arvostelussa: Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (2011)

Tintti törmää torilla kiehtovaan Yksisarviseksi nimetyn purjelaivan pienoismalliin ja päättää ostaa sen omakseen. Pian hänelle selviää, että esineeseen liittyy suurempia mysteereitä kuin hän olisi osannut odottaa. Tintti saa pian peräänsä äkäisen Sakarinin, joka haluaa laivan ja sen sisältämät salaiset viestit omiin käsiinsä.

Tintti tuli minulle tunnetuksi lapsena, sillä levyhyllystäni löytyi muutama Tintin seikkailut -piirroselokuva. Hahmo ja siihen liittyvät tarinat perustuvat kuitenkin alunperin sarjakuviin, ja niitä en ole vielä saanut käsiini. Myös Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus tuli ensimmäisen kerran katsottua ala-asteikäisenä elokuvan ollessa vielä melko tuore tapaus. Tuolloin se tuntui erityisen jännittävältä, ja kyseessä onkin selkeästi vanhemmalle yleisölle suunnattu animaatiotekele.

Elokuvan päähenkilö on tietysti itse Tintti. Tintti on seikkailunjanoinen lehtimies, ja hän kiinnostuukin välittömästi pienoismallilaivaansa liittyvistä salaisuuksista. Hahmo on myös rohkea, sillä tämä ei juuri panikoidu saadessaan ärtyneen herra Sakarinin kätyreineen peräänsä ja joutuessaan mitä vaarallisempiin tilanteisiin. Vaikka Tintti on suureksi osaksi melko täydellinen hahmo ollessaan rohkea, älykäs ja hyväntahtoinen, tuodaan elokuvassa onneksi ilmi myös tämän heikompia hetkiä.

Tintin mukana kulkee tietysti tämän uskollinen valkoinen koira Milou. Milou tuo useassa kohtaa hymyn huulille, ja on yksinkertaisesti mahdotonta kuvitella Tintin hahmoa ilman Milouta. Lisäksi Miloulle on annettu tilaa juonen kannalta, sillä tämä on usein Tintin apuna mysteerien selvittämisessä, vaikka toisinaan koira myös tuottaa hieman lisähaastetta omistajansa elämään.

Yksisarvisen mysteerin kautta Tintti kohtaa matkallaan alkoholisoituneen ja arvaamattoman kapteeni Haddockin. Haddock nousee yhdeksi elokuvan tärkeimmistä hahmoista, ja tämä liittyykin tapahtumien kautta Tintin matkakumppaniksi. Haddock on kirkkaasti elokuvan mielenkiintoisin ja onnistunein hahmo, ja täydellinen antisankari. Haddock vaikuttaa aluksi hyvin piittaamattomalta ihmiseltä, mutta hänestä saadaan esille useita puolia tapahtumien edetessä. Haddockin heikentynyttä muistia ja tämän alkoholiriippuvuutta hyödynnetään juonessa erinomaisesti. Hahmolla on paljon arvokasta tietoa, mutta katkeileva muisti ja rappiollinen elämäntyyli tuovat Tintin tietojen kalasteluyrityksiin huomattavasti mutkia.

Elokuvan pahiksena toimii Yksisarvisesta kiinnostunut pienoismallien keräilijä Ivan Ivanovitš Sakarin. Sakarin on melko perinteinen, mutta hyvin onnistunut pahishahmo. Hahmon olemuksesta huomaa välittömästi, etteivät tämän aikeet ole täysin rehelliset. Lisäksi hahmo on tarpeeksi intohimoinen tavoitteidensa suhteen, ettei tämä päästä Tinttiä kumppaineen helpolla.

Tintin tukena elokuvassa nähdään myös sarjakuvista tuttu komediakaksikko Dupond ja Dupont, jotka auttavat kykyjensä mukaan ystäväänsä ja tuovat elokuvaan kevyempiä kohtauksia. 

 

Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus tuo animaatiojäljellään mieleen realistisen videopelin. Sen toimintakohtaukset ovat tarkkoja, ja niissä on paljon elementtejä toimintaelokuvista. Lisäksi kaikki elokuvan hahmot ovat hyvin realistisia. Esimerkiksi hahmojen ilmeet ovat pieneleisiä, ja lisäksi heidän ihonsa yksityiskohdat erotuvat selkeästi. Pidän animaatiotyyliä hyvin kiehtovana, ja on aina mahtavaa nähdä jotakin uutta tällä saralla. Lisäksi elokuvan maisemat ovat upeaa katseltavaa, ja esimerkiksi meri ja sen aallot on kuvattu kauniisti. Animaatiojälki oli upeaa ilmestymisvuonnaan, mutta se jaksaa edelleen hämmästyttää yli kymmenen vuoden jälkeenkin.

Myös juonellisesti elokuva toimii erinomaisesti. Seikkailu nappaa välittömästi mukaansa, ja tarinankulku tasapainottelee onnistuneesti videopelimäisten toimintakohtausten ja hahmoihin syventyvien rauhallisempien kohtausten välillä.  Erityisesti ailahtelevan kapteeni Haddockin ja kaksikosta tasaisemman Tintin välinen dynamiikka on rakennettu mielenkiintoisesti. Kaksikko ajautuu yhteen aluksi pakon saattelemana erilaisten sattumusten kautta, mutta nämä tutustuvat toisiinsa seikkailun lomassa ja myös hahmojen välinen luottamus kasvaa heidän joutuessa selviämään erilaisista tilanteista yhdessä. Hahmot myös oppivat molemmat toisiltaan jotakin. Kaksikon ajoittainen turhautuminen toisiinsa on huvittavaa seurattavaa. 

Tintin seikkailuista oli alunperin suunnitelmissa luoda trilogia, ja tämä ensimmäinen osa antaa viitteitä jatkosta. Tiedot jatkosta ovat kuitenkin hämäriä, mikä on todella harmi. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus erottuu nimitäin hyvin edukseen animaatioelokuvien saralla, ja olen aina innoissani, kun saadaan myös vanhemmalle yleisölle suunnattuja animaatioelokuvia. Kaiken kaikkiaan kyseessä on melkoinen nappisuoritus. Elokuvan päähenkilöt ja heidän väliset suhteensa ovat mielenkiintoisia ja kehittyviä, ja seikkailu tarjoaa jännitystä ja pitää otteessaan elokuvan alkusekunneista loppuun asti. Myöskään tyhjäkäyntiä ei ole, vaan elokuvan juoni etenee tasaista tahtia jättämättä aikaa tylsistymiselle. En oikeastaan keksi elokuvasta mitään valitettavaa, joten onko mitään syytä olla antamatta täysiä pisteitä?

kapteeni Haddock: I feel strange, Tintin, like I'ver never felt before...

Tintti: Don't worry, captain. You're just sober.

5/5

 

arvostelussa: Hopon poppoo (1995)

 

Hessun teinipoika Max on kasvamassa, ja tämän elämässä yhä isompaa roolia ottavat ihastuksen tunteet koulun kauneinta tyttöä Roxannea kohtaan sekä palava halu sopeutua joukkoon ikätovereiden kanssa. Samalla Hessu huomaa poikansa ajautuvan kauemmas hänestä, mikä tuntuu isästä haikealta. Ratkaisuksi huoleensa Hessu päättää, että poikansa vastahakoisuudesta huolimatta he lähtevät Maxin kanssa kahdestaan monen päivän kestoiselle road trip-matkalle

Hopon Poppoo ei kuulu tunnetuimpiin Disney klassikoihin, vaikka silläkin oma fanikuntansa löytyy. Itse en muista edes kuulleeni elokuvasta ennen kuin kiinnostuin Disney klassikoista kunnolla yläasteikäisenä. Katsoinkin elokuvan ensi kertaa vasta tänä vuonna vailla sen suurempia odotuksia suuntaan tai toiseen.

Vaikka elokuvaa vaikutetaan markkinoivan paljon Hessu Hopon kustannuksella, on elokuvan päähenkilö vahvemmin tämän teini-ikäinen poika Max. Uskon monen löytävän hahmosta jotakin samaistutavaa miettiessään omaa nuoruuttaan, sillä tämä on samaan aikaan hyvin epävarma itsestään, mutta hänessä elää myös näyttämisenhalua. Erityisesti hahmoa käy sääliksi, kun tämä häpeilee Hessulta perimäänsä nauruaan jutellessaan ihastukselleen Roxannelle. Vaikka Max ajoittain vaikuttaa hieman liiankin tympeältä Hessua kohtaan, ei häntä missään kohtaa voi pitää ilkeänä hahmona. Vaikka Max on melko perinteinen päähenkilö, pidän hahmosta ja elokuva kuvataan onnistuneesti hänen näkökulmastaan.

Maxin isä Hessu on elokuvassa tuttu oma itsensä, jollaisena hänet on totuttu näkemään sarjakuvissa, animaatiosarjoissa sekä muissa Disneyn elokuvissa. Hän on usein kömpelö, eikä kommelluksilta voida tälläkään matkalla välttyä, mutta hahmo on myös todella sympaattinen ja hyväntahtoinen. Vaikka Hessu tarjoaa elokuvassa usein huvittavia kohtauksia kömmähdyksillään, saadaan hänestä onneksi esille myös muita puolia. On mielenkiintoista nähdä Hessu välillä myös vakavana ja jopa harmistuneena tämän pelätessä menettävänsä yhteyden poikaansa. Hessun ja Maxin välinen isä-poikasuhde onkin oikeastaan koko elokuvan kantava voima, ja sen lämminhenkisyys välittyy vahvasti kotisohvalle saakka. Molemmat hahmot todella välittävät toisistaan, vaikka kaksikko on usein eri mieltä asioista ja heidän on vaikeaa puhua toisilleen tunteistaan.

Muita hahmoja elokuvassa ovat Hessun työpaikan pomo Pekka, Maxin paras ystävä ja Pekan poika P.P. sekä Maxin ihastus Roxanne. Hessun tapaan myös esimerkiksi Mikki Hiiren arkkivihollisena tunnettu Pekka on elokuvassa hyvin samanlainen kuin sarjakuvissa, ja hän onkin Hessun täydellinen vastakohta monessa asiassa. Hän esimerkiksi suosii Hessua tiukempaa kasvatustyyliä pojalleen, ja suositteleekin Hessua toimimaan oman mallinsa mukaan. Toisin kuin isänsä, P.P. ei ole luonteeltaan yhtä kiero, vaan toimii aitona tukena ja ystävänä Maxille. Myös Roxanne vaikuttaa hahmona mukavalta, mutta lopulta hänestä ei saada mitään syvällisempää irti, kuten ei myöskään P.P:stä. 

Hopon Poppoosta tulee ensimmäisenä mieleen hyvin tavallinen piirroselokuva. Sen juoni on melko yksinkertainen ja lämminhenkinen, ja elokuva tarjoaa sekä vauhdikkuutta että opettavaisempia hetkiä. Elokuvan huumori on vaihtelevaa, ja ajoittain mennään jälleen liialliseen koheltamiseen, mikä aiheuttaa lähinnä epämiellyttävää myötähäpeää. Toisaalta jotkin kohtaukset saavat myös aidosti hymyilemään. 

Elokuvan onnistuneimpia hetkiä ovat kuitenkin Hessun ja Maxin merkityksellisemmät hetket. Erityisen hienosti kuvataan esimerkiksi sitä, kuinka molemmilla olisi tärkeää sanottavaa, mutta kumpikaan ei uskalla ilmaista ajatuksiaan ja toiveitaan toiselle. Vaikka isän ja pojan välille on muodostunut ajan mittaan pieni muuri, huomaa selvästi, että heillä on silti välittävä ja lämminhenkinen suhde. On myös hienoa, kuinka sekä Maxin että Hessun näkökulma tuodaan esille. Näin katsojana on helpompi ymmärtää, miksi hahmot toimivat omalla tavallaan, eikä esimerkiksi Hessusta tule mielikuva, että hän olisi ilkeyttään Maxin menoja rajoittava tai tälle noloja tilanteita aiheuttava.

Myöskään visuaalisesti Hopon Poppoo ei aiheuta suurempia tuntemuksia. Piirrosjälki on hyvin tyypillinen Disneylle, ja animaatio on sulavaa, eikä siihen näin ollen kiinnitä erityisemmin huomiota. Toisaalta elokuva ei tarjoa myöskään animaatiollaan mitään uutta tai ihmeellistä, eikä esimerkiksi tapahtumapaikkoja esitellä erityisen näyttävinä. Lauluja elokuvassa on jonkin verran, mutta kappaleet ovat hyvin nopeasti unohdettavia ja perinteisiä, ja elokuva toimisi todennäköisesti yhtä hyvän myös ilman niitä.

Kokonaisuudessaan Hopon Poppoo on hyvin keskinkertainen Disneyn piirroselokuva, eikä se vaikuta yrittävänsäkään olla muuta. Elokuvan seurassa viettää ihan mielellään ainakin ensimmäisen katselukerran, ja se tuo mukavan rennon tunnelman. Hessun ja Maxin suhde on elokuvan kantava voima, ja se välittyykin hyvin vahvasti ja onnistuneesti läpi elokuvan. Lisäksi elokuvaa katsoessa vanhemmat katsojat saattavat muistella omaa nuoruuttaan tai samaistua Hessun ajatuksiin ja huoliin. Hopon poppoo ei kuitenkaan ole niitä elokuvia, joita esittelen perustellessani sitä, miksi pidän animaatioelokuvista. Se ei tarjoa mitään ennennäkemätöntä, ja se vaikuttaa kuitenkin vahvemmin lapsille suunnatulta elokuvalta kuin esimerkiksi monet Pixarin tuotokset. Perinteisenä ja viihdyttävänä perhe-elokuvana Hopon poppoo hoitaa kuitenkin tehtävänsä hyvin.

Hessu: "You look just like I did at your age."

Max: "Please don't say that, Dad."

2/5

arvostelussa: Punainen (2022)

 

 

13-vuotiaan Mein elämä muuttuu yhdessä yössä, kun tämä muuttuu jättiläismäiseksi kultapandaksi. Mein on keksittävä nopeasti keino, jolla päästä hallitsemattomasta pandaksi muuttumisesta eroon. Hän kuitenkin huomaa, että tästä kummallisesta kirouksesta on joskus myös hyötyä.

Koronapandemian aikana Disney on julkaissut useita Pixar -elokuvia suoraan suoratoistopalveluunsa ilman elokuvateatteriesityksiä. Tämän vuoden uutuuselokuva Punainen (eng. Turning red) ei valitettavasti ole poikkeus. Haluaisin ehdottomasti nähdä kaikki Pixar-elokuvat elokuvateatterissa, jolloin niiden animatiojälki pääsee aidosti oikeuksiinsa ja myös elokuvaan uppoutuminen tuntuu helpommalta. Pettymyksestä huolimatta katsoin Punaisen Disney+:sta heti kun ehdin. Koska kyseessä on Pixarin teos, tuottaa se elokuvalle aina melko suuret odotukset, vaikken elokuvasta trailerien perusteella vielä erityisemmin kiinnostunut.

Elokuvan päähenkilö on murrosiän kynnyksellä oleva kanadalaiskiinalainen tyttö Mei Lee. Meistä saa heti hyvin energisen kuvan, ja hänen mukaansa lähtee mielellään seuraamaan tapahtumien kulkua. Perhe ja neljän hengen ystäväporukka ovat Meille hyvin tärkeitä, ja välillä nämä tuottavat ristiriitaa, kun Mei on tottunut auttamaan tunnollisesti äitiään, mutta haluaisi myös viettää paljon aikaa läheisten ystäviensä kanssa. 

Mein parhaita ystäviä ovat tämän koulukaverit Miriam, Abby ja Priya. Ystävysten menoa on mukava seurata, ja ryhmän hyvä henki välittyy katsojalle läpi elokuvan. Hahmoihin ei syvennytä sen enempää yksilöinä, mutta se ei erityisemmin haittaa, kun elokuvan juoni keskittyy niin vahvasti vain Meihin. Toisaalta ystävysten väliset dramaattisemmatkaan kohtaukset eivät herätä niin vahvoja tunteita kuin ehkä pitäisi, ja tähän saattaa vaikuttaa hahmojen jääminen hieman vieraiksi.

Muita merkittäviä hahmoja elokuvassa ovat Mein perhe, jossa erityisesti Mein äidin Mingin rooli korostuu, sekä koulussa Meille kiusaa aiheuttava luokkatoveri Tyler. Ming on varmasti monelle vanhemmalle samaistuttava hahmo, sillä tämä haluaisi pitää Mein lähellään, mutta lapsen kasvaminen ja sen kautta erkaantuminen vanhemmista tuntuu varmasti vaikealta. Mingin ja Mein välillä ristiriitaa aiheuttaakin erityisesti Mingin halu ylisuojella tytärtään ja kontrolloida tämän elämää liikaa. Mingin hahmokehitys on hyvin toimiva, ja hänen juonenkaarensa on kiinnostava ja koskettava. 

Tyler pitää Meitä silmätikkunaan ja saa vain lisää tulta alleen huomatessaan aiheuttavansa Meissä vihaa. Myös Tylerin hahmolle on pyritty rakentamaan oma hahmokehityksensä, mutta se jää hyvin löyhäksi. Vaikka Tylerin pahanteon voi päätellä johtuvan kateudesta tai epävarmuudesta, olisi hänen hahmostaan toivonut saavan enemmän selville, jotta hahmon käyttäytymistä ja sen muutoksia elokuvan aikana voisi ymmärtää paremmin ja jotta hahmo ylipäätään tuntuisi tärkeämmältä.

Pixarin uudenlainen animaatiojälki on herättänyt mediassa mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Elokuvan ihmishahmot on piirretty melko samalla tyylillä kuin viime vuonna ilmestyneessä Lucassa. Itsessäni tämä tyyli ei aiheuta oikeastaan mielipiteitä suuntaan tai toiseen. Ihmishahmot ovat ihan veikeän näköisiä, eikä animaatio millään tavalla häiritse, mutta se ei myöskään herätä sen suurempaa innostusta. Sen sijaan elokuvan kultapandat näyttävät erittäin hyvältä, ja erityisesti turkin liikkeet ja pörheys saadaan nykyisillä animaatioteknikoilla hyvin yksityiskohtaisesti esiin. Lisäksi pidän eäinhahmojen ilmeikkyydestä. Yleisesti elokuvasta jää hyvin värikäs mielikuva, ja ympäristössä ja hahmojen asustuksessa onkin käytetty paljon piristäviä värejä.

Tyttöjen murrosikä on elokuvassa suuresti esillä, ja sitä käsitellään todella hyvin. Osittain aihetta esitellään hyvin suoraan, osittain se taas kätkeytyy symbolisesti kultapanda-hahmon taakse. Erityisesti nostan hattua sille, että kuukautiset esitetään elokuvassa normaalina ja yleisessä tiedossa olevana asiana, kun aihe on vuosia ollut tabu ja sitä on pidetty jopa likaisena tai vaiettavana aiheena. Lisäksi esille nousee esimerkiksi ystävyyssuhteiden tärkeys, vapauden kaipuu, perheen aiheuttamat paineet ja häpeä. 

Elokuvan juoni jaksaa kiinnostaa alusta loppuun ja tärkeitä aiheita käsitellään oivallisin keinoin, mutta elokuva jää silti melko keskinkertaiseksi. Itseäni katselukokemuksessa häiritsi eniten sivuhahmojen jääminen etäisiksi ja juonen ajoittainen liiallinen vauhdikkuus loppua kohti edetessä. Näistä seikoista johtuen elokuvan surulliset kohtaukset eivät tuntuneet aivan niin surullisilta kuin olisi toivonut. Joukosta löytyy kuitenkin myös muutama kohtaus, joissa onneksi pysähdytään kunnolla aiheen äärelle. 

Punainen on toimiva seikkailu yhden kerran katselukokemuksena, mutta se ei ole elokuva, jonka pariin uskon palaavani useaan otteeseen. Parasta elokuvassa on sen kypsällä tavalla esille nostamat tärkeät teemat, joista ei aiemmin ole varsinkaan lasten elokuvissa uskallettu puhua. Elokuva ajautuu kuitenkin loppuhuipennusta kohti edetetessään hieman liialliseen kohellukseen, jolloin sen syvällisyys katoaa. Tämä on tosin lastenelokuville yleistä, ja vauhdikkaat kohtaukset saattavatkin olla enemmän nuorempien katsojien mieleen. Elokuvan pisteytykseen vaikuttaa myös Pixarin vahva taso, sillä päätin pistemäärän lähinnä vertailemalla elokuvaa muihin saman studion tuotoksiin.

I’m a furry ticking time bomb.

- Mei

2,5/5

arvostelussa: Your Name (2016)

 

 

Lukioikäinen Mitsuha on lopen kyllästynyt elämään syrjäisessä pikkukaupungissa, ja haaveilee taukoamatta, millaista elämä olisi suurkaupungin keskellä. Eräänä aamuna toive on yhtäkkiä toteutunut, kun Mitsuha herää kanssaan samanikäisen Tokiossa asuvan pojan, Takin kehossa. Samalla oikea Taki saa kokea, millaista on elää lukiolaistyttönä pikkukaupungissa. Toisilleen täysin tuntematon kaksikko tajuaa pian vaihtavansa kehoja toistensa kanssa, ja heidän on keksittävä yhteiset pelisäännöt, jotteivat he sotke kokonaan toistensa elämiä toiminnallaan.

Your Name (Kimi no Na wa) on Makoto Shinkoin elokuva vuodelta 2016. Se nousi pian otsikoihin kerätessään suositota ja ohittaessaan kauan kärkipaikkaa pitäneen Henkien kätkemän maailman tuottoisimpana anime-elokuvana. Katsoin elokuvan ensimmäistä kertaa sen pyöriessä elokuvateattereissa Suomessa 2017. En tiennyt elokuvasta etukäteen yhtään mitään, mutta ystäväni kutsui minut seurakseen katsomaan sitä ja olin tietysti heti mukana! Anime ei myöskään genrenä ollut minulle erityisen tuttu studio Ghibliä ja muutamaa sarjaa lukuun ottamatta. Muistan kuitenkin edelleen kyseisen elokuvateatterikokemuksen elävästi, ja olen erittäin onnellinen, että sain kokea sen isolta ruudulta!

Elokuvan ensimmäisenä esitelty päähenkilö on Mitsuha. Mitsuha on hyvin samaistuttava ja melko tyypillinen lukioikäinen. Hän viihtyy pienessä, kolmen hengen kaveriporukassaan, ja haluaisi pitää itsestään koulussa melko matalaa profiilia. Mitsuhan elämää pikkukylässä vaikeuttaa kuitenkin tämän ankara ja kiireinen isä, joka on myös kaupungin pormestari. Tämä aiheuttaa Mitsuhalle paineita entisestään, kun kaikki tuntevat hänet pormestarin tyttärenä. 

Tokiossa Mitsuhan unelmaa elävällä Takilla on myös omat ongelmansa. Elämä kaupungissa on kiireistä, kun tämä yrittää samaan aikaan kerätä rahaa työskentelemällä ravintolan tarjoilijana ja menestyä hyvin opinnoissaan tähdäten arkkitehdiksi. Takista huomaa myös tämän sisällä olevan, nuorille tyypillisen epävarmuuden ja halun sopia joukkoon. Hän on esimerkiksi ujo lähestymään samalla työpaikalla olevaa ihastustaan Okuderaa, johon myös useat paikan muut työntekijät vaikuttavat olevan ihastuneita.

Mitsuhan perhettä esitellään elokuvassa huomattavasti enemmän kuin Takin. Mitsuhan äiti on kuollut, ja tämän isä seuraa intohimoisesti uraansa politiikassa. Mitsuhan ja tämän pikkusiskon Yotsuhan kasvatuksesta vastaakin heidän isoäitinsä Hitoha. Hitoha on rauhallinen ja perinteitä kunnioittava, ja hän opettaakin mielellään perinteitä eteenpäin lapsenlapsilleen. Mielenkiintoisinta Hitohassa on tämän viisaus, sillä hän on ainoa, joka osaa aavistaa, mitä Mitsuhan elämässä on meneillään.

Elokuvan idea on todella mielenkiintoinen. On uskomatonta ajatella, mitä itse tekisin, jos heräisin jonkun muun kehossa aivan uudessa ympäristössä. Molempien elämien hyvät ja huonot puolet myös tuodaan onnistuneesti esiin, ja sekä syrjäisen kylän että suuren kaupungin tunnelmaan pääsee välittömästi mukaan. Tunnelma Mitsuhan kotikaupungissa Itomorissa vaikuttaa rauhallisemmalta ja luonnonläheisemmältä kuin Tokiossa sykkivä ihmisten kiireellisyys ja täpötäydet kadut. Toisaalta Tokiossa ei tekemistä puutu, ja onhan Japanin pääkaupunki paikka, jonne matkustamisesta edes kerran elämässään on helppo haaveilla.

Hahmojen persoonallisuudet on rakennettu hyvin. Vaikka hahmot vaihtavat välillä kehoja, näkee heistä selvästi, milloin kyseessä on vaikkapa oikeasti Taki ja milloin vain tämän kehoon ajautunut Mitsuha. Lisäksi on kiinnostavaa, kuinka molemmat itsestään epävarmat hahmot muuttuvat huomattavasti itsevarmemmiksi ollessaan toisessa kehossa. Samalla tämä tuo mukaan hauskoja kohtauksia, kun hahmot toimivat miettimättä seurauksia ja ärsyttävät toinen toistaan joutuessaan selvittelemään, mitä muut ihmiset ovat tällä kertaa nähneet heidän tekevän. Myös Takin ja Mitsuhan suhde rakentuu ja syvenee kiinnostavasti. Samaan aikaan he tietävät toistensa elämästä enemmän kuin kukaan muu, samaan aikaan he eivät tiedä toisistaan mitään.

Elokuvan tunnelma muuttuu huomattavasti juonen edetessä. Aluksi tunnelma on hyväntuulinen ja jopa hauska, kun seurataan hahmojen sopeutumista toistensa elämään, ja heidän etsiessään keinoja sille, kuinka kuvio saataisiin toimimaan ilman katastrofia. Elokuvan keskivaiheilla olo alkaa kuitenkin olemaan jo hieman haikeampi, kun on vaikea keksiä keinoa, kuinka toisensa niin hyvin tuntevat hahmot voisivat ikinä oikeasti tavata toisiaan. Juonen edetessä ja tuodessa lisää esteitä on tunnelma jo ajoittain hyvin synkkä, eikä itkultakaan välttämättä vältytä.

Visuaalisesti elokuva on todella kaunis. Pidän useissa anime-elokuvissa erityisesti niiden yksityiskohtaisuudesta, eikä Your Name ole poikkeus. Erityisesti pidän elokuvan värikkyydestä sen esitellessä kaupungin vilinää, mutta toisaalta myös rauhalliset luontomaisemat ovat upeaa katsottavaa. Lisäksi elokuvan musiikit vaikuttavat tunnelmaan vahvasti. Esimerkiksi energinen japanilainen pop sopii mahtavasti Mitsuhan innostuneisuuteen Tokioelämästä. Lisäksi se ehkä tuo ilmi molempien levottomuutta hämmentävästä tilanteesta, kun päivät tuntuvat lähinnä selviytymiseltä.

Your Namesta on rakentunut minulle erityinen elokuva, mutta en osaa sanoa tarkalleen millä tavalla. Lasken sen kyllä jollain tasolla lempielokuvieni joukkoon, mutta jos joku yhtäkkiä kysyy lempielokuvaani, ei se ole ensimmäinen, joka tulee mieleen mainita. Kaipaan erityisesti sitä tunnetta, joka minulla oli katsoessani sen ensimmäistä kertaa, kun minulla ei ollut aavistustakaan, mitä olisi luvassa. Toisaalta jaksan katsoa elokuvaa kyllä nykyäänkin, ja löydän siitä uusia asioita. Muistan juonen tuntuneen myös ensimmäisellä kerralla sen verran monimutkaiselta, että harkitsin meneväni katsomaan sen toisen kerran elokuvateatteriin.

Jos hehkutuksestani ei vielä tullut asia selville, niin voin ehdottomasti suositella Your Namen katsomista, mikäli se on jäänyt välistä! Elokuvan hahmoihin on helppo samaistua, ja sen juoni on hyvin kaunis ja samalla mukaansatempaava. Erityisesti ensimmäisellä kerralla se kuitenkin vaatii kunnolla keskittymistä, jotta elokuva ei ala tuntua sekavalta. Lisäksi animaatio todellakin pistää parastaan, ja elokuvan vaihtelevat ympäristöt ovat upeaa seurattavaa. Itse katsoin elokuvan Viaplaysta, ja lisäksi se löytyy tällä hetkellä ainakin C Moresta!

4,5/5

"The only thing that does last when I wake up is a sense of loss."

- Mitsuha

 

 

 

maaliskuun elokuvahahmo: Howl Jenkins Pendragon

elokuvat: Liikkuva linna (2004)

lue elokuvan arvostelu tästä

Huom. Postaus vilisee spoilereita, joten ethän lue tekstiä, mikäli Liikkuva linna on vielä katsomatta!

Howl Jenkins Pendragon

Liikkuvan linnan kohdalla oli erityisen vaikea valita, kirjoittaisinko Sophiesta vai Howlista. Molemmissa hahmoissa olisi niin paljon kirjoitettavaa ja monia puolia. Itselleni Howl on kuitenkin jollain tavalla läheisempi, joten tällä kertaa päädyin häneen. Luin myös Liikkuvan linnan kirjaversion vähän aikaa sitten, mutta tässä kirjoituksessa viittaan elokuvan Howliin (joka on muuten huomattavasti helpommin pidettävä versio hahmosta :D.)

Howl on hyvin voimakas ja tunnettu velho, ja tämä jakaakin itsestään erilaisia valheita ympäri kyliä ja kulkee eri nimillä ylläpitääkseen yksityisyyttään. Howl asuu Liikkuvassa linnassa vuorilla, vaikka Liikkuvan linnan ominaisuuksien ja erilaisten uloskäyntien ansiosta hänen voisi periaatteessa ajatella asuvan myös useissa kylissä. 

Howlista kulkevien huhujen perusteella Howl jahtaa kauniita naisia ympäri kyliä ja syö heidän sydämensä. Tämän perusteella kyseessä on siis tuskin se henkilö, johon ensimmäisenä haluaisi törmätä. Ensinäkemältä Howl on kuitenkin hyvin karismaattinen. Muiden hahmojen huomio keskittyy nopeasti häneen tämän astuttua tilanteeseen kuin tilanteeseen. Howl on kuitenkin myös hyvin dramaattinen ja turhamainen. Tämän koti pursuaa tavaraa, ja ulkonäkö on hänelle erittäin tärkeä. Parhaiten hahmon dramaattisuus tulee elokuvassa ilmi, kun Sophie on linnaa siivotessaan sekoittanut vahingossa Howlin hiusvärit, jonka johdosta Howlin hiustenvärjäys epäonnistuu ja tämä ei ole lainkaan tyytyväinen lopputulokseen. Huutonsa ja riehumisensa jälkeen Howl lamaantuu täysin ja tämä alkaa kutsua pimeitä henkiä.

suhteet & hahmokehitys

Erämaan noita

 Erämaan noidan ja Howlin historiaa ei kuvata elokuvassa paljoa, mutta Howlin kertoman perusteella voidaan päätellä, että kaksikon välillä on aikoinaan ollut alkavaa kipinää. Erämaan noita alkoi kuitenkin pelottamaan Howlia, ja tämä tapansa mukaan pakeni tilannetta täysin. Erämaan noita sen sijaan ei aikonut päästää Howlia näin helpolla, vaan etsii tätä kätyriensä avustuksella jatkuvasti. Erämaan noidalla vaikuttaakin olevan jonkinlainen pakkomielle Howlista. Todennäköisesti tämä tietää, ettei Howl rakasta häntä, mutta tämä haluaa silti saada tämän täysin itselleen.

Howlin suhtautuminen erämään noitaan on hyvin välttelevä, ja tämä myös myöntää Sophielle edelleen pelkäävänsä tätä. Howlilla on erilaisia loitsuja ja magiaa sisältäviä tavaroita pitämässä noitaa loitolla liikkuvasta linnasta, eikä hän aio mennä itse tekemään tästä selvää. Kun Howlille kuitenkin selviää, että erämaan noita on kironnut Sophien, tämä vaikuttaa huolestuvan asiasta lisää. On myös mielenkiintoista, että kun Erämaan noita menettää voimansa ja muuttaa Sophien mukana asumaan liikkuvaan linnaan, ei noidan ja Howlin välillä ole juurikaan yhteisiä kohtauksia. Erämaan noita kyllä ihastelee Howlia, mutta Howl ei kiinnitä tähän juurikaan huomiota. Hän antaa tämän asua linnassa muiden mukaan sattuneiden hahmojen mukana, mutta ei ole sen suuremmin kiinnostunut keskustelemaan tämän kanssa. Howlin hahmokehitys näkyy kuitenkin jo siinä, että tämä antaa ikääntyneen Erämaan noidan asua linnassaan heidän yhteisestä historiastaan huolimatta. Howlin turhamaisen ja pelkurimaisen ensivaikutelman alla on siis todella myös anteeksiantava ja välittävä hahmo.

 

Calcifer

Tulidemoni Calciferin ja Howlin välillä on vahva yhteys. Jos toinen kuolee, myöskään toinen ei voi olla elossa. Kun Calcifer esitellään elokuvassa ensimmäisen kerran tämän puhuessa Sophien kanssa, saa nopeasti käityksen, että Howl on julmasti vanginnut tämän työskentelemään itselleen. Monelta osin tämä onkin totta, sillä Calcifer mahdollistaa koko liikkuvan linnan olemassaolon ja etenemisen, eikä Calcifer pääse liikkumaan itse paikaltaan mihinkään. Howlin ja Calciferin välillä vaikuttaa kuitenkin koko elokuvan ajan olevan myös jonkinlainen ystävyys, mikä heijastuu lähinnä näiden luottamuksesta toisiinsa sekä kiusoittelevasta sanailusta. 

Myöhemmin selvitetään Calciferin ja Howlin yhteyden syntymistä. Calcifer oli alunperin tähdenlento, joka ei halunnut vielä kuolla. Nuori Howl sai tähdenlennon kiinni ja solmi tulindemonin kanssa sopimuksen, jonka kautta Howl sai Calciferin voimat käyttöönsä, ja Calcifer taas sai Howlin sydämen ja jatkaa elämäänsä. Vaikka Calciferin on oltava Howlille tärkeä jo siitä syystä, että tämä ylipäätään pysyy hengissä, vaikuttaa Howl alusta asti aidosti välittävän Calciferista myös jollakin syvemmällä tasolla. Tämä on myös ymmärrettävää, sillä kaksikko todennäköisesti tuntee toisensa kaikki salaisuudet, kun he ovat olleet yhdessä lapsuudesta tähän päivään, ja riippuvaisia toisistaan. 

Vaikka kaksikon välillä on ystävyys jo elokuvan alusta asti, heijastuu Howlin hahmokehitys myös Calciferiin elokuvan lopussa. Howl on valmis päästämään Calciferin vapauteen sopimuksen murruttua, vaikka tämä tarkoittaa myös koko linnan tuhoutumista lopullisesti. Myöhemmin Calciferilla tulee kuitenkin ikävä ystäviään, ja tämä sattumien kautta muodostunut perhe saa edelleen nauttia Calciferin seurasta ja tämän mahdollistamasta taikuudesta.

 

Sophie

Sophien ja Howlin välinen suhde on yksi elokuvan pääjuonia, ja Howlin hahmokehitys kulkee oikeastaan käsi kädessä heidän tarinansa kanssa. Sophieen Howl törmää aivan ensimmäisen kerran hyvin lyhyesti lapsuudessaan, kun Sophie on matkustanut ajassa taaksepäin ja kertoo odottavansa tätä tulevaisuudessa. Vaikka tapahtuma on hyvin lyhyt, se on todennäköisesti pysynyt vahvasti Howlin mielessä siihen päivään asti, kun hän viimein vuosien päästä löytää tämän kadulla.

Erämaan noidan kirottua Sophien 90-vuotiaaksi, mutta Howl ilmeisesti näkee kirouksen taakse alusta asti. Vaikka Hol aluksi hermostuu Sophien siivousintoiluun tämän saavuttua liikkuvaan linnaan, alkaa hän ajan mittaan arvostaa Sophien päättäväistä, mutta rauhallista persoonaa. Howl myös käyttää taikakykyjään aluksi suureksi osaksi omiin hyötyihinsä (esim. linnaa suojaavat loitsut, jotta Erämaan noita ei löytäisi häntä) mutta tunteiden kehityttyä Sophieta kohtaan tämä luo häntä varten valtavan kukkakedon ja muuttaa Liikkuvan linnan sisätiloja ajatellen Sophien ja muiden linnan asukkaiden viihtymistä. 

Howl ei myöskään halua esittää itseään haavoittuvaisena, vaan piilottaa voimistuvan kirouksensa kaikilta muilta paitsi Calciferilta. Kirous saa elokuvassa Howlin muuttumaan ihmisestä hirviöksi, ja takaisin ihmiseksi muuttuminen vaikeutuu joka kerta. Sophien saadessa kirouksen selville Howl pakenee asiaa, eikä tämä ota apuja vastaan sen kummemmin Sophielta kuin Calciferiltakaan. Elokuvan lopussa Howl on kuitenkin niin sodan ja kirouksen raatelema, että hänen on pakko antaa Sophien korjata tilanne omalla tavallaan ja ottaa apua vastaan. Elokuvan lopussa nähtävä Howl vaikuttaakin olevan aiempaa ajattelevaisempi ja aidompi, vaikka samalla hänessä varmasti pysyy myös dramaattisuus, sillä se yksinkertaisesti vaikuttaa kuuluvan hahmoon. Sophie ja Howl ovatkin täydellinen esimerkki parista, jossa vastakohdat täydentävät toisiaan!

 

Tunnistan itsessäni piirteitä sekä Sophiesta että Howlista. Parhaiten tilannetta kuvaa ehkä se, että ulkoisesti moni uskoisi minun olevan kuin Sophie, mutta sisäisesti olen samanlainen sekasotku kuin Howl, ja läheiset ystäväni myös tuntevat paremmin tämän puolen minussa. Olen myös kamppaillut ulkonäkökeskeisyyden kanssa paljon, ja voisin hyvin nähdä itseni huonona päivänä romahtamassa siitä, että hiusteni värjäys menisi pieleen... Lisäksi Howlin hahmo on toiminut kauan inspiraationa esimerkiksi useille asuilleni. Pidän hahmossa erityisen paljon siitä, kuinka tässä yhdistyy sekä maskuliinisia että feminiinisiä piirteitä. Kiitos siis heille, jotka ovat olleet mukana suunnittelemassa hahmon tyyliä!

Liikkuva linna on ehdottomasti yksi suurimpia "turvaelokuviani". Olen nähnyt elokuvan luvattoman monta kertaa, ja silti palaan siihen aina uudestaan. Lisäksi elokuva päätyy usein pyörimään taustalle heikkona hetkenä, jos en jaksa ajatella mitä katsoisin. Ehkäpä tämänkin vuoksi myös elokuvan hahmoista on muodostunut ajan saatossa niin tärkeitä!

I give up. I see no point in living if I can't be beautiful.

- Howl Jenkins Pendragon 

 

arvostelussa: Bambi (1942)

 

Bambi on tarinan pienestä ja arasta peuravasasta, josta kasvaa ajan saatossa uljas metsän ruhtinas.

Jos minulta kysytään lapsuuteni lempielokuvaa, mieleeni juolahtaa hyvin nopeasti Bambi. Sitä todellakin tuli katsottua moneen otteeseen, ja Bambi kuului myös päähenkilönä ehdottomasti suosikki Disney-hahmojeni joukkoon. Jostain syystä en ollut katsonut elokuvaa kuin kerran lapsuuden jälkeen, ja siitäkin kerrasta on kulunut jo useampi vuosi. Oli siis jo aikakin palata tämän ikuisen lempielokuvani äärelle työpäivän päätteeksi!

Bambi on elokuvan alussa todella ujo, mutta utelias tapaus. Kotimetsä tulee katsojalle tutuksi, kun Bambi tutkii ympäristöään ja törmää mitä erilaisimpiin metsän asukkeihin. Aluksi hahmo ei puhu jo siitäkään syystä, ettei tämä vielä osaa, mutta myös myöhemmin hahmo pysyy hyvin vaitonaisena ujoutensa vuoksi. Monet muut metsän eläimet ovat kuitenkin Bambista hyvin kiinnostuneita. Itselleni tulee ainakin nopeasti hyvä mieli, kun muut ottavat Bambin heti joukkoonsa ja auttavat innokkaasti tätä oppimaan uusia asioita. Ehkä pidän Bambille jotenkin erityisen paljon peukkuja siitäkin syystä, että olin itse lapsena hyvin ujo. Oli mahtavaa, jos joku otti mukaan porukkaan, vaikkei itse heti uskaltaisi asiaa erikseen pyytää! 

Aikuiseksi kasvaessaan Bambin ujous on hälventynyt huomattavasti, ja tästä tulee hyvin rohkea ja vaaroja pelkäämätön. Mielenkiintoisin versio Bambi on kuitenkin ollessaan pieni vasa, kun tämä kokee asioita ensimmäistä kertaa ja tällä on selkeämpi persoonallisuus. Aikuiseksi kasvaneesta Bambista tuodaan ilmi lähinnä tämän urhoollisuus, ja hahmon täydellisyys tekeekin tästä vähemmän kiinnostavan.

Bambin ensimmäinen ystävä on hyvin vauhdikas ja suorasanainen Rumpali. Rumpali kiinnostuu Bambista välittömästi, ja hän esimerkiksi innostuu opettamaan pikku-Bambia käyttämään jalkojaan ja puhumaan. Rumpali tarjoaa myös elokuvaan ajoittain kevennystä, kun tämän äiti joutuu toistuvasti muistuttamaan vilkasta kaninpoikaa kotona opituista käyttäytymissäännöistä. Rumpalin mukana kulkevat usein myös tämän siskot, välillä ärsyttäen veljeään sisarusten perinteiseen tapaan.

Bambin ensimmäinen peuraystävä ja myöhemmin myös ihastus on Faline. Faline on vasana Bambia huomattavasti rohkeampi, ja aluksi Bambin ujous hämmästyttää tätä. Falinen ja Bambin menoa pieninä vasoina on hauska seurata, mutta aikuistuessaan Falinen persoonallisuus ei oikeastaan enää tule ollenkaan esille ja hahmo muuttuu huomattavasti tylsemmäksi.

Bambin äiti on hyvin lempeä hahmo. Hän tuo turvaa Bambille, mutta myös rohkaisee tätä tutustumaan muihin metsän eläimiin. Bambin ja tämän äidin suhde vaikuttaa hyvin luottavaiselta ja turvalliselta. Bambin isä sen sijaan jää elokuvassa hyvin varjoon, mikä on toisaalta mielenkiintoinen ratkaisu. Bambin isä on arvostettu ja uljas metsän ruhtinas, joka usein vahtii aluetta korkealta vuorelta. Hahmosta on saatu hyvin mystinen, ja siksi on oikeastaan hyvä, ettei hahmoon syvennytä juuri ollenkaan. 

 Muita hahmoja elokuvassa ovat esimerkiksi Rumpalin ja Bambin joukkoon liittyvä haisunäätä Kukka sekä puhelias Pöllövaari. Kukassa on mielenkiintoista, ettei hahmon oikeaa nimeä tiedetä, sillä Bambi vahingossa nimeää tämän Kukaksi heidän törmättyään toisiinsa Bambin tutkiessa metsää. Bambin tapaan myös Kukka on hieman ujo tapaus. Pöllövaari taas tuo elokuvaan hieman piristystä. Tämä nauttii nuoremmille eläimille "viisauksiensa" jakelemisesta. Erityisesti keväällä tämä varoittaa Bambia ystävineen rakastumisen haitallisuudesta ja pelottavuudesta.

Bambi  kuuluu niihin animaatioihin, jotka voi selkeästi luetella taiteen puolelle. Elokuvan taustat muistuttavat usein maalausta, ja musiikki on hyvin merkittävässä osassa tunnelman luomisessa ja tarinan kehittyessä. Erityisesti uhkaavat tilanteet on saatu tuntumaan hyvin piinaavilta. Toki elokuvan ollessa tuttu, tietyt kohtaukset osaa jo aavistaa, ja siksi niitä kohti meneminen tuntuu erityisen ahdistavalta. Uhkaava tunnelma tulee kuitenkin varmasti hyvin esille myös elokuvaa ensimmäistä kertaa katsoville, kun metsässä hallitsevaa kaaosmaista tunnelmaa kuvataan ja taustalla soi painostava musiikki. On myös mielenkiintoista, kuinka elokuvassa ei nähdä vilaustakaan ihmisestä, mutta metsästäjää kuvataan suureksi osaksi uhkaavalla musiikilla, ja tämän olemassaolon huomaa myös metsästyskoirista sekä taustalla kuuluvista aseen laukauksista. 

Bambin juonen kuvailu tuntui postausta kirjoittaessa huvittavalta. Olen tottunut siihen, että juonen kuvailuun menee yksi kappale, mutta Bambin juonta voi oikeastaan kuvailla vain yhdellä lauseella. Se on yksinkertaisesti päähenkilönsä kasvutarina, ja koko elokuva on Bambin elämän seuraamista, kun tämä oppii asioita ja kohtaa haasteita. Elokuvan alkupuoli on itse asiassa hyvin rentouttavaa katseltavaa, kun katsojana voi vain uppoutua lapsenomaiseen uteliaisuuteen Bambin ihmetellessä arkisiakin metsän yksityiskohtia. Lisäksi rakastan yksinkertaisesti seurata Bambin ja Rumpalin yhteistä, rentoa ajanviettoa. Yksi lempikohtauksistani elokuvassa onkin, kun Rumpali koettaa opettaa Bambia luistelemaan. Vaikka tällaiset kohtaukset eivät automaattisesti vie juonta eteenpäin, ne syventävät hahmojen suhdetta ja luovat heidän arjestaan tarkempaa mielikuvaa. Elokuvan juoni on kokonaisuudessaan todella yksinkertainen ja lopulta suurimmaksi osaksi ennalta-arvattava. Bambi ei kuitenkaan ensisijaisesti ole juonivetoinen elokuva, vaan esille nousee enemmän visuaalisuus ja musiikki.

Vaikka elokuvan alkupuoli tuo mukavan olon, pidetään Bambia usein yleisilmeeltään surullisena elokuvana. Suru kuvataankin elokuvassa raadollisella tavalla. Sitä ei esitetä huutavana kipuna tai raivona, vaan tyynenä hiljaisuutena ja tietämättömyytenä tulevasta. Tämä onkin yksi parhaista tavoista, kuinka suru on missään elokuvassa kuvattu.

Vaikka elokuvan juoni on elokuvan alkupuolella hyvin rauhallinen, loppupuolella tarjotaan myös vauhtia ja jännitystä, kun seurataan aikuiseksi kasvaneen Bambin elämää. Loppupuoli tuntuu kuitenkin jopa hieman kiireiseltä, erityisesti kun elokuvaa katsoessa on jo ehtinyt tottua hyvin rauhallisesti kulkevaan juoneen ja yksityiskohtien ihmettelemiseen. Lisäksi aikuisiksi kasvaneet hahmot jäävät kaikki valitettavan harmaiksi. Kun osa heidän selkeistä persoonallisuudenpiirteistään on ajan mittaan lieventynyt, tilalle ei näytetä tulleen mitään uutta.

Bambi on kokonaisuudessaan hyvin kaunis elokuva. Lisäksi sillä tulee aina olemaan minulle erityinen merkitys sen värittäessä vahvasti lapsuuttani. Nostalgian vuoksi se kuuluukin elokuviin, jotka tuovat minulle sellaisen turvallisuuden ja hyvän olon tunteen, jota yksikään uusi elokuva ei pysty aiheuttamaan. Tämän vuoksi myös elokuvan kritisointi tuntuu haasteelliselta, sillä olen tottunut katselemaan sitä melko täydellisenä teoksena. Elokuvalle on kuitenkin annettava hieman miinusta hahmoista, jotka jäävät aikuisiksi kasvaessaan valitettavan mitäänsanomattomiksi tapauksiksi. Lisäksi juoni muuttuu loppua kohden hieman epätasaiseksi, ja elokuva kadottaa osan taiastaan, mikä sillä on elokuvan alkupuolella. Ensimmäisenä asiana elokuvasta kuitenkin jää mieleen rohkaiseva kasvutarina, kaunis musiikki ja upea piirrosjälki. Bambi tulee aina olemaan yksi suosikki Disney klassikoistani, ja olen onnellinen, että olen saanut viettää juuri sen elokuvan parissa suuren osan lapsuudestani!

 

4/5 

helmikuun elokuvahahmo: Jim Hawkins

 Idea kuukausittain tehtävästä hahmoanalyysistä on pyörinyt päässäni blogin ensimmäisestä vuodesta lähtien, mutta jotenkin se on silti jäänyt toteuttamatta syystä tai toisesta. Viime vuosi tosin ei olisi ollut sille otollinen muutenkaan, kun blogi piti läpi vuoden melkoista hiljaiseloa ylioppilaskirjoitusteni ja myöhemmin työelämään totutteluni vuoksi. Saa nähdä kuinka tänä vuonna käy, mutta aina voi yrittää. Kaikki postaukset eivät tule olemaan yhtä pitkiä kuin tämä, mutta tällä kertaa satuin innostumaan hieman liikaa... Lisäksi sivuhahmoista on todennäköisesti vähemmän materiaalia, jonka vuoksi heistä saattaa tulla päähenkilöitä vähemmän tekstiä.

 Huom. Postaus vilisee spoilereita, joten ethän lue tekstiä, mikäli Aarreplaneetta on vielä katsomatta! 

 

 

 Jim Hawkins

elokuvat: Aarreplaneetta (2002) (eng. Treasure Planet)

lue elokuvan arvostelu tästä

Jim on ensinäkemältä melko perinteinen 15-vuotias. Hän on riskinottaja ja kapinoija, mikä näkyy esimerkiksi siinä, kuinka hahmo on hurjasteluillaan päätynyt useampaan otteeseen tekemisiin poliisien kanssa. Jim on kuitenkin myös älykäs, ja hän keksiikin elokuvassa moneen otteeseen ratkaisuja vastaan tuleviin haasteisiin ennen kuin muut ovat ehtineet edes alkaa miettiä asiaa. Jim vaikuttaa introvertiltä, sillä tämä viettää kotonaan mielellään lautaillen itsekseen ympäri kotikyliä, ja lisäksi hän vaikuttaa väsyvän muiden seurassa. (Tosin onko se ihme, jos tämä väsyy nopeasti jatkuvasti höpöttävän, muistinsa menettäneen B.E.N-robotin kanssa.) Jimin itsetunto on erityisesti elokuvan alussa melko pohjalla, kun tämä tuntee jatkuvasti tuottavansa pettymyksen äidilleen, eikä tälle koskaan selvinnyt, miksi hänen isänsä jätti perheensä Jimin ollessa nuori. Toisaalta pojasta löytyy kuitenkin nopeasti määrätietoisuutta, kun tämä saa käsiinsä Aarreplaneetalle johtavan kartan, ja tarjolle tulee seikkailu, jota hän ei mistään hinnasta aio jättää väliin.

Suhteet & hahmokehitys

Sarah Hawkins

Jimin ja tämän äidin Sarah Hawkinsin suhde on päässyt melko myrskyisäksi. Jim ei haluaisi tuottaa pettymystä, mutta joutuu helposti ongelmiin, mikä tuottaa tämän äidille huolta. Jim ei myöskään aina koe tulevansa ymmärretyksi, kun tämän äiti yrittää asettaa pojalleen rajoja. Molempien hahmojen näkökulmaa on helppo ymmärtää, mikä tekee ihmissuhteesta monimutkaisen. Toisaalta kapinoiminen viittaa myös siihen, että Jim uskaltaa äitinsä seurassa näyttää kaikki persoonallisuudenpiirteensä, eikä tämän tarvitse esittää jatkuvasti täydellistä tai hyväntuulista. 

 

Jimin saadessaan käsiinsä aarrekartan ja halutessa lähteä seikkailulle Sarah ei ymmärrettävästi ole innoissaan ajatuksesta. Lopulta Jim pääsee toki lähtemään. Vaikka Sarah ei ole itse aarrejahtiseikkailulla mukana, elokuvassa tulee kuitenkin usein ilmi se, kuinka Jim välittää äidistään. Erityisesti tämä ilmenee siinä, kuinka Jim haluaa Aarreplaneetan kalleuksilla ensisijaisesti auttaa äitiään ja parantaa heidän taloudellista tilannettaan. Elokuvan lopussa on myös koskettavaa, kuinka hyvin Jim näyttää tulevan äitinsä kanssa juttuun, ja kuinka ylpeä Sarah vihdoin näyttää olevan pojastaan.

Dr. Delbert Doppler

 

Delbert vierailee Jimin äidin Sarahin ravintolassa usein, ja tämä on ystävystynyt ajan saatossa Sarahin kanssa syvemmin, toimien tukena esimerkiksi kapinoivan Jimin suhteen. Aluksi Jim vaikuttaa melko välinpitämättömältä Delbertiä kohtaan. Hän ei juuri puhu tälle, mutta ei toisaalta myöskään erityisemmin häiriinny tästä. Jimin löytäessä Aarrekartan Delbert innostuu kuitenkin seikkailulle lähdöstä yhtä paljon kuin Jim. Delbert auttaa Jimiä ylipuhumaan äitinsä päästämään pojan seikkailulle, ja tämän jälkeen Jim pitääkin Delbertistä ainakin hieman enemmän kiitollisuudenvelassa, vaikka ajoittain tämän häsellys meinaakin käydä pojan hermoille matkan alkaessa. 

Itse aarrejahdin aikana Jim vaikuttaa viettävän aikaa vaihtelevasti enemmän matkalla tapaamansa robotin B.E.N:in tai laivalla tapaamansa John Silverin ja tämän lemmikin Morphin kanssa, kun Delbert taas viihtyy hyvin kapteeni Amelian kanssa. Jimin hahmokehitys näkyy kuitenkin elokuvan loppupuolella myös Delbertin suhteen, sillä tämä ei vaikuta lainkaan ärsyyntyneeltä tämän suhteen. Vaikka yhteisiä hetkiä näiltä kahdelta löytyy elokuvan loppupuolella yllättävän vähän, voin vain kuvitella heidät täydentämässä tarinoitansa ja puhumassa toistensa päälle kertoessaan Sarahille seikkailustaan. 

 

John Silver:

 

John Silverin ja Jimin ihmissuhde on ylivoimaisesti elokuvan kiinnostavin, ja se tuntuukin olevan koko Aarreplaneetan voima. Jimin ensivaikutelma Silveristä ei ymmärrettävästi ole erityisen hehkeä, sillä hän kuulee elokuvan alussa varoituksen ahneesta kyborgiroistosta saadessaan käsiinsä aarrekartan. 

 

Laivalla Jim määrätään auttamaan Silveriä, ja Jim ärsyyntyy nopeasti tämän pomotteluun ja loputomiin töihin.Vaikka Jimin kapinallisen luonteen vuoksi toisin voisi luulla, hän ei kuitenkaan yritä luistaa töistä tai tee töitä huonosti, vaan hän on todellisuudessa hyvin ahkera ja tunnollinen. Silverin pelastaessa Jimin tätä uhkailevan Scroopin kynsistä Jim alkaa myös arvostaa Silveriä hieman enemmän. Tapahtuman jälkeen hän tuleekin paljastaneeksi Silverille sen, ettei tämän isä ole ollut juurikaan hänen elämässään, jolloin myös Silver alkaa ymmärtää poikaa paremmin. Jim uskaltaa useampaan otteeseen paljastaa Silverille haavoittuvaisemman puolensa, mikä kasvattaa heidän välistä sidettään. Kenellekään muulle hahmolle Jim ei asiasta elokuvassa puhu. 

 

Jimin suhde Silveriin ei kuitenkaan ole pelkästään lämmin ja hyväntuulinen. Silverillä on elokuvassa alusta asti oma lehmä ojassa tämän suunnitellessa aarteen haalimista itselleen ja laivan valtaamista omille joukoilleen. Silver myös perustelee joukoilleen välittävää suhtautumistaan Jimiä kohtaan sillä, että kaikki on osa tämän suunnitelmaa saada aarre ilman häiriötekijöitä, mikä tietysti romuttaa Jimin kokonaan, joka on jatkuvasti elänyt siinä uskossa, että on aiheuttanut koko elämänsä perheelleen pelkkää harmia. Kaksikko ajautuu siis olemaan myös toistensa pahimmat viholliset, kun molemmat kilpailevat aarteesta haluamatta antaa siitä palaakaan toiselle osapuolelle. 

Lopulta Silver ja Jim kuitenkin palaavat hyviin väleihin ja Jimille paljastuu, etteivät Silverin rohkaisevat sanat olekaan olleet täysin pelkkää esitystä. Kaksikko päätyy yhdistämään voimansa aarteen saamiseksi, ja vaikka tähänkin päätökseen ajaudutaan alunperin melko sotaisissa tunnelmissa, niin ainakin itsestäni tuntuu siltä, että todellisuudessa sekä Silver että Jim olivat tyytyväisiä, että pääsivät seikkailun päämäärään yhdessä. Viimeistään Silverin päättäessä pelastaa Jimin suuren aarteen nappaamisen ja samalla koko elämänsä kestäneen unelman toteuttamisen sijaan, Jim antaa Silverin puheet anteeksi ja ymmärtää tämän aidosti välittävän hänestä. 

Elokuvan lopussa Silverin lähtiessä takaisin etsimään aarteita, tämä vaikuttaa toimineen Jimille esikuvana sanoillaan ja neuvoillaan. On myös kaunis yksityiskohta, kuinka elokuvassa nähdään "Im still here:n" soidessa kohtaus, jossa Silver on lähdössä seilaamaan avaruuteen itsekseen, ja Jim luulee jäävänsä yksin laivaan. Jimin ilme synkkenee, ja tämä yhdistää hetken lapsuuteensa, kun tämän isä lähti ja Jim jäi yksin satamaan. Elokuvan lopussa Silverin tehdessä lähtöä Jim kuitenkin hyväksyy asian, ja avaa Silverille portit tämän uutta seikkailua varten. Silver on ehkäpä suurin tekijä Jimin hahmokehityksessä. Hän oppii Silverin ansiosta näkemään itsensä paremmalla tavalla, olemaan varmempi omista päätöksistään ja hän tuntuu myös ymmärtävän, että vaikka ihmiset lähtevät, se ei aina tarkoita, etteivätkö he välittäisi.

 

Jimissä yhteisiä piirteitä itseni kanssa ovat tämän oman tilan tarve ja erityisesti teini-iän heikohko itsetunto. Eniten pidän hahmosta kuitenkin yksinkertaisesti tämän mielenkiintoisen elämäntarinan ja selkeän kehityksen vuoksi. Hahmo vaikuttaa käsittelevän seikkailunsa aikana paljon menneisyyteensä liittyvää painolastia, ja lopussa esiintyvästä iloisesta Jimistä huomaa selkeän muutoksen elokuvan alussa nähtävään, toivottomuudessa rämpivään Jimiin. Tylsimpiä päähenkilöitä ovat usein ne täydelliset hahmot, joissa ei yksinkertaisesti edes ole mitään kehitettävää. Jim on kuitenkin todella mielenkiintoinen ja moniuloitteinen hahmo, minkä vuoksi koko Aarreplaneetan seikkailua on ilo seurata juuri hänen näkökulmastaan.

Ihailtavia piirteitä hahmossa ovat tämän tunnollisuus, rohkeus ja kyky selvitä vastoinkäymisistä. Kuten aiemmin mainitsin, Jim haluaa tehdä työnsä hyvin ja huolellisesti, vaikka kapinahenkinen ensivaikutelma saattaisi vaikuttaa muulta. Rohkeutta hahmolta taas löytyy läpi elokuvan, sillä tämä tuntuu suorastaan janoavan seikkailua ja adrenaliinin virtausta vaarojen uhatessa. Tosin ajoittain kuljetaan hieman myös uhkarohkeuden puolella. On myös hienoa, kuinka Jim on lopulta säilyttänyt hyväntahtoisuutensa ja huolehtivaisuutensa synkästä menneisyydestä ja tietämättömyyden varjossa elämisestä huolimatta. Tämä huomataan esimerkiksi kohtauksessa, jossa Jim tapaa B.E.N:in, eikä lopulta halua jättää tätä yksin vaan suostuu ottamaan muistinsa kanssa kamppailevan robotin mukaan seikkailulleen.

Tulen todennäköisesti olemaan loppuelämäni katkera Aarreplaneetan huonosta menestyksestä, joka johti myös sen jatko-osan peruuntumiseen. Vaikka Disneyn jatko-osat harvemmin ovat erityisen kehuttavia, olisin ehdottomasti halunnut tietää Jimin isästä enemmän ja saada ehkäpä jopa tietää syyn tämän lähdölle. Lisäksi olisi tietysti ollut mielenkiintoista nähdä, millainen Jim olisi itse elokuvassa ollut Aarreplaneetan tapahtumien muokattua hänestä rohkeamman ja määrätietoisemman ihmisen, tai ehkäpä todistaa Silverin ja Jimin uudelleenkohtaaminen. Onneksi hahmo pääsee kuitenkin loistamaan edes tässä yhdessä elokuvassa aidosti, ja hänestä on tarinassa osattu ottaa kaikki irti!

Look at you! Glowing like a solar fire. You're something special, Jim. You're gonna rattle the stars, you are! 

 

- John Silver Jimille

arvostelussa: Sydämen kuiskaus (1995)

 

Shizuku-nimisen tytön elämä koostuu syvästä kirjoihin uppoutumisesta ja opiskelusta, eivätkä tämän ystävien ihmissuhdehuolet juurikaan kiinnosta häntä. Ajan kuluessa tämä alkaa kuitenkin kiinnittää huomiota lainaamiensa kirjojen lainauskorteissa toistuvaan Seiji-pojan nimeen, joka vaikuttaa lainanneen kaikki kirjat ennen häntä. Shizuku haluaa selvittää, millainen henkilö nimen taakse kätkeytyy. Pian aiemmin kiinnostaneet kirjat ja koulumenestys eivät enää olekaan tytön elämässä ensimmäisellä sijalla.

Sydämen kuiskaus (耳をすませば, Whisper of the Heart) ei kuulu Ghiblin tunnetuimpien elokuvien joukkoon esimerkiksi Naapurini Totoron tai Henkien kätkemän tapaan. Vaikka olen itse nähnyt elokuvan muutaman kerran aiemmin, en muistanut elokuvasta yksinkertaisesti mitään muuta kuin sen, että siinä oli poika joka rakensi viuluja ja että Kissojen valtakunnasta tuttu kissapatsas Paroni näkyi elokuvassa. Päädyinkin perjantain ratoksi katsomaan sen Netflixistä, ja se osoittautui melko hyväksi elokuvavalinnaksi!

Elokuvan päähenkilö on yläkouluikäinen Shizuku Tsukishima. Shizuku on hyvin samaistuttava ja pidettävä hahmo. Itse asiassa hahmo muistuttaa minua paljon itsestäni yläkouluikäisenä. Shizuku keskittyy hyvin koulunkäyntiinsä ja rakastaa lukemista, eikä hän ymmärrä, kuinka ihmissuhteet tuntuvat niin vaikeilta tämän ystävistä. Seijin ilmestyttyä kuvioihin tytön mieli alkaa kuitenkin muuttua, ja pian mielessä ei tunnu muulle olevankaan tilaa kuin mystisen Seijin henkilöllisyyden selvittämiselle. 

 Toinen merkittävä hahmo elokuvassa on tietysti jatkuvasti Shizukun lainauskorteissa vastaantuleva Seiji Amasawa. Seijissä on monia Ghiblin poikahahmoille tyypillisiä piirteitä. Hän on huumorintajuinen ja määrätietoinen, mutta myös välittävä. Seijin suurin intohimo on viulujen rakentaminen, ja hän haluaisikin tehdä harrastuksestaan työnsä. Myös Seiji vaikuttaa alusta asti mukavalta hahmolta, vaikka Shizuku aluksi ärsyyntyykin tämän kiusoittelusta. 

Sivuhahmoja elokuvassa ovat Shizukun ystävät ja perhe sekä Seijin isoisä. Shizukun lähin ystävä Yuko uskoutuu ensin itse Shizukulle omista rakkaushuolistaan, ja myöhemmin tämä toimii Shizukun tukena tämän kriiseillessä omien murheidensa kanssa Vaikka Yukoon ei elokuvassa erityisen syvästi tutustuta, on hänellekin rakennettu oma sivutarinansa. Ystävysten välinen suhde on aidontuntuinen, ja heidän välisiään keskusteluita on mukava seurata.

Shizukun perhe vaikuttaa lämpimältä, mutta kiireiseltä. Jokaisella on oma elämänsä ja omat menonsa, ja aikaa kuluu paljon töiden parissa tai kouluasioissa. Perheestä eniten esille nousee Shizukun isosisko Shiho, jonka kanssa Shizukulla tulee ajoittain sanaharkkaa, mutta kokonaisuudessaan sisarukset ovat hyvisä väleissä ja välittävät aidosti toisistaan. 

Shizuku törmää Seijin isoisään Shiroon seuratessaan junassa tapaamaansa kissaa, joka johdattaa tämän salaperäiseen kauppaan. Shiro osoittautuu kaupan omistajaksi, ja Shizuku tulee nopeasti miehen kanssa juttuun kiinnostuessaan liikkeen mystisistä esineistä. Shiro on kannustava ja ystävällinen hahmo, ja tämä pitää Shizukusta heti. Shiro kertoo mielellään tarinoita menneisyydestään, ja tämä esittelee myös kalleimman aarteensa, Paroni-kissapatsaan Shizukulle. Patsas toimii Shizukulle myös suurena inspiraationa, ja Paronin voisikin jopa laskea yhdeksi elokuvan sivuhahmoista.

Ensimmäinen sana, joka Sydämen kuiskauksesta tulee mieleen on kauneus. Vaikka elokuvan piirrosjälki ja maisemat ovat upeita, ja niitä voisi tuijotella tunteja, en kuitenkaan puhu kauneudella ainostaan niistä. Myös elokuvan juoni on yksinkertaisuudessaan ja hidastempoisuudessaan kaunis yhdistelmä kasvamista, romantiikkaa ja itsensä etsimistä. Elokuva eroaakin Ghiblin tunnetuimmista teoksista myös arkisuudellaan. Tarina sijoittuu tavalliseen pikkukaupunkiin, eikä tarinassa ole osallisena oikeastaan mitään yliluonnollista. 

Kuten ehdin mainita, elokuvan juoni on hidastempoinen. En ole aiemmin välittänyt elokuvasta yhtä paljon kuin tämänkertaisella katselukerralla, ja minusta tuntuukin vähän siltä, että elokuva vaatii tietynlaisen olotilan, että siitä saa kaiken irti. Elokuva sisältää paljon pieniä yksityiskohtia, eikä siitä tosiaan löydy toimintaa. Tässä kohtaa hidastempoisuus todellakin toimii, ja olen onnellinen, ettei tarinan kanssa ole lähdetty missään kohtaa kiirehtimään. Hahmojen väliset ihmissuhteet ehtivät aidosti kehittyä, ja esimerkiksi Shizukun arkielämästä saa hyvin tarkan kuvan, kun myös tämän perhe-elämää kuvataan yksityiskohtaisesti. Lisäksi sekä Shizukussa että Seijissä tapahtuu elokuvan aikana selvästi kypsymistä, vaikka samaan aikaan tietyt luonteenpiirteet pysyvät alusta loppuun, kuten kuuluukin.

Olen lähiaikoina katsellut paljon tietokoneanimaatioita, ja olin melkein jo ehtinyt unohtaa, kuinka kauniita piirretyt voivatkaan olla! Rakastan pieniä yksityiskohtia elokuvan kohtausten taustalla, kuten kylttejä kaduilla tai pieniä purkkeja keittiössä. Lisäksi Seijin isoisän omistama liike on tietysti omaa luokkaansa. Vaikka elokuva on arkinen, niin mystinen liike tuo siihen Ghiblille ominaisen taianomaisen tunnelman. 

Sydämen kuiskaus on lumoava elokuva, ja ihmettelen, kuinka en ole aiemmin elokuvasta yhtä paljoa välittänyt. Uskon vahvasti, että tämä myös lukeutuu niihin piirrettyihin, joista aikuiset saavat enemmän irti kuin lapset, jotka ehkäpä tylsistyvät elokuvan rauhallisuuteen. Vaikka elokuva alkaa olla ikää nähnyt, on se nykypäivänäkin erittäin näyttävä tarkan piirrosjälkensä ansiosta. Elokuvan hahmoista pitää välittömästi, ja heissä on monia piirteitä, joihin varmasti suurin osa ihmisistä on ainakin jossain vaiheessa elämäänsä samaistunut. Lisäksi satun itse olemaan kunnon kirjanörtti, joten elokuva ei ainakaan lainkaan helpota kirjastossa tapahtuvasta romanttisesta kohtaamisesta haaveilua. Ehkä elokuva osui itselläni sopivaan kohtaan elämää, kun pitäisi miettiä oman elämänsä suuntaa opiskelupaikan suhteen, mutta rakastuin elokuvaan ja suosittelen ehdottomasti siihen tutustumista, mikäli kaipaa hengähdystaukoa tai jos tämä on jostain syystä jäänyt Ghiblin tuotannosta välistä!

4/5

"Can't you be in love without determining your future first?"

- Yuko Harada Shizukulle 

 

postauksen kuvat: fancaps.net

 

Vuoden 2022 odotetuimmat elokuvat

Nyt kun vuosi on vaihtunut, alkaa väkisinkin selvittelemään millaista elokuvatarjontaa tältä vuodelta voikaan odottaa. Keräilen tähän tekstiin vain omia suosikkejani, joten todennäköisesti lista tulee olemaan animaatio- ja supersankaripainoitteinen.

 

9. Black Panther: Wakanda Forever 

 

Kun Marvel Studiosin Black Panther julkaistiin vuonna 2018, se sai erinomaisen vastaanoton kriitikoilta. En muista itse pitäneeni elokuvasta niin paljoa, mutta erityisesti sen hahmot jäivät positiivisesti mieleeni. Pääroolia esittäneen Chadwick Bosemanin äkillisen poismenon jälkeen suunnitelmat jatko-osasta ovat todennäköisesti kokeneet paljon muutosta. Olen kuitenkin iloinen, ettei Marvel Studios aio hankkia aiemman osan päähenkilölle T'Challalle uutta näyttelijää. Uskon elokuvan tulevan herättämään paljon tunteita, kun otetaan myös tosielämän tapahtumat huomioon. Black Panther: Wakanda Forever on tarkoitus julkaista marraskuussa, joten elokuvasta saadaan enemmän materiaalia vasta myöhemmin vuoden kuluessa. 

 

  8. Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore

 

Vaikka en ole suurin mahdollinen Potter-fani, pidän kuitenkin velhomaailmaa hyvin kiehtovana ja víihdyn Potter-kirjojen- ja elokuvien parissa enemmän kuin hyvin. Fantastic Beasts -elokuvasarja on tarjonnut mukavan tavan palata näihin maisemiin. Lisäksi näistä elokuvista on myös muodostunut minulle ja ystävälleni jonkinlainen perinne, sillä olemme käyneet katsomassa molemmat aiemmat osat yhdessä elokuvateatterissa, ja näin aiomme toimia myös jatkossa! Elokuvasarjan ensimmäinen osa Fantastic Beasts and Where to Find Them oli todella hyvä. Toinen osa Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald tuntui hieman hätäiseltä, mutta myös sitä katsoessa mielenkiinto pysyi hyvin yllä. Odotan uutta elokuvaa nimen perusteella jo melko innolla, sillä Dumbledore on hahmona aina ollut todella mielenkiintoinen, ja haluan nähdä, miten elokuvan kirjoittajat ovat tätä mystistä hahmoa uudessa tarinassaan hyödyntäneet. Toisaalta harmittaa hyvin suuresti, ettei Johnny Depp esiinny enää kolmannessa elokuvassa. 

 

 7. Lightyear

Pixarilta nähdään kesällä Toy Storyihin liittyvä spin-off elokuva Lightyear, joka ilmeisesti esittelee Buzz Lightyear-lelun taustalla olevan hahmon alkuperäistarinan. Elokuvan traileri vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta avaruusseikkailulta, ja luottoni Pixariin elokuvien laatuun on kova studion aiempien onnistumisten vuoksi. Kun törmäsin elokuvaan ensimmäisen kerran, jolloin tiedossa oli vain tulevan elokuvan nimi, olin melko epäileväinen. Nyt kun elokuvan perusidea ja traileri ovat kuitenkin julkistettu, odotan elokuvaa jo kovalla innolla! 

 

6. Thor: Love and Thunder

 

 Marvelin elokuvatarjonta vaikuttaa kokonaisuudessaan tänä vuonna innostavalta. Thor saa vielä neljännen sooloelokuvansa, kun Thor: Love and Thunder ilmestyy elokuvateattereihin. Thorista on vaikea olla pitämättä, ja hahmo on saanut jo hyvin laajan tarinankaaren MCU:ssa. Uudessa elokuvassa erityisesti mielenkiintoa herättää Jane Fosterin (Natalie Portman) paluu, sillä hahmo katosi kuvioista hieman yllättäen, vaikka ensimmäisissä Thor-elokuvissa hänellä oli melko suuri rooli. En itse pitänyt Janesta noissa elokuvissa, mutta uskon hahmossa olevan potentiaalia, jos hahmo kirjoitettaisiin mielenkiintoisemmaksi. Toivon siis, että Janessa nähtäisiin enemmän persoonallisuutta uudessa elokuvassa. Lisäksi odotan innolla muiden Marvel-hahmojen näkymistä elokuvassa, sillä elokuvan traileri ja näyttelijäkaarti antavat jo hieman osviitaa siitä, mitä on luvassa... 

 

5. The Batman 

 

En ole vielä päässyt kunnolla sisään DC Comicsin maailmoihin, mutta uusi Batman-elokuva on noussut uutisotsikoihin erityisesti näyttelijäkaartin julkistamisesta lähtien, joten tätä on ollut vaikea olla huomaamatta. Batmanina nähdään tällä kertaa Robert Pattinson. Voin myöntää olleeni yllättynyt ja hieman epäileväinen kuullessani asiasta ensimmäisen kerran, mutta tällä hetkellä suhtaudun asiaan hyvin odottavaisin mielin. Robert Pattinson on muistettu vuosia erityisesti Twilight-elokuvista, ja näyttelijä on ilmaissut selvästi, ettei ole erityisen ylpeä tästä. On siis erittäin mielenkiintoista nähdä Pattinson aivan uudenlaisessa roolissa! Koska kyseessä on niin ikoninen hahmo ja elokuvaversioita on nähty hurjasti, asettaa se uudelle elokuvalle suuret paineet. Elokuvan synkkä ja melkein ahdistava traileri vaikuttaa kuitenkin aidosti lupaavalta, ja vuoden 2019 Joker osoitti jo, että DC edelleen osaa synkkien supersankarielokuvien salat. The Batman on tarkoitus julkaista maaliskuun alussa, joten kauaa ei enää tarvitse odottaa... jos ystävämme korona sen sallii.  

 

4. Turning red

 

 En voi olla odottamatta optimistisin mielin Pixar-elokuvia! Erityisesti minua kiinnostaa tämän vuoden tarjonnasta Turning red, koska se tarjoaa täysin uuden tarinan ja uudet hahmot. Elokuvan traileri ei ole itselleni innostavimmasta päästä, mutta uskon elokuvan tarjoavan paljon enemmän kuin traileri antaa ymmärtää. Koronan vuoksi elokuva julkaistaan suoraan Disney+ palveluun, mikä on harmi, sillä olisin ehdottomasti halunnut käydä katsomassa sen isolta ruudulta...  

 

3. Srange World 

   

Disney klassikot tulevat aina olemaan minulle erityisen odotettuja. Studion viimeisin elokuva Encanto ihastutti minut täysin, ja se myös kasvatti innostustani Disneyn tämän vuoden tarjontaan. Strange Worldista ei ole vielä paljoakaan tietoa, sillä se julkaistaan vasta marraskuussa. Ilmeisesti elokuva esittelee ainakin uuden fantasiamaailman omine otuksineen, mikä riittää jo itselleni tässä kohtaa nostamaan innostusta :D. Elokuvasta on julkaistu vain yllä oleva konseptikuva, mikä näyttää mielenkiintoiselta! Tuntuu hassulta odottaa innolla jotakin, mistä tiedän tässä kohtaa näin vähän, mutta minkäs teet! 

 

2. Dr. Strange in the Multiverse of Madness

  

Marvelin Dr. Strange in the Multiverse of Madness herätti kiinnostukseni jo viime vuonna, kun elokuvasta alkoi tippua lisää tietoa ja MCU:n monet uudet elokuvat viittasivat siihen. Marvelin uusista sarjoista omaksi suosikikseni noussut WandaVision teki Wandasta yhden suosikkihahmoistani, ja elokuvassa Wanda tullaan ilmeisesti näkemään Dr. Strangen kanssa. Tämä kuulostaa jo valmiiksi mahtavalta parivaljakolta, enkä osaa edes kuvitella millainen näiden hahmojen välinen dynamiikka tulee olemaan. Multiversumi on myös ideana aina ollut kiehtova, ja Marvel on jo nyt hyödyntänyt tätä ideaa oivallisin tavoin.  

 

1. Spider-Man: Across the Spider-Verse - Part One

 Olen yleensä todella huono päättämään mistään, mutta vuoden odotetuimman elokuvan valitseminen ei tällä kertaa tuottanut vaikeuksia! Spider-Man: Into the Spider-Verse (2018) saattaa lukeutua jopa kaikkien aikojen lempielokuvieni joukkoon, ja olen vain kasvattanut omaa innostustani pelaamalla uusinta Spider-Man: Miles Morales-peliä PlayStationilla... Ensimmäisen osan animaatio on kerta toisensa jälkeen upeaa katseltavaa, enkä malta odottaa että pääsen sukeltamaan takaisin siihen sarjakuvamaailmaan.  Myös elokuvan hahmot jättivät syvän jäljen, ja tuntuu mahtavalta saada nähdä heidät uudestaan. Ensimmäisen osan traileri ei todella esittänyt elokuvaa yhtä erityisenä kuin se todellisuudessa oli, mutta toisen osan traileri palauttaa suoraan ensimmäisen osan tunnelmiin ja herättää mielenkiinnon heti. Kysymys kuuluu, miten minun on tarkoitus jaksaa odottaa lokakuuhun asti?

ensimmäisen osan arvostelun voit lukea tästä  

 

Oikein hyvää alkanutta vuotta jokaiselle!