tiistai 24. tammikuuta 2023

arvostelussa: Saapasjalkakissa (2011)

 Saapasjalkakissa on julistettu kotikaupungissaan lainsuojattomaksi, ja tämä pakenee tavoitteenaan saada käsiinsä kultaisen hanhen luo johdattavat mystiset taikapavut. Pavut ovat pelätyn rikolliskaksikon Taavin ja Annin omistuksessa, ja juuri kun Saapasjalkakissa on saanut pavut näköpiiriinsä, tämä tapaa toisen kissan, Kitty Pehmotassun, jolla on sama tavoite. Pian hänelle selviää, että Pehmotassu työskentelee Tyyris Tyllerölle, Saapasjalkakissan vanhalle lapsuudenystävälle. Huolimatta jäisistä väleistään Tylleröön, Saapasjalkakissa myöntyy työskentelemään kolmikkona yhteinen tavoite mielessään.


Elokuvan päähenkilö on tietysti sen nimikkohahmo Saapasjalkakissa. Alunperin satukirjoihin perustuva hahmo tuli elokuvayleisölle tunnetuksi erityisesti Shrek-elokuvista, kun hahmo liittyi päähenkilöiden matkaan elokuvasarjan toisessa osassa. Hahmon oma elokuva sijoittuu kuitenkin aikaan ennen Shrekin tapahtumia, ja elokuvassa saadaankin myös nähdä hahmon taustatarina aina lapsuudesta lähtien. Saapasjalkakissan kuori vaikuttaa kovalta tämän ollessa varsin taitava varas ja taistelija, mutta samaan aikaan hänestä löytyy paljon inhimillisyyttä. Hahmon vakava ja ajoittain dramaattinen luonne on saatu elokuvassa pysymään hyvin kasassa huolimatta siitä, että hänestä löydetään myös uusia puolia. Kaiken kaikkiaan Saapasjalkakissa toimii oikein hyvin päähenkilönä, vaikka hänet olisi aiemmin tottunut näkemään sivuhahmon roolissa.

Muita merkittäviä hahmoja ovat Kitty Pehmotassu ja Tyyris Tyllerö, joiden kanssa Saapaasjalkakissa lähtee papuja metsästämään. Pehmotassun taustoja tuodaan myös lyhyesti esille, ja hänelle on onnistuttu luomaan aidontutuinen persoonallisuus Saapasjalkakissan tavoin, jolloin hahmo ei jää kaukaiseksi tai pinnalliseksi. Pehmotassu ja Saapasjalkakissa ovat myös sopivan tasaväkisiä kyvyiltään, jolloin kumpikaan ei jää jatkuvasti pelastettavana olevan rooliin. Tyllerö sopii ryhmään myös hyvin ollessaan molemmille hahmoille ennestään tuttu ja toimien aluksi jonkinlaisena yhdistävänä tekijänä kolmikossa.

Myöskään elokuvan muista hahmoista ei ole valitettavaa, sillä kaikki toimivat rooleissaan hyvin. Taavi ja Anni on todellakin saatu näyttämään häijyiltä, mutta samalla pari tuo elokuvaan huumoria ollessaan hyvin liioiteltuja roistohahmoja. Saapasjalkakissan ja Tyllerön sijaisäiti Imelda taas vaikuttaa hyvin välittävältä ja sismmässään lempeältä kasvattajalta.


Spin-offit herättävät ainakin itsessäni aina pienen epäilyksen niiden laadusta, sillä kun elokuvasarjalla on jo fanikuntansa, tulee se paljon helpommin herättämään mielenkiintoa pelkällä olemassaolollaan. Toisaalta Saapasjalkakissassa oli hahmona paljon potentiaalia jopa omaan elokuvaansa, sillä tämä tosiaan vaikutti myös Shrekeissä hahmolta, jolla oli jo omia seikkailuja takanaan. Kävin alunperin katsomassa elokuvan elokuvateatterissa melko avoimin mielin sen ilmestyttyä yli 10 vuotta sitten, ja viikonloppuna oli aika katsastaa se uudestaan jatko-osan pyöriessä nyt elokuvateattereissa. 

Saapasjalkakissan juoni lainaa vahvasti elementtejä useista tunnetuista lasten saduista. Taikapavut tuovat vahvasti mieleen Jaakko ja pavunvarsi -kertomuksen ja myös Saapasjalkakissan ja Tyyris Tyllerön menneisyydet on saatu yhdistettyä osittain hahmojen alkuperäistarinoihin. Koska satuja on paljon samassa paketissa, voisi elokuva pahimmassa tapauksessa olla sekava tai tuntua väkinäiseltä, mutta Saapasjalkakissa onnistuu välttämään molemmat sudenkuopat ja tuomaan samalla jotakin aivan uutta. Satujen onnistunut yhdistely onkin yksi lempiasioitani koko elokuvassa.

Myös elokuvan hahmot ovat hyvin onnistuneita, ja erityisesti hahmojen väliset suhteet kehittyvät tarinan edetessä hyvin kiinnostavalla tavalla. Pääkolmikko toimii loistavasti yhdessä, eikä yksikään hahmo tunnu ulkopuoliselta tai turhalta. Erityisesti pidän siitä, että kaikkiin hahmoihin ehditään syventyä ajallaan, eikä elokuva tunnu kiireiseltä, vaikka seikkailu ja vauhdikkaammat kohtaukset ovat siinä suuressa roolissa. Myös toimintakohtaukset toimivatkin huomattavasti paremmin, kun hahmojen kohtalosta aidosti välittää.

Monet DreamWorksin teokset eivät ole toimineet minulle, koska ne ovat olleet liian vauhti- ja huumoripainotteisia. Tähän kategoriaan lasken esimerkiksi Madagascar-elokuvat. Saapasjalkakissan huumori toimii kuitenkin hyvän maun rajoissa, ja osa elokuvan vitseistä aukeaa vain vanhemmalle yleisölle. Elokuva tasapainoileekin hyvin huumorin ja vakavampien kohtausten välillä, ja myös rauhallisia ja vauhdikkaita kohtauksia on sopivassa suhteessa toisiinsa. Tutut lasten sadut on saatu oivallisesti yhdistettyä uuteen, ja on viihdyttävää jo huomata, mitä satuja tunnistaa ja mikä elokuvassa taas on jotakin aivan uutta. Hahmoihin ehditään myös syventyä mukavasti, jolloin heistä on helppo pitää. Kaiken kaikkiaan Saapasjalkakissa kuuluu ehdottomasti DreamWorksin vahvempien teosten joukkoon, ja odotankin innolla elokuvateattereissa parhaillaan pyörivää jatko-osaa, Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus.

 

Pehmotassu: You hit me in the head with a guitar!

Saapasjalkakissa: You are a woman? Woah!

Pehmotassu: Amateur!

4/5



 

 



tiistai 17. tammikuuta 2023

arvostelussa: Ihmeellinen maailma (2022)

 


Searcher Claden isä Jaeger Clade ajautuu riitoihin perheensä kanssa ja päätyy jatkamaan elämäänsä yksin seikkailijana, jättäen perheensä taakseen. 25 vuotta tapahtuman jälkeen Searcher on kasvanut aikuiseksi ja perustanut perheen vuorten keksellä sijaitsevaan kylään. Seikkailu kutsuu rauhallista elämää viettävää perhettä, kun energiaa tuottavat pandokasvit eivät enää vaikutakaan tuottavan energiaa kylälle. He lähtevät selvittämään hiipumisen syytä ja löytävät uuden, kummallisen maailman. Matkallaan he törmäävät myös kuolleeksi luultuun Jaegeriin, ja Searcher joutuu miettimään rikkinäistä isäsuhdettaan.

Törmäsin Ihmeelliseen maailmaan (eng. Strange World) ensimmäisen kerran tehdessäni postausta vuoden 2022 uutuuselokuvista. Elokuvasta oli tuolloin kuitenkin tiedossa suunnilleen vain nimi ja arvioitu julkaisupäivämäärä, joten odotuksia oli vaikea luoda. Kun elokuva lopulta julkaistiin vuoden loppupuolella, meni se minulta kuitenkin kokonaan ohi. Elokuvan mainonta vaikuttaa olleen harvinaisen vähäistä, sillä en nähnyt elokuvasta yhtäkään traileria ja kuulin siitä vasta törmätessäni siihen ohimennen sosiaalisessa mediassa ja muissa elokuvablogeissa. Perinteinen vuoden alkuun sijoittuva flunssa tarjosi tietysti enemmän kuin tarpeeksi aikaa selata suoratoistopalveluita, ja pian päädyinkin katsomaan myös Ihmeellisen maailman sen löytyessä Disney+:sta.

Elokuvassa seurataan Claden perhettä, johon kuuluu perheen isä Searcher, äiti Meridian, teini-ikäinen poika Ethan sekä perheen koira Legend. Lisäksi Searcherin isä ja Ethanin isoisä Jaeger liittyy perheen mukaan näiden törmätessä tähän sattumalta omalla tutkimusmatkallaan. Searcher tuntuu katsojalle läheiseltä hahmolta heti elokuvan ensimmäisistä hetkistä asti, sillä katsoja saa nähdä hetken tämän lapsuudesta ja myöhemmin seurata monia tapahtumia hänen näkökulmastaan. Hahmo tuo hyvin ilmi isän katoamisen vaikutuksen tähän, ja on kaunista, kuinka hän yrittääkin kovasti olla Ethanille mahdollisimman hyvä isä, ettei tämä kokisi samaa kuin hän. Elokuvan aikana kuitenkin huomataan, että vaikka Searcher haluaa olla mahdollisimman erilainen kuin isänsä, päätyy tämä tahtomattaan tekemään samankaltaisia virheitä. Perheen teinipoika Ethan on myös hyvin pidettävä hahmo. Hän on hyvin perinteinen nuori, jonka elämää värittävät ihastuksen tunteet ja oman suunnan etsiminen. Samalla tämä vaikuttaa kuitenkin haluavan tehdä isänsä onnelliseksi, ja siksi myös isän toivomalta polulta poikkeaminen tuntuu pelottavalta. Meridian vaikuttaa viisaalta ja rohkaisevalta äidiltä, mutta hän jää huomattavasti mieshahmoja enemmän varjoon. Legend taas toimii perinteisenä eläinhahmona tuomassa muutamia hauskoja hetkiä. Searcherin isä Jaeger on itsepäinen ja kunnianhimoinen mies. Hän on päättänyt ottaa selvää mitä salaperäisten vuorten takana on, vaikka siihen kuluisi koko tämän elämä. Jaeger vaikuttaakin aluksi melko ajattelemattomalta hahmolta kritisoidessaan jatkuvasti Searcheria ja mitätöidessään poikansa elämännvalintoja. Jaeger kuitenkin kehittyy elokuvan aikana, mitä on mukava seurata. 

Muita hahmoja elokuvassa ovat Ethanin ihastus Diazo, kylän presidentti Callisto sekä kummallinen otus Spat, joka opastaa Ethania ja muuta perhettä matkan aikana hedän kohdatessaan erilaisia haasteita matkallaan. Ethan tekee historiaa olemalla Disneyn ensimmäinen julkisesti seksuaalivähemmistöön kuuluva päähenkilö, ja tämän ihastuksen kohde onkin Diazo. Diazon esiintymiset jäävät hyvin lyhyiksi, sillä tämä ei ole itse seikkailulla mukana, mutta Ethanin ujo ihastus toimii kuitenkin mukavana sivujuonena elokuvassa ja sopii myös hahmon teinimäisyyteen. Olisi kuitenkin ollut mahtavaa, jos hahmo olisi vaikkapa vahingossa päätynyt myös seikkailulle mukaan, jolloin kaksikon hetkiä ja kehitystä olisi saanut seurata kunnolla. Callisto jää elokuvassa pahasti sivuun, ja jossakin vaiheessa ehdin jopa unohtaa tämän olemassaolon hetkeksi. (katsoin elokuvaa tosiaan flunssassa, joten seuraamiseni oli muutenkin ajoitain hieman väsynyttä :D) Spat on oikein sympaattinen olio ja on kiehtovaa, kuinka selkeää tämän viestinnästä on saatu pelkillä eleillä, sillä hahmo ei puhu, eikä tällä ole edes kasvoja, joilla esittää ilmeitä.

  

Ihmeellinen maailma tekee historiaa, sillä se on ensimmäinen Disney klassikko, jonka päähenkilö kuuluu julkisesti seksuaalivähemmistöön. Sateenkaarihahmojen esiintyvyys erityisesti piirretyissä etenee vauvanaskelin, eikä Ethanin ja Diazon välisiä kohtauksia olekaan elokuvassa kuin lyhyesti alussa ja lopussa. Vaikka edistystä toivoo vielä paljon, on tämä jo muutos verrattuna aiempaan, kun sateenkaarihahmoja on joko näytetty sekunnin verran taustalla (Toy Story 4) tai sivuhahmo on ohimennen maininnut samaa sukupuolta olevan kumppaninsa (Eteenpäin). Elokuva on kuitenkin ollut yhtiölle suuri floppi taloudellisesti, enkä ylläty asiasta lainkaan ensisijaisesti siksi, etten itsekään tajunnut, että elokuva julkaistiin. Lisäksi tulokseen kuitenkin vaikuttaa myös seksuaalivähemmistöön kuuluvan hahmon näkyminen elokuvassa, sillä elokuvaa ei näytetä joissakin maissa lainkaan, ja tämä karsii heti merkittävän osan lipputuloista. Vaikka elokuvan voisi ajatella tuovan pientä toivoa seksuaalivähemmistöjen näkymisen osalta elokuvissa, pelkään pahasti sen toimivan toiseen suuntaan huonon menestyksensä vuoksi. Ei voi kuin toivoa, ettei Disney pidä tätä esimerkkinä siitä, ettei seksuaalivähemmistöjen esilletuominen jatkossa kannata joko ollenkaan tai ainakaan yhtään näkyvämmin.

Vaikka Ethanin ja Diazon näkyminen elokuvassa on vähäistä, pidän kuitenkin tavasta, jolla Ethanin suuntautuminen tuodaan elokuvassa esiin. Asia on valmiiksi tiedossa tämän perheellä, eikä kukaan kiinnitä asiaan lainkaan sen suurempaa huomiota. Edes isoisä Jeager ei kommentoi asiaa mitenkään, vaan suhtautuu Ethanin ihastukseen samalla tavalla kuin naispuoliseenkin ihastukseen suhtauduttaisiin. Vaikka kaapista tulosta kertovilla elokuvilla on paikkansa, on tällainen representaatio eri tavalla tärkeää - se luo kuvan siitä, miten asian toivoisi joskus kaikkialla olevan. Kyseessähän on tosiaan tavallinen asia, miksi tehdä siitä jotakin epätavallista.

Juonellisesti Ihmeellinen maailma on hyvin tavallinen animaatioseikkailu. Siinä on jännitystä, erilaisia haasteita, perheaikaa sekä uusi maailma täynnä kummallisia otuksia ja värikkäitä maisemia. Mitään ennennäkemätöntä ei kuitenkaan tällä saralla tapahdu, ja elokuva hukkuu helposti muiden samankaltaisten joukkoon. Vaikka ihmissuhteiden kehitys on mielenkiintoista, ja erityisesti Jaegerin ja Searcherin sekä Searcherin ja Ethanin isä-poikasuhteet on kirjoitettu taitavasti, jää elokuva muuten lopulta hyvin tasapaksuksi kokonaisuudeksi. Pidän kuitenkin hyvänä oivalluksena sitä, kuinka Searcher käyttäytyy toisinaan kuin isänsä, vaikka se on asia, jota hän on aina halunnut välttää viimeiseen asti. Tilanne on hyvin realistinen ja tuodaan ilmi taitavasti. Kohtaukset, joissa asiaa käsitellään ovatkin ehkä koko elokuvan parasta antia.

Miljööltään Ihmeellinen maailma jää myös hieman pintapuoliseksi. Sen esittelemän maailman syvyyksiin matkustaa kyllä yhden kerran mielenkiinnosta, mutta siitä ei synny mielikuvaa, että haluaisin muuttaa vuorten taakse tai niiden keskellä sijaitsevaan pieneen kylään. On kuitenkin kiinnostavaa, kuinka toisinaan maailmasta tulee mieleen merenpohja koralleineen ja kaloineen, toisinaan taas dinosaurusten kotipaikka ja välillä jokin aivan muu. Elokuva vaikuttaa myös sisältävän sanoman ympäristönsuojelusta, ja pidän siitä ettei asiaa sanota katsojalle aivan suoraan, mutta samalla se tuodaan ilmi sen verran suuresti, ettei se myöskään jää helposti kokonaan huomiotta. Tämä pieni vertauskuvallisuus tuo elokuvalle myös hieman lisäsyvyyttä, mitä se kaipaisi enemmänkin.

Ihmeellinen maailma on suurimmaksi osaksi mukava hyvänmielen elokuva, jonka katsoo kerran mielellään alusta loppuun. Erityisesti viesti ympäristönsuojelusta on kaunis, ja lisäksi elokuva onnistuu taitavasti kuvaamaan sukupolvelta toiselle kulkeutuvia käytösmalleja. Lisäksi seksuaalivähemmistöön kuuluva päähenkilö tarjoaa samaistumismahdollisuuksia heille, joille sitä harvemmin annetaan, ja asia käsitellään elokuvassa hyvin normalisoivalla tavalla. Muutamaa oivallusta lukuunottamatta elokuva jää kuitenkin lopulta melko tavanomaiseksi animaatioseikkailuksi, ja se hukkuu helposti monien samankaltaisten joukkoon. Koska elokuvalla on kuitenkin hetkensä, on harmillista, miten vähän elokuvaa lopulta mainostettiin, ja kuinka koko elokuva on jäänyt enemmän varjoon kuin se todellisuudessa ansaitsisi.

The best legacy we can leave is making a present worth opening tomorrow.

- Ethan Clade

3/5






sunnuntai 8. tammikuuta 2023

arvostelussa: Spider-Man: Hämähäkkimies (2002)

Oikein hyvää alkanutta vuotta arvon elokuvakansa! Epämääräinen ja suunnittelematon kirjoittelutaukoni saa luvan olla ohi, sillä kirjoittamista on ehtinyt tässä ajassa tulla jo ikävä. Olen kuitenkin katsellut yhä vähemmän animaatioita, ja sen sijaan katselulistani ovat muuttuneet sekavammiksi. En kuitenkaan ota asiasta sen suurempia paineita vaan kirjoitan sen mukaan, mitä tulee milloinkin katsottua. Joululomalla pelattuani PlayStationilla Spider-Manin loppuun päädyin aloittamaan kunnollisen Hämisprojektin. Tarkoituksena olisikin lähiaikoina katsoa kaikki kolme Hämähäkkimies-trilogiaa läpi järjestyksessä. Niistä ensimmäinen on tietysti vuonna 2002 julkaistu Hämähäkkimies.



Peter Parker vierailee lukioryhmänsä kanssa genetiikan laboratoriossa. Yksi geenimanipuloiduista hämähäkeistä on päässyt karkaamaan terraariostaan ja tämä puree Peteriä. Hämähäkin purema antaa Peterille hämähäkkimäisiä kykyjä, ja pian tavallinen lukiolaispoika huomaa, että esimerkiksi seinillä kiipeily ja tappeluissa pärjääminen sujuu vailla suurempia ponnisteluja. Samoihin aikoihin koe Oscorpin laboratoriossa menee kuitenkin pieleen, ja Peterin parhaan ystävän isä Norman Osborn muuttuu kokeen seurauksena New Yorkin turvallisuutta uhkaavaksi Vihreäksi Menninkäiseksi.

Sam Raimin ohjaama Hämähäkkimies on ensimmäisen Hämähäkkimies-trilogian ensimmäinen osa. Kun tietää, mihin kaikkaille hahmo on elokuvan jälkeen päätynyt, on helppo pitää elokuvaa jonkinlaisena klassikkona omassa genressään. Vaikka hämähäkkimies luonnollisesti oli saavuttanut suosionsa jo kauan ennen elokuvan ilmestymistä, oli Hämähäkkimies ensimmäinen elokuva, joka toi tarinan valkokankaalle live actionina.Vaikken itse ollut nähnyt elokuvaa koskaan aiemmin kokonaan, tuntui se silti jollakin tavalla nostalgiselta. Elokuvassa on nimittäin monia kohtauksia, joihin on tavalla tai toisella ehtinyt törmätä jo useaan otteeseen populaarikulttuurissa ilman koko elokuvan katsomistakin.

Elokuvan päähenkilö on luonnollisesti Peter Parker, joka pian kykyjensä ilmestyttyä ryhtyy kantamaan myös nimeä Hämähäkkimies. Tobey Maguire näyttelee hahmoa oivallisesti, ja kun tämän kasvot on niin kauan tottunut näkemään elokuvan kohtauksissa, on vaikea kuvitella rooliin ketään muuta. Peter saa katsojan puolelleen välittömästi, ja vaikka hahmo tekee toisinaan huonoja valintoja, on häntä helppo ymmärtää, kun kyseessä on lopulta vain itsestään epävarma teinipoika. Hahmon haavoittuvaisuus on itse asiassa yksi tämän parhaita ominaisuuksia, sillä tämä saa yliluonnollisen supersankarin vaikuttamaan hyvin inhimilliseltä ja helposti samaistuttavalta.

Siinä missä Peter on hyvin kirjoitettu ja moniuloitteinen hahmo, tämän ihastuksesta Mary Jane Watsonista (Kristen Dunst) ei voi valitettavasti sanoa samaa. M.J. on Peterin luokkatoveri ja naapuri, johon tämä on ollut vuosia ihastunut. Peter ei kuitenkaan uskalla tehdä minkäänlaista aloitetta, ja jopa juttelemaan meneminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. M.J:lle on kyllä yritetty luoda syvyyttä tuomalla esille esimerkiksi tämän perhetaustoja, ja hahmo yrittää ajoittain pitää Peterin puolia koulukiusaajia vastaan, mikä tekee hahmosta pidettävämmän. Elokuvassa on kuitenkin vahvasti neito pulassa -tunnelma, jolloin hahmo jää harmittavan yksipuoliseksi. Hahmon pelastaminen esimerkiksi kerran ei haittaisi, mutta jossain vaiheessa elokuvaa huomasin miettiväni, onko se taas juuri M.J. joka on pulassa ja tarvitsee Hämähäkkimiehen hoitamaan tilanteen. Hahmon tehtäviksi jää siis lopulta olla pelastetavana ja pohtia tunteitaan miesten välillä - on varsin piristävää, että vuosien kuluessa asiaan on alettu kiinnittää huomiota ja naishahmoja on alettu kirjoittaa paremmin. Myös Peterin ja M.J:n välisen suhteen kehittyminen jää hieman muiden tapahtumien varjoon. Olisin mielelläni nähnyt kaksikon tekevän tavallisia asioita kahdestaan ja tutustuvan samalla, mutta tämä olisi luonnollisesti pidentänyt elokuvaa entisestään.

Peterin paras ystävä Harry Osborn (James Franco) tasapainoilee tunteidensa välillä yrittäessään puolustaa Peteriä tämän koulukiusaajilta ja ollessaan samalla mustasukkainen tämän koulumenestyksestä ja siitä, kuinka tämän isä tuntuu ylistävän Peteriä enemmän kuin omaa poikaansa. Hahmosta esitellään useampia puolia ja on vaikea päättää, pitäisikö hahmoa ymmärtää täysin vai olla pitämättä tästä.

Yksi elokuvan parhaita puolia on sen pahishahmo Norman Osborn (Willem Davoe), josta myöhemmin tulee Vihreä Menninkäinen. Hahmo antaa sopivan suuren vastuksen Hämähäkkimiehen kykyihin totuttelevalle Peter Parkerille, ja on erityisen mielenkiintoista seurata Normanin keskusteluja itsensä kanssa, kun tästä tuntuu vielä olevan jäljellä osa siitä miehestä, joka tämä oli ennen onnettomutta.

Elokuvassa nähdään lisäksi sanomalehti Daily Buglen päätoimittaja J. Jonah Jameson (J.K. Simmons), Peterin huoltajina toimivat May-täti (Rosemary Harris) ja Ben-setä (Cliff Robertson) sekä Peterin muita luokkalaisia, joista eniten esille nousee tämän pahin kiusaaja Flash Thompson (Joe Manganiello). Jameson lukeutuu Peter Parkerin ja Norman Osbornin ohella elokuvan parhaisiin hahmoihin. Tämän ylenpaattinen inho Hämähäkkimiestä kohtaan ja impulsiivinen johtaminen lehtensä toimituksessa tuo samaan aikaan sopivasti humoristisia kohtauksia, mutta vaikuttaa myös juonen kulkuun. Ben ja May esitetään inspiroivina ja lämminhenkisinä hahmoina, jolloin heistä on helppo pitää. Peterin kiusaajat saavat nopeasti ärsyyntymään, ja katsojan onkin helppo asettua Peterin puolelle.

Hämähäkkimies on hyvin perinteinen supersankarielokuva, mikä johtuu osittain siitä, että se lukeutuu myös ensimmäisiin sellaisiin. Se toimiikin tehtävässään oikein hyvin, eikä elokuvassa tule tylsää hetkeä. Elokuvan parasta antia on seurata, kun Peterille selviää millaisia kykyjä hän on saanut ja kuinka tämä opettelee hallitsemaan niitä. On mukavaa vaihtelua nähdä Hämähäkkimies aidosti alkutaipaleellaan, jolloin jopa seiteillä liikkuminen tuottaa huomattavasti hankaluuksia, kun useimmiten hahmon nähdään vain viilettävän nopeasti New Yorkin korkeiden rakennusten välillä suunnilleen yhtä rutiininomaisesti kuin tämä ajaisi polkupyörää. 


Juonen lisäksi elokuvan viihdyttävyyteen vaikuttaa vahvasti päähenkilön moniuloitteisuus. Vaikka Peter on monelta osin hyvin perinteinen sankarihahmo halutessaan suojella kaupunkia ja kokiessaan vastuukseen pelastaa ihmisiä, näytetään hänestä runsaasti hyvin inhimillisiä puolia ja tuodaan ilmi se, että hänkin on sisimmässään vain tavallinen ihminen. Lisäksi Vihreälle Menninkäiselle on luotu kunnollinen taustatarina, jolloin myös tämän kohtalosta on aidosti kiinnostunut. Koska elokuva julkaistiin yli 10 vuotta sitten, on ymmärrettävää, ettei sen visuaalinen ilme ole samaa tasoa nykyajan elokuvien kanssa. Vaikka osa erikoistehosteista näyttää hieman kömpelöltä, ei asiaan suurimmassa osassa kohtauksista ehdi kiinnittää huomiota niin paljon, että se haittaisi katselukokemusta.

Kokonaisuudessaan Hämähäkkimies on hyvin onnistunut supersankarielokuva, jolla on sekä toimiva juoni että pidettäviä henkilöhahmoja. Toiminnan lisäksi elokuvassa seurataan paljon Peter Parkerin tavallista arkea ja inhimillisiä ongelmia. Kaikkein parhaiten elokuva toimiikin silloin, kun uudet kyvyt ja aiempi arki täytyy saada yhdistettyä, mikä tuottaa jo itsessään runsaasti sekä hauskoja että kriittisiä tilanteita. Elokuva jättää selvästi tilaa jatko-osille saaden katsojan kiinnostumaan hahmojen jatkosta. Romantiikkapuolella elokuva jättää hieman kylmäksi, sillä M.J:n hahmo jää valitettavan paljon neidoksi pulassa, ja vaikka esimerkiksi hahmon taustatarinaa tuodaan ilmi, jää tämä puoli elokuvan muiden osien varjoon. Hämähäkkimies on kuitenkin oikein toimiva aloitus trilogialle, ja on helppo ymmärtää, miksi juuri Tobey Maguiren näyttelemä versio on edelleen monen suosikkiversio seittisankarista.

3/5


Not everyone is meant to make a difference. But for me, the choice to lead an ordinary life is no longer an option.

- Peter Parker