arvostelussa: Liisa ihmemaassa (2010)

 

19-vuotias Liisa ahdistuu, kun hänen odotetaan menevän naimisiin epämiellyttävän sulhasen kanssa. Sekaisissa tunteissa Liisa pakenee tilannetta lähtemällä seuraamaan valkoista kania, jonka liikkeitä hän on juhlissa seurannut jo jonkin aikaa. Liisa putoaa kaninkoloon ja päätyy Alimaailmaan. Hän ei muista vierailleensa paikassa ennen ja ajattelee olevansa unessa. Alimaailman asukkaat ovat kuitenkin odottaneet Liisan paluuta hartaasti, sillä tämän odotetaan kukistavan paha Punainen kuningatar vallasta.

Nyt kun olen kirjoittanut paljon arvosteluita Disney-klassikoista, ajattelin vaihtelun vuoksi ottaa käsittelyyn jonkin live actionin. Katseluun päätyi tällä kertaa Tim Burtonin ohjaama Liisa ihmemaassa vuodelta 2010. Katsoin elokuvan ensimmäistä kertaa vuosia sitten, ja tuolloin elokuvasta jäi ihan hyvä mielikuva, mutta se ei jäänyt sen enempää mieleen. Ilmestymisvuonnaan elokuva keräsi osakseen ylistystä, ja tottahan toki se sai myös jatko-osan Liisan seikkailut peilimaailmassa vuonna 2016. Itselleni Disneyn piirretty versio elokuvasta ei ole koskaan ollut mitenkään erityisen tärkeä tapaus. Katsoin sen lapsena ehkä kerran, enkä muista siitä paljoakaan. Näin ollen en ole live actoniakaan kohtaan aivan yhtä katkera kuin omista lempielokuvistani tehdyille versioille, kuten vuoden 2019 Dumbolle.

Elokuvan päähenkilönä on tietysti Liisa (Mia Wasikowska). Hän ei kuitenkaan ole enää lapsi, kuten piirretyssä. Vuosia on kulunut, ja nyt hahmo on aikuisuuden kynnyksellä. Liisa on läpi elämänsä ajatellut monia asioita eri tavalla kuin muut. Hän myös ikävöi menehtynyttä isäänsä. Liisan hahmosta on vaikea saada oikeastaan mitään irti. Hahmo on jopa päähenkilöksi harvinaisen tylsä tapaus. Elokuvan loppupuolella hahmo ehkä hieman paranee ja saa enemmän luonnetta, mutta se ei paljoa pelasta. 

Kun ajattelen elokuvaa, minulla ei ensimmäisenä tulekaan mieleen melko mitään sanomattmaksi hahmoksi jäänyt Liisa. Sen sijaan mieleen tulee ensimmäisenä Hullu Hatuntekijä (Johnny Depp), joka tuntuu olevan myös elokuvan julisteissa ja mainoksissa enemmän esillä. Hatuntekijä on hulluudellaan ja kummallisuudellaan ihan mielenkiintoinen hahmo. Lisäksi hänestä pitää, sillä tämä toimii hyvin uskollisena ystävänä Liisalle elokuvan aikana, kun monet muut taas epäilevät Liisaa ja hänen kykyjään. 

 

Elokuvan pahis on isopäinen Punainen kuningatar (Helena Bonham Carter), joka on ärsyttävä, mutta se kuuluu hahmoon. Punainen kuningatar on siis oikeastaan ihan onnistunut hahmo kärsimättömänä ja äkkipikaisena oman valtakuntansa diktaattorina. Punaisen kuningattaren oikeana kätenä toimii Herttasotilas Ilosevits Tahro (Crispin Glover), joka sen sijaan ärsyttää tahattomastikin. Hahmo tuntuu lähinnä väkinäiseltä ja  ylimääräiseltä, eikä tällä tunnu olevan muuta luonnetta kuin Punaisen kuningattaren miellyttäminen. Toista puolta edustava Valkoinen kuningatar (Anne Hathaway) on myös harmillisen tylsä hahmo, josta ei meinaa saada juuri mitään irti.

Edellä mainittujen lisäksi elokuvassa esiintyy tietysti monia piirroselokuvasta tuttuja hahmoja, joihin törmätään tarinan aikana useampaan otteeseen. Vallkoinen kani (Michael Sheen) saa Liisan johdateltua Alimaailmaan. Toistensa kanssa kinastelevat Tittelityy ja Tittelitom (Matt Lucas) ovat hauska lisä, mutta juonen kannalta heillä ei ole sen suurempaa merkitystä. Viisas kaalimato Absolem (Alan Rickman) toimii välillä jonkinlaisena mentorina epävarmalle Liisalle. Puhuva koira Bajardi (Timothy Spall) on joutunut Punaisen kuningattaren riveihin, mutta hän toimii apuna Liisalle ja Valkoiselle kuningattarelle. Oma suosikkihahmoni koko elokuvasta on ehdottomasti salaperäinen Irvikissa (Stephen Fry), joka elelee melko syrjässä muista, ja jonka motiiveista on vaikea ottaa selvää. 

 

Kun Liisa ihmemaassa oli melko tuore tapaus, muistan sen olleen visuaalisesti todella hieno ja näyttävä. Näin 10 vuotta ilmestymisen jälkeen (jestas miten nopeasti aika kuluu) elokuva on kyllä suurimmaksi osaksi vaikuttavaa katsottavaa, mutta välillä myös huomaa, kuinka tietokoneanimaatio on jälleen ehtinyt ottaa harppauksia elokuvan ilmestymisen jälkeen. Ertyisesti taustat ovat useimmissa kohdissa vaikuttavia. Alimaailma on usein synkänpuoleinen, mutta esimerkiksi Punaisen kuningatatren punainen palatsi on räikeämpää katsottavaa. Hevoset ja Bajardi-koira sekä Punaisen kuningattaren korttisoturit näyttävät nykypäivänä katsottuina melko tietokonemaisilta, mutta sen sijaan esimerkiksi tuuhea Irvikissa näyttää edelleen hyvältä. Myös puvustuksella ja maskeerauksella on iso rooli, ja aikaansaannosta on ilo katsoa.

Juoneltaan elokuva ei ole kovin kummoinen. Erityisesti elokuvan alkupuolisko tuntuu jopa melko puuduttavalta johtuen esimerkiksi tylsistä hahmoista. Mielenkiinto lisääntyy hieman, kun Alimaailman asukkaat liittyvät mukaan kuvioihin, mutta itse juoni ei ole erityisen yllättävä. Mielenkintoisimmat seikat tulevat siitä, kun katsojana saa itse miettiä, ovatko Liisan kokemukset Alimaailmasta täysin aitoja vai hänen mielensä tuotosta.

Liisa ihmemaassa jättää minut lopulta melko kylmäksi. Erityisesti Liisa jää päähenkilönä hyvin tylsäksi hahmoksi, ja myös Alimaailman Valkoinen kuningatar sekä Herttasotilas jäävät latteiksi. Mielenkiintoisia hahmoja sen sijaan ovat Hullu Hatuntekijä sekä Irvikissa. Ilman näitä hahmoja elokuvaa tuskin olisi tullut katsottuakaan toista kertaa. Elokuva ei myöskään tunnu löytävän katsojakuntaansa. Ensin joltain lentää pää, ja hetken päästä tulee todella outo tanssihetki, joka tuntuu karanneen Mikki Hiiren kerhotalosta. Visuaaliselta ilmeeltään elokuva sen sijaan on suureksi osaksi miellyttävää katsottavaa. Juonellisesti se ei ole mitenkään erityisen hyvä, mutta kerran katsottuna seikkailun jaksaa kyllä seurata läpi lähinnä kiehtovan maailman vuoksi. Lisäksi on pakko antaa lisäpisteitä siitä, ettei vanhaa tarinaa ole lähdetty kopioimaan uudelleen, vaan elokuva sijoittuu vuosia piirretyn version jälkeiseen aikaan ja toimii näin täysin erillisenä ja omana seikkailunaan. Ei tämä huonoin live action-versio ole, mutta ei tätä kyllä useampaa kertaa jaksa katsoa.

2/5