arvostelussa: Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (2002)

Kuten aiemmassa arvostelussani mainitsin, katsoin Taru sormusten herrasta-elokuvat kahdessa päivässä. Ensimmäisen osan jäädessä jännittävään kohtaan, päätin katsoa toisen osan suoraan putkeen, kun kerran aikaa oli. Odotukset olivat tietysti korkealla, koska pidin kovasti ensimmäisestä osasta. Nähtäväksi jäi vain se, olisiko toiseen osaan keksitty tarpeeksi sisältöä jotta se pysyisi merkittävänä ja jännittävävä. Trilogioissa on nimittäin usein se ongelma, että toinen osa jää tyhjäksi väliosaksi. Onnistuisiko Kaksi tornia kuitenkin välttämään tämän sudenkuopan?

Sam ja Frodo matkaavat yhdessä kohti pahamaineista Mordoria sormus mukanaan. Oppaakseen he saavat epäilyttävän Klonkun, joka unelmoi kovasti myös sormuksesta. Matka tuo jälleen omat haasteensa, ja myös tilanne kansojen välillä kiristyy. Aragorn valmistautuu joukkoineen sotaan. Sormuksen voima vahvistuu entisestään ja ottaa valtaansa yhden jos toisenkin.

Sormuksen ritareissa kaikki elokuvan päähenkilöt kulkivat melko tiiviisti yhdessä koko elokuvan ajan, mutta nyt he ovat hajaantuneet. Sam ja Frodo suorittavat yhdessä tehtävää viedä pahamaineinen sormus Mordoriin tuhottavaksi. Kaverukset tulevat yhä läheisimmiksi, ja heidän menoaan onkin mielestäni kaikista kiinnostavinta seurata. Frodo on muuttunut rohkeammaksi, ja monet vastaan tulevat esteet suoriutuvat entistä paremmin. Eniten ongelmia tuottaa kuitenkin taikasormus, jonka voima voimistuu entisestään. Frodon toivoessa ettei seikkailua olisi koskaan tapahtunutkaan, Sam onnistuu olemaan hyvin määrätietoinen, ja hän saa kannustettua Frodoa jatkamaan kerta toisensa jälkeen. Myös erimielisyyksiä syntyy kaksikon välille.
Frodon ja Samin seikkailuun tulee mukaan myös juonikas, sormusta takaisin itselleen havitteleva Klonkku, joka kuitenkin lupaa opastaa seikkailijat oikealle reitille kohti Mordoria. Klonkku on todella kiinnostava hahmo, ja yksi suosikkiasioitani koko elokuvassa. Hahmo on niin ailahteleva, että on mahdotonta sanoa, onko sillä hyvät vai pahat aikeet mielesssä, ja pitäisikö siihen luottaa lainkaan. Toisaalta Klonkkua käy myös sääliksi, sillä hän on elävä esimerkki siitä, mitä sormus voi haltijalleen tehdä. Oikeastaan Klonkulla onkin kaksi persoonaa, jotka riitelevät siitä, kumpi johtaa päätöksissä. Sormuksen vallassa oleva puolisko haluaa vain sormuksen itselleen muista välittämättä, mutta hahmon entinen persoona ennen sormusta koettaa taistella vastaan ja todella auttaa sormuksen palauttajia tehtävässään.

Aragornin rooli nousee yhä merkittävämmäksi. Johtohahmon paikka ei houkuttele häntä, mutta epävakaissa olosuhteissa hänen on pakko ottaa johtavampaa roolia ja koota joukkonsa valmistautuessaan yhteen Keski-Maan suurimmista taisteluista. Tarinankaari on hienosti rakennettu. Kohtalo vaikuttaa todella ohjaavan loppukädessä hahmon tietä. Aragornin mukana taisteluissa ovat myös ensimmäisestä elokuvasta tutut Legolas-haltia sekä tämän viholliskansaa eli kääpiöitä edustava Gimli. Kaksikko tuokin mukaan monia huvittavia kohtauksia. Heidän ristiriitainen ystävyytensä on hauskaa seurattavaa.

Hobitit Merri ja Pippin joutuivat edellisessä elokuvassa tiukkaan paikkaan. Kuoleman vaara on todella läsnä, ja näin kaksikosta löytyy myös hieman vakavampia puolia. Suureksi osaksi he edelleen tuovat elokuvaan kuitenkin huumoria huvittavilla keskusteluillaan ja päähänpistoillaan.
Aiemmasta elokuvasta tuttuja hahmoja elokuvassa ovat edelleen Sauronille työskentelevä, häijy velho Saruman sekä haltioihin kuuluva Elrond ja tämän tytär Arwen. Kaikki hahmot esiintyvät elokuvassa yhtä hyvin kuin aiemmassakin. Erityisesti Sarumanin vallanhimo tulee hyvin esille

Tuttujen hahmojen lisäksi elokuvassa on suuri joukko uusia hahmoja. Rohanin kuninkaana toimiva Théoden on pidettävä ja ymmärrettävä hahmo. Hän vaikuttaa myös inhimilliseltä. Vaikka Théoden on usein määrätietoinen ja itsevarman oloinen, hänessä on myös piilotettua epävarmuutta joissakin asioissa. Kuninkaan lapsia ovat urhoollisena soturina toimiva Éomer sekä omaa rooliaan vastaan toimiva ja taisteluun lähdöstä haaveileva tytär Éowyn. Lisäksi elokuvassa tavataan edellisessä elokuvassa kaatuneen Boromirin veli Faramir sekä enttien (puhuvien/inhimilisten puiden) kansa.

Taru sormusten herrasta eroaa muista elokuvasarjoista mm. siinä, kuinka yhtenäinen seikkailu se on. Siinä missä monet elokuvasarjat tuntuvat koostuvan pienistä eri seikkailuista, Taru sormusten herrasta on todella yksi valtava seikkailu. Toinen osa jatkaakin hyvin selkeästi siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Se jatkaa myös laadullisesti hyvin samoilla linjoilla edeltäjänsä kanssa. Päähenkilöt ovat hyvin kirjoitettuja, ja heistä löytyy uusia puolia. Hienointa on kuitenkin se, että elokuva onnistuu todella tarjoamaan paljon uutta ja laajentamaan maailmaansa. Uudet hahmot tuntuvat hyvin mietityiltä, ja Keski-Maasta löydetään paljon uusia puolia. Lisäksi pääjuoni kehittyy osuvasti kohti viimeistä osaa.

Kaksi tornia on hyvä esimerkki tarpeellisesta ja onnistuneesta jatko-osasta. En silti pitänyt siitä yhtä paljon kuin Sormuksen ritareista. Suurin syy tähän on omien lempihahmojeni ruutuaika verrattuna muihin. Minua kiinnosti eniten Frodon, Samin ja Klonkun matka sormuksen kanssa, mutta elokuvassa kuvataan niin paljon muita hahmoja ja heidän matkaansa, että pääkolmikko tuntuu ajoittain jäävän jopa varjoon. Lisäksi teatteriversiossa häiritsee melko avoimeksi jäänyt juoniaukko merkittävän hahmon kohtalosta. Tämä ilmeisesti olisi kuitenkin korjaantunut pitkässä versiossa, jonka varmasti vielä jossain kohtaa katson.

Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia on erittäin toimiva ja pitkälle mietitty jatko-osa. Se jatkaa selkeästi siitä, mihin ensimmäinen osa jäi, ja täydentää onnistuneesti tarinaa ja sen maailmaa. Päähenkilöt erkaantuvat, ja samaan aikaan tapahtuu monia asioita eri paikoissa, mutta juoni onnistuu silti pysymään hyvin kasassa ja kokonaisuus selkeänä. Elokuva tuo mukaan myös uusia hahmoja, jotka ovat merkittäviä jatkon kannalta. Juoni pitää otteessaan, ja se sisältää sopivasti sekä jännitystä, että tunteellisempiakin hetkiä. Ainoa ongelma elokuvassa on päähenkilöiden ja sormuksen matkan hukkuminen kaikkien muiden tapahtumien alle, jonka vuoksi se ei aivan yllä ensimmäisen osan tasolle. Kuitenkin kokonaisuudessaan Kaksi tornia on erinomaisesti tehty jatko-osa, joka saa vaatimaan viimeisen osan katsomista.

4/5

arvostelussa: Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (2001)

Tällä kertaa on aika siirtyä Disney-aiheista hieman erilaisiin tunnelmiin. Sain vuoden alussa luettua loppuun J. R. R. Tolkienin klassikon, Hobitti eli sinne ja takaisin, ja sitä kautta aloin kiinnostumaan enemmän Keski-Maasta. Tällä kertaa kiinnostus painottui kuitenkin elokuvia kohtaan. Ne ovat tunnettuja ja saaneet lähes poikkeuksetta erinomaisia arvioita. Trilogian ensimmäinen osa, Sormuksen ritarit (Lord of The Rings: The Fellowship of the Ring) saapui ensi-iltaan vuonna 2001, eikä elokuvasarja ole menettänyt suosiotaan. Fantasiaelokuvien ystävänä tuntuikin aivan väärältä, etten ollut vieläkään nähnyt yhtäkään niistä lukuun ottamatta pätkiä sieltä täältä. Tilanne oli korjattava nopeasti! Ajattelin ensin katsovani vain ensimmäisen osan yhtenä viikonloppuna ja seuraavan osan joskus muutaman viikon päästä, mutta kuinkas kävikään? Katsoin kaikki kolme elokuvaa kahdessa päivässä. Tämä kenties antaa jo hieman osviittaa sille, mikä mielipiteeni niistä oli.

Monia vuosia sitten vaatimattomaan hobittien kansaan kuuluva Bilbo Reppuli koki elämänsä seikkailun. Matkan varrella hän sai käsiinsä sormuksen, joka tekee käyttäjänsä näkymättömäksi. Sormus osoittautuu kuitenkin olevan paljon muutakin kuin vain näkymättömäksi tekevä, avulias taikaesine. Bilbo vanhenee, ja hän antaa sormuksen nuorelle Frodolle. Frodon vaaralliseksi tehtäväksi tulee palauttaa vaarallinen ja koko Keski-Maan kohtaloa uhkaava sormus tuhottavaksi synkkään Mordoriin. Mukaan vaarallista ja suurta tehtävää suorittamaan lähtevät tämän paras ystävä Sam ja kaksi muuta hobittia Pippin ja Merri, salaperäinen Aragorn, taitava sotilas Boromir, haltioiden kansaan kuuluva Legolas, Gimlin-kääpiö sekä tietysti mahtava Gandalf-velho.

Taru sormusten herrasta-trilogia sijoittuu tietysti Keski-Maahan. Elokuvan maisemat ovat peräisin Uudesta-seelannista. Keski-Maassa asuu monia kansoja ja erilaisia olentoja, kuten pienikokoisia ja tavallisesti hyvin vaatimatonta elämää eläviä hobitteja, tarunomaisia haltijoita ja suuria velhoja. Maan historia on luotu kiehtovasti, ja monilla kansoilla on edelleen kaunaa kantavia suhteita toisiinsa. Myös eri olentojen asuinpaikat ovat mukavan erilaisia. Hobittikylä on hyvin vaatimaton, kun taas esimerkiksi haltijoiden palatsi on suuri ja näyttävä.

Tarinan päähenkilö on hobitti Frodo Reppuli (Elijah Wood). Frodo on elänyt muiden hobittien tapaan koko elämänsä tutussa ja turvallisessa Konnussa. Yhtäkkiä ilmaantuva valtava vastuu ja vaarallinen matka kohti tuntemattomia alueita ei siis tule iloisena yllätyksenä. Frodo on kuitenkin ainoa, joka pystyy viemään sormuksen Mordoriin. Yksi elokuvan kiinnostavimpia puolia on ehdottomasti Frodon muuttuminen matkan aikana. Aluksi hän on neuvoton ja epävarma, mutta matkan aikana hahmo tulee askel askeleelta päättäväisemmäksi ja kypsemmäksi. Frodo on päähenkilönä hyvin samaistuttava, sillä hän ei suinkaan ole heti seikkailuun lähtiessään urhea ja kaiken taitava sankari, vaan tavallinen ja epävarma hobitti, jonka kohtaloksi on osoittautunut pakon edessä valtava vastuu. Frodo onkin lempihahmoni koko elokuvasta samaistuttavuisuutensa ja hahmokehityksensä ansiosta.
Sormuksen Frodolle luovuttava Bilbo Reppuli (Ian Holm) esiintyy myös elokuvassa muutamaan otteeseen, vaikkei hän lähdekään itse seikkailulle mukaan. Bilbo tuntuu heti hyvin samankaltaiselta kuin Hobitti-kirjassa. Hän on vaatimaton, ehkä hieman höperö ja todella sympaattinen hahmo. On myös pelottavaa nähdä, kuinka sormus alkaa vaikuttaa myös häneen. Tämä tekee taikasormuksesta yhä voimakkaamman oloisen. On pelottavaa nähdä, kuinka edes sormusta aiemmin ajattelematta käyttänyt Bilbo ei mahda sen houkuttavalle ja uhkaavalle voimalle mitään.

Frodon kanssa tiiviisti yhdessä kulkee tämän paras ystävä ja puutarhuri Samvais "Sam" Gamgi (Sean Astin) Sam on hyvin lojaali, ja hän toimii myös usein tukena ja rohkaisijana ystävälleen. Toisaalta matka on kuitenkin suuri askel myös Samille, joten rohkaiseminen on molemminpuolista. Sam on usein optimistinen, ja hän on tosiystävä, jollaisen jokainen kaipaa rinnalleen. Hahmo on Frodon tapaan myös inhimillinen omine haasteineen.
Samin ja Frodon lisäksi Konnusta lähtevät matkaan erottamattomat hobittiystävykset Pippin (Billy Boyd) ja Merri (Dominic Monaghan). Kaksikko on mukava energiapakkaus, jotka joutuvat kuitenkin usein myös ongelmiin. Pippin ja Merri saavat usein hymyn huulille, mutta heillä on myös selvästi haikeammat hetkensä. He tuntuvatkin oivalta lisältä ryhmään, sillä he tuovat usein iloa, mutta heillä on kuitenkin myös oikea merkityksenä tarinassa, eivätkä he jää näin tuntumaan turhilta.

Hobittien rinnalla elokuvan hahmoista päällimmäisenä jää mieleen tietysti vanha ja mahtava velho Gandalf Harmaa (Ian McKellen). Gandalf on selvästi hyvin voimakas ja viisas, ja hän toimiikin korvaamattomana apuna useissa tilanteissa. Lisäksi hahmo on hyvin lämminhenkinen, ja hänestä on helppo pitää. Gandalfilta löytyy lisäksi humoristiset hetkensä, jotka saavat pitämään hahmosta vieläkin enemmän.
Matkaan mukaan lähtevät myös haltijoiden kansasta ylväältä ja hyvin asialliselta vaikuttava Legolas (Orlando Bloom) sekä tämän viholliskansaan eli kääpiöihin kuuluva Gimlin (John Rhys-Davies). Hahmot ovat hyvin vastakohtaisia, ja onkin hauska seurata heidän välillään vallitsevaa jatkuvaa pientä kilpailua. Tästä huolimatta välittyy kuva, että sisimmässään he oikeasti viihtyvät toistensa seurassa, vaikkeivät kumpikaan sitä myönnä.

Erilaisten taruolentojen lisäksi Keski-Maassa on myös runsas määrä ihmishahmoja. Suurimpaan rooliin heistä pääsevät aluksi hyvin salaperäiseltä vaikuttava Aragorn (Viggo Mortensen) sekä uljas ja tunnetusta suvusta tuleva Boromir (Sean Bean) Aragorniin tutustutaan tarinan edetessä jatkuvasti lisää, ja hän on hahmona hyvin kiinnostava. Aragorn on myös hyvin rohkea ja huomattavasti hobitteja määrätietoisempi alusta asti. Boromir on Aragornin tapaan hyvin urhoollinen, mutta muuten hän vaikuttaa tämän vastakohdalta. Hän on huomattavasti Aragornia ylpeämpi ja myös pessimistisempi. Erityisen kiinnostavaksi hahmo tulee, kun sormuksen vaikutus alkaa heijastua häneen. Boromir alkaakin tuntua hiljalleen arvaamattomammalta, eikä katsojana enää ole varma, luottaisiko hahmoon täysin vai ei.

Elokuvan ainoina naishahmoina toimivat haltijoihin kuuluva Galadriel (Cate Blanchett) sekä lordi Elrondin (Hugo Weaving) tytär Arwen (Liv Tyler) Galadriel on kiehtova hahmo, josta löytyy myös mystisyyttä. Arwenista en sen sijaan yhtä paljon pidä, sillä hahmo jää yksinkertaissti melko tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi, vaikka hänestäkin löytyy omat kiinnostavammat puolensa. Lordi Elrond jää elokuvassa vielä melko vieraaksi, mutta hän vaikuttaa kiinnostavalta hahmolta, josta haluaisi tietää lisää.

Taru sormusten herrasta-elokuvien pääpahis on Sauron, kaiken pahan alku ja juuri, joka aikanaan loi valtasormuksen. Sauron on hyvin kiehtova pahis, sillä hahmo ei ole mikään henkilö, vaan jättimäinen, torninsa huipulla sijaitseva liekehtivä silmä. Sauronia ei juuri elokuvassa näy, mutta tämän olemassaolo on jatkuvasti esillä uhkaavana. Sauron on yksinkertaisesti todella mielenkiintoinen ja salaperäityytensä vuoksi uhkaava pahis. Koska Sauron ei itsessään ole henkilöhahmo, hänellä on käytössään kätyreitä. Näistä eniten esillä on Saruman-velho (Christopher Lee), joka tottelee Sauronin käskyjä ja aiheuttaa sormuksen viejille toinen toistaan haastavampia esteitä ja ongelmia. Saruman on mainio pahishahmo, joka välittää mainiosti Sauronin pahuutta. Hahmo on jatkuvasti todella päättäväinen toimissaan. Lisäksi hän on myös järjestelmällinen ja juonikas, mikä ei helpota päähenkilöiden matkaa pätkääkään.

Sormuksen ritarit on todella kaunista katsottavaa. Monet erikoistehosteet näyttävät edelleen hyvältä, vaikka aikaa on ehtinyt kulua jo 19 vuotta. Toki kehityksen huomaa, ja esimerkiksi osa digitaalisesti luoduista eläinhahmoista näyttää jonkin verran nykyaikaa epäaidommilta. Tämänkin kuitenkin huomaa vain, jos asiaan alkaa itse kiinnittää huomiota. Sotakohtaukset sen sijaan ovat erittäin näyttäviä nykyäänkin, eikä aika ole tehnyt niille mitään. Armeijat ovat valtavan kokoisia, ja taisteluista välittyy niiden tuoma rasitus ja paine. Lisäksi maisemat ovat aivan omaa luokkaansa. Valtavat vuoristot, synkät luolat ja avarat aukiot ovat upeaa katseltavaa. Erityisesti mieleen jäivät uljaat ratsukot, jotka laukkaavat täyttä vauhtia taianomaisissa maisemissa.

Juoneltaan Sormuksen ritarit on erinomainen fantasiaseikkailu, eikä siitä oikeastaan keksi valitettavaa edes yrittämällä. Elokuva pohjustaa sormuksen tarinan hyvin, ja sen vaikutus tulee kiehtovasti esiin. Lisäksi hahmot esitellään osuvasti, ja kaikki päähenkilöt tulevat hyvin tutuiksi. Myös sivuhahmot ovat erittäin hyviä. Heistä on helppo pitää, mutta moniin heistä jää vielä paljon salaisuuksia, joiden toivioo selviävän jatko-osissa. Hahmot ovat myös moniuloitteisia ja helposti samaistuttavia. Huumori toimii, mutta ei peitä alleen herkempiä kohtauksia. Erityisen hienoa on jatkuva tarunomainen tunnelma, joka on onnistuttu tuomaan kirjan Keski-Maasta elokuvamuotoon. Vaikka hahmoja on suhteellisen paljon, pysyy paketti jatkuvasti hyvin kasassa.

Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit on ehdottomasti yksi onnistuneimpia näkemiäni fantasiaelokuvia. Sen parhaita puolia ovat kiinnostavat ja samaistuttavat hahmot sekä jatkuvasti otteessaan pitävä juoni. Elokuva toimii oivana alkuna seikkailulle, ja sen jälkeen on pakko nähdä jatko-osa (kyllä, itse katsoin siis samana päivänä myös Kaksi tornia...). Tarina sisältää syvällisempiä kohtauksia, mutta myös sopivassa suhteessa mukavaa huumoria. Erityisesti jännityksen luomisessa on onnistuttu hienosti. Taistelukohtaukset ovat erityisen näyttäviä, ja elokuvan ympäristö on todella mahtava. Ilmassa on jatkuvasti tarunomainen tunnelma sekä salaperäisen Sauronin uhka. Sormus on koko ajan tarinan keskiössä, ja sen vaikutus hyviinkin hahmoihin on kiehtovaa seurattavaa. Hahmokehitys on hienoa. Erityisesti Frodo muuttuu epävarmasta yhä määrätietoisemmaksi, mutta kehitettävää löytyy vielä paljon jatkoa varten. Sormuksen taustatarina kerrotaan myös selkeästi. Kaiken kaikkiaan Sormuksen ritarit on täysosuma, ja suosittelen ehdottomasti kaikkia fantasiaelokuvista vähääkään pitäviä tutustumaan siihen. Toisaalta voisin suositella sitä myös heille, jotka eivät yleisemmin ole fantasiasta tai elokuvatrilogioista välittäneet - se voi yllättää positiivisesti!

5/5