039643137

keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

arvostelussa: Prinsessa ja sammakko (2009)





Koko elämänsä rahaa säästänyt ja oman ravintolan avaamiseen tähdännyt Tiana törmää eräänä iltana puhuvaan sammakkoon, joka esittelee olevansa loitsun alaiseksi joutunut prinssi. Loitsun purkamiseksi sammakko tarvitsee suudelman. Sammakko saa suostuteltua aluksi järkyttyneen ja vastahakoisen Tianan auttamaan, mutta seuraukset eivät olekaan odotetut - Loitsu ei murtaudu, ja myös Tiana muuttuu sammakoksi.

Prinsessa ja sammakko on Disneyn tähän mennessä viimeisin piirrosanimaatio (sitä odotellessa, että unelmani käy toteen ja studio vielä joku päivä tekee uuden piirretyn elokuvan...). Se on 49. klassikko, ja ensi-iltansa se sai vuoden 2009 joulukuussa. Näin elokuvan itse ensimmäistä kertaa noin 7-vuotiaana, kun kävimme katsomassa sen isäni kanssa elokuvateatterissa. Ymmärrettävästi muistikuvat tuosta kerrasta ovat jo ehtineet hämärtyä, mutta muistan kuitenkin pitäneeni elokuvasta erityisesti sen jännittävyyden ja kiehtovan pahiksen vuoksi. Myöhemmin olen ehtinyt katsoa elokuvan useampaan otteeseen, ja pidän siitä edelleen todella paljon!

Elokuvan päähenkilö on New Orleansissa asuva Tiana, joka on unelmoinut oman ravintolansa perustamisesta lapsuudestaan asti. Tianan perheen rahatilanne ei ole kuitenkaan kummoinen, ja hän onkin paiskinut töitä jo kauan saavuttaakseen haaveensa. Tiana on erittäin ahkera, määrätietoinen ja sisukas, ja hänestä saa alusta asti todella hyvän vaikutelman. Tiana onkin erittäin onnistunut päähenkilö, ja hänen matkaansa on mukava seurata.

Tianan kanssa elokuvassa seikkailee sammakoksi muuttunut Maldonian prinssi Naveen. Naveenista saa alkuun hieman ylimielisen ja pöhkön vaikutelman, mutta hänkään ei ole missään kohtaa epämiellyttävä hahmo. Naveen on alusta asti mukavan rento ja huumorintajuinen, mikä tasapainottaa vastuuntuntoista Tianaa. Lisäksi hänestä oppii paljon uutta elokuvan aikana, ja hahmo itsessään myös kokee muutosta tarinan edetessä.



Kuten ehdin aiemmin mainita, lapsena minuun vetosi elokuvassa eniten erilaisten henkien ja esimerkiksi voodoon ja tarot-korttien kanssa leikittelevä tohtori Facilier. Facilier onkin mainio pahishahmo. Hän on manipuloiva ja juonikas, ja lisämaustetta häneen tuovat mystiset henkiolennot ja taikaesineet, joita tämä käyttää apunaan. Myös Facilierista löytyy kuitenkin useampia puolia, mikä tekee hahmosta entistäkin mielenkiintoisemman.

Sivuhahmoihin elokuvassa lukeutuvat esimerkiksi Tianan läheiset, joihin kuuluu tämän ystävällinen äiti ja hemmoteltu paras ystävä Charlotte. Vaikka Charlottesta saa hyvin pinnallisen ja melko hölmön kuvan, tämän ystävyys Tianan kanssa on jotenkin mukavasti rakennettu. Kaksikko on tuntenut lapsesta asti, ja he haluavat todella olla toistensa apuna, vaikka ovat erilaisia lähes kaikella osa-alueella. Prinssi Naveenin kanssa elokuvan alussa kulkenut apulainen Lawrence on melko tyypillinen sivuhahmo. Hän ei ole erityisen viisas, ja hän tuo elokuvaan huumoria kömmähdyksillään.

Tianan ja Naveenin seikkailun edetessä näiden joukkoon liittyvät myös eläinhahmot Louis ja Rey. Louis on jazzia rakastava alligaattori ja Rey taas avulias ja hieman hömelö tulikärpänen. Molemmat hahmot ovat oiva lisä seikkailuun. Louis on vauhdikas ja monta hauskaa hetkeä tuova hahmo, ja Rey taas tuo elokuvaan myös syvällisempää sisältöä, vaikka hänellä myös omat hauskat hetkensä. Lisää positiivista energiaa tuo myös metsän keskellä asustava omalaatuinen Mama Odie.



Koko elokuvan tunnelma on onnistuttu rakentamaan erittäin miellyttäväksi ja yhteensopivaksi kokonaisuudeksi.Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun New Orleansiin, ja kaupungin meno nappaa välittömästi mukaansa. Yksi suosikkiasioistani on kuitenkin piirrosjälki. Prinsessa ja sammakko näyttää juuri Disney-elokuvalta parhaimmillaan. Hahmot ovat persoonallisen näköisiä, mutta eivät liioiteltuja, ja myös erilaiset tapahtumapaikat ovat mielikuvituksellisia ja kauniita. Toinen suuresti vaikuttava tekijä on elokuvan musiikki. Prinsessa ja sammakko on perinteisten Disney-piirrettyjen mukaan musikaali. Myös lauluissa löytyy jokin yhdistävä tekijä, että ne kaikki tuntuvat sopivan elokuvaan. Toisaalta ne ovat kuitenkin myös tarpeeksi erilaisia pitääkseen musiikkiosuudet mielenkiintoisina.

Elokuvan ensimmäinen laulu on Down in New Orleans, joka ohjaa katsojan suoraan New Orleansin jammaavaan ja eloisaan tunnelmaan. Menevän laulun aikana on vaikea olla huonolla mielellä, ja se ohjaa täydellisesti pois oman arkielämän huolista. Toinen laulu on Almost There, jossa Tiana haaveilee omasta ravintolastaan. Kappale lähtee liikkeelle mukavan hitaasti ja nappaa sen jälkeen mukaan toiveikkaaseen tunnelmaansa. Seuraava laulu on Facilierin laulama Friends on the Other Side, jossa salaperäinen voodoo-tohtori esittelee taitojaan tarot-kortteineen ja houkuttelee Naveenin ja tämän avustajan mukaan pahamaineiseen suunnitelmaansa. Se on erinomainen pahislaulu, joka myös vie tarinaa mukavasti eteenpäin.
Iloisemmissa tunnelmissa kuullaan Louisin, Naveenin sekä Tianan esittämä vauhdikas When We're Human, jonka aikana hahmot unelmoivat mitä tekisivät, jos olisivat ihmismuodossa sammakko- ja alligaattorielämänsä sijaan. Viidentenä soiva Gonna Take You There on myös hyvin menevä kappale, jonka aikana Rey ja muut tulikärpäset opastavat päähenkilömme oikealle reitille näiden samoiltua metsässä jonkin aikaa. Menevien kappaleiden jälkeen elokuvan hitaampana kappaleena kuullaan vielä romanttinen Ma Belle Evangeline Reyn laulamana. Viimeinen elokuvan aikana kuultava laulu Dig a Little Deeper palaa jälleen menevimpiin tunnelmiin, kun Mama Odie pääsee vauhtiin kertoessaan hahmoille elämän neuvojaan. Kaikki laulut ovat miellyttävää kuunneltavaa, mutta itse pidän jälleen eniten vauhdikkaammista kappaleista. Omia suosikkejani elokuvan lauluista ovatkin salaperäinen Friends on the Other Side sekä tietysti Almost There, josta kirjoittelinkin enemmän listatessani suosikkikappaleitani Disney-elokuvista (postauksen voit lukea tästä)



Prinsessa ja sammakko on sopivan perinteinen Disney-elokuva säilyttääkseen taianomaisen lapsuuteen kuuluvan tunnelmansa, mutta siinä on myös omia piirteitään, ettei se huku muiden elokuvien jalkoihin. Perinteinen klassikkosatu on saanut mukavasti muokatun juonen, ja elokuvan kanssa viihtyy useampaan otteeseen. Musikaalien ystäville elokuva tarjoaa varmasti viihdettä, sillä elokuvan laulut ovat mukaansatempaavia ja ne myös vievät elokuvan tarinaa eteenpäin sulavasti. Myös hahmot ovat hyvin pidettäviä, eikä yksikään hahmo jää persoonattoman oloiseksi. Kaiken kaikkiaan Prinsessa ja sammakko on ikävän aliarvostettu ja oikeasti todella toimiva Disney-klassikko, joka saa ikävöimään piirroselokuvien aikakautta. Aivan täysiä pisteitä en kuitenkaan loppujen lopuksi anna yksinkertaisesti siksi, ettei elokuva lopulta herätä niin suuria tunteita, ja pidän enemmän hieman syvällisemmistä piirretyistä. Mikäli joltakin Disney-fanilta on jäänyt tämä elokuva vielä välistä, kannattaa ehdottomasti lisätä se katselulistalle!

4/5











perjantai 26. kesäkuuta 2020

arvostelussa: Prinsessa Mononoke (1997)




Kirotun sikajumalan hyökkäyksen kohteeksi joutunut prinssi Ashitaka joutuu kirouksen uhriksi, ja hänen on lähdettävä etsimään parannuskeinoa metsän hengeltä. Ashitakalle tulee kuitenkin mutkia matkaan, kun hän törmää kunnianhimoiseen kaupunginjohtajaan Lady Eboshiin, joka aikoo surmata vanhat metsän jumalat. Luonto ja ihmiset joutuvat taistelussa vastakkain, ja vanhojen jumalien puolia nousee pitämään metsässä asuva San, joka tunnetaan kyläläisten keskuudessa myös prinsessa Mononokena.

Vaikka elokuva on nimetty Mononoken mukaan, elokuvan suurin päähenkilö on kuitenkin urheana ja hyväntahtoisena ihmisenä pidetty prinssi Ashitaka. Ashitaka onkin hyvin tasapainoinen ja rauhanomainen hahmo. Ashitaka ajautuukin luonnon ja ihmisten välisessä vastakkainasettelussa osapuolien välille, ja hän haluaisi saada luonnon ja ihmiset elämään sovussa vieretysten. Kaiken kaikkiaan Ashitaka on hyvin tavallinen päähenkilö. Tarinaa on helppo seurata hänen näkökulmastaan, mutta hahmo ei itsessään jää erityisemmin mieleen.

Prinsessa Mononoke, jota kutsutaan tutummin nimellä San, kuuluu elokuvan mielenkiintoisempien hahmojen joukkoon. San on kasvanut metsässä susien luona, ja hänelle on aikojen saatossa muodostunut suuri viha ja epäluulo kaikkia ihmisiä kohtaan. San onkin aluksi hyvin varautunut, mutta hänestä oppii elokuvan aikana lisää ja myös tämän aito persoona pääsee enemmän esille. San on hyvin määrätietoinen ja rohkea hahmo, joka ei epäile toimia. Myös tämän viha ihmisiä kohtaan on ymmärrettävä.

Vallanhimoinen Lady Eboshi on Sanin tapaan myös hyvin määrätietoinen hahmo. Hän tietää täysin mitä haluaa, eikä juuri jaksa kuunnella vastaväitteitä. Eboshi tuo osuvasti esille ihmisten itsekkyyden, joka on näkyvissä myös nykymaailmassa. Hänestä myös huomaa, kuinka vallanhimo ohjaa tämän toimintaa ja saa hänet ottamaan valtavia riskejä varoituksista piittaamatta.



Muita hahmoja elokuvassa ovat metsän erilaiset asukit. Erityisen kiehtova on peuran hahmossa kulkeva Shishigami, joka muuttuu yön tullen valtavaksi jumalaolennoksi. Shishigamista saa välittömästi hyvin arvokkaan vaikutelman. Lisäksi jumalaolennoista mieleen jäävät Sanista huolehtiva susijumala Moro sekä villisikajumala Nago. On kiinnostava seurata susilauman ja villisikalauman välisiä suhteita, sillä vaikka nämä eivät toisinaan tule erityisen hyvin juttuun, he ovat kuitenkin samalla puolella. Lisäksi tarinassa kulkee mukana Ashitakan uskollisena ratsuna toimiva Yakul.

Yksi Prinsessa Mononoken parhaita puolia on sen sanoma luonnon ja ihmisen suhteesta. Se tarjoaa aikuiskatsojalle riittävästi haasteita, ja itse asiassa uskonkin vanhempien nauttivan elokuvasta nuoria enemmän. Elokuva lukeutuu myös selkeästi studion raaempien elokuvien puolelle. Mitään Naapurini Totoro tai Ponyo rantakalliolla-tunnelmaa on siis turha odottaa.

Miyazakin elokuvia katsellessa nautin aina piirrosjäljestä. Hahmot ovat persoonallisia ja viimeisteltyjä, ja luonto kuvataan hyvin kauniina. Vaikka Prinsessa Mononokea kelpaa katsella, se ei kuitenkaan ole Ghiblin parasta tasoa, eikä se tarjoa samanlaista tunnelmaa visuaalisesti kuin esimerkiksi Henkien kätkemä tai Liikkuva linna. Erityisesti eläinhahmot ovat kuitenkin aidontuntuisia. Lisäksi piirrettyjä elokuvia on aina ilo katsella erityisesti nykypäivänä, tietokoneanimaatioiden aikakaudella.



Juoneltaan Prinsessa Mononoke on hyvin kiinnostava, ja lisäksi sen tarina kulkee miellyttävää tahtia. Elokuvassa on hengähdystaukonsa, ja rauhallisempien kohtausten aikana ehditään esimerkiksi tutustua syvemmin hahmoihin. Toiminnallisemmat kohtaukset taas tuovat onnistuneesti jännitystä. Hahmot ovat hyvin kirjoitettuja, vaikka päähenkilö Ashitaka onkin omaan makuuni hieman tylsänpuoleinen. San ja Lady Eboshi kuitenkin ovat hyvin mielenkiintoisia, ja lisäksi persoonalliset eläinhahmot tuovat paljon lisämaustetta elokuvaan.

Prinsessa Mononoke on esimerkki enemmän aikuiskatsojille suunnatusta anime-elokuvasta. Sillä on hyvin tärkeä sanoma, ja se haastaa katsojaa ajattelemaan. Myös tarinallisesti elokuva on onnistunut, ja sen hahmoista oppii välittämään. Luonto kuvataan kauniina ja persoonallisena, ja erityisesti jumalahahmoihin on saatu mukavasti tarunomaisuutta. Kaiken kaikkiaan Prinsessa Mononoke on siis hyvin positiivinen elokuvakokemus, ja suosittelen ehdottomasti siihen tutustumista, jos tämän katsominen vielä uupuu Ghiblin elokuvien joukosta. Koko perheen elokuvailtaan en kuitenkaan tätä valitsisi, ainakaan jos joukossa on nuorempaa väkeä.

4/5










lauantai 30. toukokuuta 2020

arvostelussa: Booksmart (2019)



Molly ja Amy ovat koko high school-aikansa olleet tunnettuja niinä kiltteinä ja tunnollisina, opiskelijoina, joita hyvä todistus ja opiskelupaikka ovat kiinnostaneet enemmän kuin bileissä örveltäminen. Koulun päättäjäisten lähestyessä Mollylle kuitenkin selviää, että myös koulun pahimmat juhlijat ovat pääsemässä hyviin opieklupaikkoihin. Molly tuntee turhautumista, ja viimeisenä päivänä ennen high schoolin loppua kaksikkosuuntaa bileisiin ja aikoo kokea kaiken, josta he ovat päntätessään jääneet paitsi.

Booksmartin päähenkilöinä toimii erottamaton parivaljakko Molly ja Amy, joista molemmat saavat hyvin tasaisesti olla esillä. Molly (Beanie Feldstein) on kaksikosta usein määrätietoisempi, ja häntä myös pidetään luokassa pahempana hikipinkona. Amylla (Katilyn Dever) sen sijaan vaikuttaa olevan enemmin ujon maine. Hahmot toimivat mainiosti yhteen, ja he todellakin ovat paljon muutakin kuin sitä, mitä heistä luokkalaisille näkyy. Lisäksi kaksikko toimii mainiosti yhteen, ja ruudun toiselle puolelle välittyy nopeasti kuva, että he olisivat tunteneet koko elämänsä. Amyn ja Mollyn yhteisille hetkille saa usein nauraa, mutta lisäksi heissä on syvällisempi puoli. Plussaa tulee myös siitä, kuinka Amyn homoseksuaalisuutta ei korosteta, vaan se on normaali asia. Amy onkin yksi samaistuttavimmista seksuaalivähemmistöä edustavista elokuvahahmoista mitä muistan.



Pääkaksikon lisäksi elokuvassa päästään myös tutustumaan jonkin verran Amyn ja Mollyn luokkatovereihin. Näistä parhaiten omaan mieleeni jäivät skeittilautautailusta kiinnostunut tyttö ja myös Amyn ihastus Ryan (Victoria Ruesga), kylmältä vaikuttava Hope (Diana Silvers), äkkipikainen ja kummallinen Gigi (Billie Lourd) sekä muiden suosiosta epätoivoisesti haaveileva Jared (Skyler Gisondo). Amy ja Molly pysyvät selkeästi tarinan keskiössä koko elokuvan ajan, mutta myös muita hahmoja hyödynnetään taidokkaasti. Heistä oppii yllättäviä uusia puolia, ja jokaisella on selvästi oma hetkensä.

Eksyin Booksmartin pariin ensimmäistä kertaa viime vuonna etsiessäni Viaplaysta jotakin kevyttä katsottavaa. En tiennyt elokuvasta oikeastaan mitään, mutta olin huomannut sen saavan muutaman hyvän arvostelun ja lisäksi muistin nähneeni sen trailerin joskus. En kuitenkaan tiennyt mitä oikeastan odottaa. Elokuva osoittautui lopulta nappivalinnaksi! Se ei ollut liian vakava tai dramaattinen, mutta siinä oli syvällisyyttä sen verran, että mielenkiinto pysyi yllä ja hahmoista oppi pitämään. Suurimmaksi osaksi elokuva katsoessa oli hyvä mieli, ja elokuvan vitsit jaksoivat todella viihdyttää kerta toisensa jälkeen. Erityisesti Amyn vaivaantuneet hetket ovat todella aidontuntuisesti tehtyjä, ja ujona ihmisenä voin samaistua hahmoon monessa kohtauksessa.  Lisäksi Mollyn ja Amyn yhteiset hetket ovat usein huvittava seurattavaa.



Elokuvan juoni kulkee todella mukavaa tahtia. Se etenee melko verkkaisesti, mutta ei jää missään kohtaa pitkäveteiseksi, sillä jokaisessa kohtauksessa on jotakin mielenkiintoista. Elokuva rikkoo myös tehokkaasti ennakkoluuloja paljastaessaan aluksi stereotyyppisiltä vaikuttavista hahmoista uusia puolia. Yksi elokuvan parhaimmista puolista on kuitenkin sen samaistuttavuus. Hahmot eivät ole täydellisiä, sosiaaliset tilanteet eivät mene aina nappiin ja ihmisiä tulee joskus tuomittua liian nopeasti. Kaikki hahmot ovat myös niin erilaisia, että jokaiselle löytyy varmasti joku johon voi samaistua.


Booksmart on täydellinen elokuva arjen kiireitä ja paineita pakoon hakeutuessa. Se nappaa mukaansa nopeasti, hahmojen tarinasta todella välittää ja elokuva saa hymyn kasvoille huonompanakin päivänä. Lisäksi se kuitenkin tarjoaa ajateltavaa ja onnistuu olemaan ajoittain jopa koskettava. Lyhyesti sanottuna elokuva onnistuu olemaan siis kaikkea, mitä sen pitäisikin olla. Sen ei ole tarkoitus olla valtavan suuria kysymyksiä herättävä tai maailmaa mulistava elokuva, vaan juurikin viihdyttävä elokuva nuorista, jotka ottavat kaiken irti viimeisistä hetkistään high schoolissa. Omassa genressään Booksmart onkin ehdottomasti oman genrensä parhaimmistoa, ja palaan sen pariin mielelläni silloin, kun tarvitsen jotakin hyväntuulista katsottavaa.

 4/5





lauantai 4. huhtikuuta 2020

arvostelussa: Mestarietsivä Basil Hiiri (1986)



Aika palata Disney-klassikkoprojektin pariin! Suurimman osan Disney-klassikoista olin katsonut vähintään kerran jo ennen elokuvablogin perustamista ja klassikoisat uudelleen kiinnostumista. Joukkoon mahtuu kuitenkin muutamia, joista sain tietää vasta alettuani tutkia klassikkolistaa tarkemmin. Yksi näistä elokuvista on Disneyn 26. animaatioelokuva, Mestarietsivä Basil Hiiri. Jostain syystä elokuva on jäänyt omasta lapsuudestani täysin pimentoon. Minulla ei näin ollen ollut juuri mitään odotuksiakaan elokuvaa kohtaan päästessäni vihdoin katsomaan sen läpi. Lähinnä odotin innolla sitä, että pääsin takaisin piirretyn Disney-klassikon pariin pitkästä aikaa.

Nuoren Olivia-hiiren isä kidnapataan, ja tämä päättää pyytää apua Baker Streetin tunnetulta yksityisetsivältä Basililta. Lisäksi etsintäreissulle lähtee mukaan Oliviaa kadulla opastanut tohtori Dawson.



Elokuvan päähenkilönä nähdään oletettavastikin itse Basil Hiiri. Elokuva ei ehdi kestää kauaakaan, kun katsoja alkaa jo huomata mitä on luvassa, ja kuka on tämän mestarietsivän esikuva. Basil kun sattuu olemaan suoraan hiirimaailman Sherlock Holmes - siis kirjaimellisesti. Basil ei ole sosiaalisinta tyyppiä, ja hän onkin aluksi melko vastahakoinen ottamaan tehtävään mukaan seuralaisia. Lisäksi hänen töksäyttelevä suorasanaisuutensa on huvittavaa seurattavaa, mutta sisimmässään hänkin osoittautuu kuitenkin ystävälliseksi ja tunteelliseksi hiireksi. Lienee myös selvää, että hahmon älykkyys ja päättelykyky ovat vertaansa vailla. Basil on kokonaisuudessaan hyvin hauska ja mielenkiintoinen päähenkilö, josta tulee mukavasti esiin uusia puolia elokuvan edetessä.
Basil Hiiren lisäksi runsaasti ruutuaikaa saa tohtori Dawson - alias Sherlock Holmesin oikeana kätenä toiminut tohtori Watson. Dawson tuo Basilille mukavasti vastapainoa. Hän on luonteeltaan huomattavasti Basilia sosiaalisempi ja huolehtivaisempi, mutta tämän päättelykyky on kaukana Basilista. Tästä huolimatta hänestä on ajoittain hyötyä tehtävien ratkomisessa.

Basilin ja tohtori Dawsonin lisäksi tehtävään lähtee mukaan Olivia. Olivia on hyvin nuori, mutta ikäisekseen kuitenkin fiksu hiiri. Hän ei myöskään tunnu hätääntyvän helposti, vaikka joutuu hankaliin tilanteisiin. Olivia jää kuitenkin pääkolmikosta selvästi vähimmälle huomiolle, eikä hän ole hahmona läheskään yhtä kiinnostava kuin Basil ja Dawson. Olivian isä, herra Leikinheimo jää hahmona Olivian lisäksi melko yksipuoliseksi. Hän tuntuu olevan tytärtään helpommin petkutettavissa.



Pahishahmoja elokuvassa on useampia, mutta pääkonnana nähdään Sherlock Holmesin pääviholliseen Moriartyyn perustuva Ratigan. Ratiganin päätavoitteena on saavuttaa koko hiirimaailman johtajuus. Vaikka kyseessä on rotta, Ratigan ei itse siedä tätä nimitystä lainkaan. Hahmo vaikuttaa muutoinkin hyvin katkeralta, ja tahtoisi itse olla tavallinen hiiri. Kyseessä on myöskin alusta asti pahiksena nähtävä hahmo uusien "yllätyspahisten" sijaan, eikä moraali juuri jarruttele tämän etenemistä kohti valtaa. Itse pidän näistä "kunnon" pahishahmoista enemmän, ja Ratigan toimiikin erittäin hyvänä vastuksena Basilille apureineen. Kätyreitä Ratiganilla riittää sankoin joukoin, mutta näistä eniten ruutuaikaa saa Olivian isän kidnapannut lepakko Liuhu.

Mestarietsivä Basil Hiiren viihdyttävimpiä puolia ovat sen lukuisat viittaukset Sherlock Holmesiin. 221B Baker Street-osoite, Basilin palvelijarouva rouva Judson ja Basilin viulu sekä tutun näköinen hattu tuovat nopeasti hymyn ruudun takana kirjoittavan Uusi Sherlock-sarjan fanin kasvoille. Myös hahmosovitukset ovat onnistuneita. Basil, Dawson ja Ratigan ovat tarpeeksi selkeästi esikuviensa kaltaisia, mutta heissä on riittävästi myös uutta, mikä pitää hahmot mielenkiintoisina. Sen sijaan uudet hahmot, erityisesti Olivia ja tämän isä jäävät hyvin pinnallisiksi ja nopeasti varjoon jääviksi hahmoiksi.

Piirrosjälki elokuvassa on perinteistä. Se on mukavaa, vanhaa ja perinteistä Disneyta, mutta mitään eritystä siitä ei jää mieleen. Lontoon tunnelma on aistittavissa joka hetki. Piirrosjäljen ohella myöskään elokuvan laulut eivät jää erityisemmin mieleen, eikä kyseessä ole mikään varsinainen musikaali. Ensimmäinen laulu on Ratiganin ja tämän kätyreiden esittämä The World's Greatest Criminal Mind, jossa ylistetään Ratigania ja tämän mahtavia suunnitelmia. Laulu on kohtauksena mukavan menevä ja se sisältää myöskin hauskoja osuuksia. Toinen laulu on jokseenkin keskustelua herättänyt Let Me Be Good To You, jonka Miss Kitty-hiiri esittää kapakassa (melko juopuneelle) yleisölle. Laulu itsessään ei jää päähän, mutta kohtaus sen sijaan kieltämättä sai miettimään, kuinka lastenelokuvat ovat ajan saatossa muuttuneet. Ainakin englanninkielisillä sanoituksilla varttuneempi katsoja voi helposti tulkita laulun melko paljastelevaksi, mutta en usko tämän haittaavan millään tavalla nuorempia katsojia. Tämän kohtauksen lisäksi elokuvan iän huomaa esimerkiksi päihteiden, erityisesti alkoholin käytöstä, josta nykyään ollaan lasten elokuvien suhteen erittäin tarkkoja.



Juoneltaan elokuva on hyvin perinteinen etsintäseikkailu. Siinä on jännitystä, johtolankojen seuraamista, pähkäilyä ja toimintaa. Kaiken kaikkiaan se kuitenkin pitää mukavasti otteessaan koko ajan. Lisämaustetta juoneen tuovat hahmot, joiden ystävystymisen kehittymistä on mielenkiintoista seurata. Lapset saavat viihdettä eniten jännityksestä ja seikkailusta, ja aikuiset taas voivat innostua perinteisten Disneyn Easter Eggien lisäksi bongaamaan lukuisia Sherlock-vittauksia.

Mestarietsivä Basil Hiiri osoittautui kaiken kaikkiaan erittäin toimivaksi etsintäseikkailuksi, jonka parissa vietti mielellään koti-iltansa. Perinteinen piirrosjälki on aina ilo silmälle, ja myös mukavan erilaiset hahmot pitävät mielenkiinnon yllä tehokkaasti. Loppujen lopuksi on kuitenkin myönnettävä, että elokuva jää muiden Disney-piirrettyjen joukossa hyvin keskinkertaiseksi. Se ei ole missään nimessä huono, mutta siinä ei myöskään ole riittävästi tekijöitä, jotka erottaisivat sen edukseen muista klassikoista. Mestarietsivä Basil Hiiri on kuitenkin hyvä elokuvavaihtoehto näille ajoille, kun ei jaksa katsoa mitään raskasta, vaan tavoitteena on yksinkertaisesti heittää aivot narikkaan ja rentoutua kevytmielisen seikkailun parissa.

"There's always a change, Doctor, as long as we can think

- Basil tohtori Dawsonille 

3/5










keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

arvostelussa: Twilight - Houkutus (2008)



Twilight-saga on monille tuttu elokuvasarja. Ensimmäinen osa, Houkutus, sai ensi-iltansa 2008 ja nousi nopeasti menestykseksi. Kriitikoilta elokuva ei saanut lämpimintä vastaanottoa, mutta lippukasoilla se onnistui mainiosti. Katsoin kaikki elokuvat putkeen viime viikolla, ja tänään aion arvostella ensimmäisen osan! En malta odottaa tämän kirjoittamista, sillä minulla riittää sanottavaa!

Nuori Bella Swan muuttaa isänsä luokse Forksiin, kun tämän äiti löytää uuden miehen ja muuttaa Floridaan. Uudessa koulussaan Bella tutustuu pian salaperäiseen Edward Culleniin. Pian Bellalle alkaa valjeta, että Edward on vampyyri. Kuitenkin pelon sijaan Bella tuntee vetovoimaa tätä kohtaan.

Elokuvan päähenkilö on tavallinen, teini-ikäinen Bella Swan. Bella on todella mielenkiintoinen päähenkilö. Hänen suhde vanhempiinsa on ristiriitainen, eikä hän osaa luottaa täysin kumpaankaan. Koulussa hän ei myöskään ole se suosituin yksilö, mutta kuitenkin Edward löytää hänestä tämän parhaat puolet. Vaikka en usein osaa arvioida näyttelijäsuorituksia, Kristen Stewart on kuitenkin täydellinen näyttelijä Bellan rooliin. Hänen monipuoliset tunteenilmauksensa ja luontevat repliikkinsä ovat hienoa seurattavaa, ja näin elokuva todella vetää mukaansa!

Toinen tärkeä hahmo elokuvassa on tietysti mystinen vampyyri Edward Cullen. Edward on aluksi todella salaperäinen, ja hänestä haluaakin heti tietää lisää. Hänen rakkautensa Bellaa kohtaan on myös todella hienosti rakennettu. Edwardin halu suojella Bellaa alusta asti tuo ilmi, kuinka paljon hän on valmis uhraamaan rakastamansa tytön vuoksi. Onkin pakko sanoa, että harvassa elokuvassa hahmojen välille on oikeasti saatu niin toimiva ja luontainen kemia kuin Edwardille ja Bellalle...

Myös päähenkilöiden perheisiin päästään tutustumaan mukavasti. Bellan isä Charlie Swan on hyväntahtoinen poliisipäälikkö, joka haluaisi tuntea tyttärensä paremmin. Bellan ja tämän isän suhde on kuitenkin melko kylmä, ja on surullista seurata, kuinka vaikea heidän on puhua toisilleen syvällisemmin. Bellan äiti René ei elokuvassa juurikaan näy, mutta hän on äänessä Bellan keskustellessa tämän kanssa puhelimessa. René vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta hahmolta, josta olisi ehdottomasti ollut mukava saada tietää lisää.



Myös Edwardin perheeseen päästään tutustumaan hyvin. Tämän isä Carlisle vaikuttaa hyvin mukavalta, ja hän sulautuu perheestä parhaiten ihmisten maailmaan ja elämäntapaan. Myös perheen äiti Esme on hyvin lämmin ihminen. Kiinnostavimmat perheestä ovat kuitenkin tietysti Edwardin sisarukset Alice ja Rosalie. Alice tulee Bellan kanssa hyvin juttuun, mutta Rosaliella sen sijaan on sopeutumisvaikeuksia ihmisten suhteen. Tämä on hyvä juonikuvio, sillä se tuo realistisuutta siihen, kuinka kaikille perheen jäsenille elämä ihmisten keskuudessa ei ole yhtä helppoa. Aiemmin mainittujen lisäksi perheeseen kuuluu Alicen poikaystävä Jasper sekä Rosalien poikaystävä Emmett.


Muita sivuhahmoja elokuvassa ovat Bellaan ihastunut Jacob sekä Bellan koulukaverit. Jacob tuo jo ennestään mielenkiintoiseen ja jännitävään elokuvaan dramaattisuutta kekseliäällä juonikuviollaan. Mike ja Eric ovat hauskoja hahmoja, jotka tuovat muuten melko syvälle tunteisiin menevässä elokuvassa onnistuneesti kevennystä. Jessica ja Angela taas toimivat tärkeinä tukihenkilöinä ja hyvinä ystävinä Bellalle, ja he ovat molemmat hyvin moniuloitteisia. On hienoa, kuinka sivuhahmojen kanssa ei ole menty suoraan sieltä, mistä aita on matalin, vaan heihin on aidosti panostettu!



Twilight - Houkutus tuo vampyyrit onnistuneesti osaksi nykymaailmaa ja ihmisten yhteiskuntaa. Aiemmin vampyyreihin yhdistetyt, kammottavat asiat on korvattu paremmin nykymaailmaan sopivilla ominaisuuksilla. Esimerkiksi vampyyrien kuoleminen auringon valossa on onnistuneesti korvattu näiden ihon kimmeltämisellä auringossa. Lisäksi vampyyrit ovat hyvin nopeita, ja pystyvät esimerkiksi kiipeämään puissa taitavasti. Erityisesti nämä kohtaukset onkin toteutettu todella näyttävästi. Hypyt puista puihin ovat uskomattoman aidon näköisiä, ja myös nopea juoksu voisi olla suoraan dokumentista. Myös elokuvan värimaailma on upea. Tumma, sinertävä sävy läpi elokuvan tuo kotoisasti mieleen Suomen ilmaston.

 Juoneltaan elokuva on hyvin yllättävä ja tunteellinen. Elokuvasta löytyy paljon jännitystä, ja lisäksi siinä on monia koskettavia kohtauksia. Erityisesti Bellan ja Edwardin suhde on onnistuttu rakentamaan niin realistisesti, että heidän tarinansa tuo kylmiä väreitä, eikä tunteettominkaan katsoja voi välttyä kyyneliltä.

Twilight - Houkutus on yksi parhaita näkemiäni elokuvia. Hahmojen kirjoitus on pitkälle mietittyä, ja parin kemia toimii loistavasti. Myös näyttelijäsuoritukset ovat parhaita, mitä olen elokuvia katsellessani kohdannut. On uskomatonta, miten pienillä eleillä hahmojen vaihtelevat tunteet tulevat esiin. Myös sivuhahmoilla on tärkeä osa elokuvassa, ja heidät on kirjoitettu pitkälle harkiten. Lisäksi kekseliäisyys vampyyrien suhteen on vaikuttavaa, ja hahmojen tuominen nykymaailmaan on toteutettu kaiken kaikkiaan onnistuneesti. Erikoistehosteet ovat erinomaisia, ja monet kohtaukset on saatu näyttämään henkeäsalpaavan uskottavilta. Myös tunnepuoli toimii, ja elokuvaan uppoutuu joka kerralla täysin. Loppuun on sanottava, että Twilight - Houkutus on niin onnistunut ja kekseliäs elokuva, etten ymmärrä, miksei se ole saanut palkintoja tai suurempaa arvostusta kriitikkojen silmissä.

*****/*****





Lopuksi haluaisin muistuttaa aprillipäivästä... :)






.