arvostelussa: Saapasjalkakissa (2011)

 Saapasjalkakissa on julistettu kotikaupungissaan lainsuojattomaksi, ja tämä pakenee tavoitteenaan saada käsiinsä kultaisen hanhen luo johdattavat mystiset taikapavut. Pavut ovat pelätyn rikolliskaksikon Taavin ja Annin omistuksessa, ja juuri kun Saapasjalkakissa on saanut pavut näköpiiriinsä, tämä tapaa toisen kissan, Kitty Pehmotassun, jolla on sama tavoite. Pian hänelle selviää, että Pehmotassu työskentelee Tyyris Tyllerölle, Saapasjalkakissan vanhalle lapsuudenystävälle. Huolimatta jäisistä väleistään Tylleröön, Saapasjalkakissa myöntyy työskentelemään kolmikkona yhteinen tavoite mielessään.

Elokuvan päähenkilö on tietysti sen nimikkohahmo Saapasjalkakissa. Alunperin satukirjoihin perustuva hahmo tuli elokuvayleisölle tunnetuksi erityisesti Shrek-elokuvista, kun hahmo liittyi päähenkilöiden matkaan elokuvasarjan toisessa osassa. Hahmon oma elokuva sijoittuu kuitenkin aikaan ennen Shrekin tapahtumia, ja elokuvassa saadaankin myös nähdä hahmon taustatarina aina lapsuudesta lähtien. Saapasjalkakissan kuori vaikuttaa kovalta tämän ollessa varsin taitava varas ja taistelija, mutta samaan aikaan hänestä löytyy paljon inhimillisyyttä. Hahmon vakava ja ajoittain dramaattinen luonne on saatu elokuvassa pysymään hyvin kasassa huolimatta siitä, että hänestä löydetään myös uusia puolia. Kaiken kaikkiaan Saapasjalkakissa toimii oikein hyvin päähenkilönä, vaikka hänet olisi aiemmin tottunut näkemään sivuhahmon roolissa.

Muita merkittäviä hahmoja ovat Kitty Pehmotassu ja Tyyris Tyllerö, joiden kanssa Saapaasjalkakissa lähtee papuja metsästämään. Pehmotassun taustoja tuodaan myös lyhyesti esille, ja hänelle on onnistuttu luomaan aidontutuinen persoonallisuus Saapasjalkakissan tavoin, jolloin hahmo ei jää kaukaiseksi tai pinnalliseksi. Pehmotassu ja Saapasjalkakissa ovat myös sopivan tasaväkisiä kyvyiltään, jolloin kumpikaan ei jää jatkuvasti pelastettavana olevan rooliin. Tyllerö sopii ryhmään myös hyvin ollessaan molemmille hahmoille ennestään tuttu ja toimien aluksi jonkinlaisena yhdistävänä tekijänä kolmikossa.

Myöskään elokuvan muista hahmoista ei ole valitettavaa, sillä kaikki toimivat rooleissaan hyvin. Taavi ja Anni on todellakin saatu näyttämään häijyiltä, mutta samalla pari tuo elokuvaan huumoria ollessaan hyvin liioiteltuja roistohahmoja. Saapasjalkakissan ja Tyllerön sijaisäiti Imelda taas vaikuttaa hyvin välittävältä ja sismmässään lempeältä kasvattajalta.

Spin-offit herättävät ainakin itsessäni aina pienen epäilyksen niiden laadusta, sillä kun elokuvasarjalla on jo fanikuntansa, tulee se paljon helpommin herättämään mielenkiintoa pelkällä olemassaolollaan. Toisaalta Saapasjalkakissassa oli hahmona paljon potentiaalia jopa omaan elokuvaansa, sillä tämä tosiaan vaikutti myös Shrekeissä hahmolta, jolla oli jo omia seikkailuja takanaan. Kävin alunperin katsomassa elokuvan elokuvateatterissa melko avoimin mielin sen ilmestyttyä yli 10 vuotta sitten, ja viikonloppuna oli aika katsastaa se uudestaan jatko-osan pyöriessä nyt elokuvateattereissa. 

Saapasjalkakissan juoni lainaa vahvasti elementtejä useista tunnetuista lasten saduista. Taikapavut tuovat vahvasti mieleen Jaakko ja pavunvarsi -kertomuksen ja myös Saapasjalkakissan ja Tyyris Tyllerön menneisyydet on saatu yhdistettyä osittain hahmojen alkuperäistarinoihin. Koska satuja on paljon samassa paketissa, voisi elokuva pahimmassa tapauksessa olla sekava tai tuntua väkinäiseltä, mutta Saapasjalkakissa onnistuu välttämään molemmat sudenkuopat ja tuomaan samalla jotakin aivan uutta. Satujen onnistunut yhdistely onkin yksi lempiasioitani koko elokuvassa.

Myös elokuvan hahmot ovat hyvin onnistuneita, ja erityisesti hahmojen väliset suhteet kehittyvät tarinan edetessä hyvin kiinnostavalla tavalla. Pääkolmikko toimii loistavasti yhdessä, eikä yksikään hahmo tunnu ulkopuoliselta tai turhalta. Erityisesti pidän siitä, että kaikkiin hahmoihin ehditään syventyä ajallaan, eikä elokuva tunnu kiireiseltä, vaikka seikkailu ja vauhdikkaammat kohtaukset ovat siinä suuressa roolissa. Myös toimintakohtaukset toimivatkin huomattavasti paremmin, kun hahmojen kohtalosta aidosti välittää.

Monet DreamWorksin teokset eivät ole toimineet minulle, koska ne ovat olleet liian vauhti- ja huumoripainotteisia. Tähän kategoriaan lasken esimerkiksi Madagascar-elokuvat. Saapasjalkakissan huumori toimii kuitenkin hyvän maun rajoissa, ja osa elokuvan vitseistä aukeaa vain vanhemmalle yleisölle. Elokuva tasapainoileekin hyvin huumorin ja vakavampien kohtausten välillä, ja myös rauhallisia ja vauhdikkaita kohtauksia on sopivassa suhteessa toisiinsa. Tutut lasten sadut on saatu oivallisesti yhdistettyä uuteen, ja on viihdyttävää jo huomata, mitä satuja tunnistaa ja mikä elokuvassa taas on jotakin aivan uutta. Hahmoihin ehditään myös syventyä mukavasti, jolloin heistä on helppo pitää. Kaiken kaikkiaan Saapasjalkakissa kuuluu ehdottomasti DreamWorksin vahvempien teosten joukkoon, ja odotankin innolla elokuvateattereissa parhaillaan pyörivää jatko-osaa, Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus.

 

Pehmotassu: You hit me in the head with a guitar!

Saapasjalkakissa: You are a woman? Woah!

Pehmotassu: Amateur!

4/5

 

 

arvostelussa: Ihmeellinen maailma (2022)

 

Searcher Claden isä Jaeger Clade ajautuu riitoihin perheensä kanssa ja päätyy jatkamaan elämäänsä yksin seikkailijana, jättäen perheensä taakseen. 25 vuotta tapahtuman jälkeen Searcher on kasvanut aikuiseksi ja perustanut perheen vuorten keksellä sijaitsevaan kylään. Seikkailu kutsuu rauhallista elämää viettävää perhettä, kun energiaa tuottavat pandokasvit eivät enää vaikutakaan tuottavan energiaa kylälle. He lähtevät selvittämään hiipumisen syytä ja löytävät uuden, kummallisen maailman. Matkallaan he törmäävät myös kuolleeksi luultuun Jaegeriin, ja Searcher joutuu miettimään rikkinäistä isäsuhdettaan.

Törmäsin Ihmeelliseen maailmaan (eng. Strange World) ensimmäisen kerran tehdessäni postausta vuoden 2022 uutuuselokuvista. Elokuvasta oli tuolloin kuitenkin tiedossa suunnilleen vain nimi ja arvioitu julkaisupäivämäärä, joten odotuksia oli vaikea luoda. Kun elokuva lopulta julkaistiin vuoden loppupuolella, meni se minulta kuitenkin kokonaan ohi. Elokuvan mainonta vaikuttaa olleen harvinaisen vähäistä, sillä en nähnyt elokuvasta yhtäkään traileria ja kuulin siitä vasta törmätessäni siihen ohimennen sosiaalisessa mediassa ja muissa elokuvablogeissa. Perinteinen vuoden alkuun sijoittuva flunssa tarjosi tietysti enemmän kuin tarpeeksi aikaa selata suoratoistopalveluita, ja pian päädyinkin katsomaan myös Ihmeellisen maailman sen löytyessä Disney+:sta.

Elokuvassa seurataan Claden perhettä, johon kuuluu perheen isä Searcher, äiti Meridian, teini-ikäinen poika Ethan sekä perheen koira Legend. Lisäksi Searcherin isä ja Ethanin isoisä Jaeger liittyy perheen mukaan näiden törmätessä tähän sattumalta omalla tutkimusmatkallaan. Searcher tuntuu katsojalle läheiseltä hahmolta heti elokuvan ensimmäisistä hetkistä asti, sillä katsoja saa nähdä hetken tämän lapsuudesta ja myöhemmin seurata monia tapahtumia hänen näkökulmastaan. Hahmo tuo hyvin ilmi isän katoamisen vaikutuksen tähän, ja on kaunista, kuinka hän yrittääkin kovasti olla Ethanille mahdollisimman hyvä isä, ettei tämä kokisi samaa kuin hän. Elokuvan aikana kuitenkin huomataan, että vaikka Searcher haluaa olla mahdollisimman erilainen kuin isänsä, päätyy tämä tahtomattaan tekemään samankaltaisia virheitä. Perheen teinipoika Ethan on myös hyvin pidettävä hahmo. Hän on hyvin perinteinen nuori, jonka elämää värittävät ihastuksen tunteet ja oman suunnan etsiminen. Samalla tämä vaikuttaa kuitenkin haluavan tehdä isänsä onnelliseksi, ja siksi myös isän toivomalta polulta poikkeaminen tuntuu pelottavalta. Meridian vaikuttaa viisaalta ja rohkaisevalta äidiltä, mutta hän jää huomattavasti mieshahmoja enemmän varjoon. Legend taas toimii perinteisenä eläinhahmona tuomassa muutamia hauskoja hetkiä. Searcherin isä Jaeger on itsepäinen ja kunnianhimoinen mies. Hän on päättänyt ottaa selvää mitä salaperäisten vuorten takana on, vaikka siihen kuluisi koko tämän elämä. Jaeger vaikuttaakin aluksi melko ajattelemattomalta hahmolta kritisoidessaan jatkuvasti Searcheria ja mitätöidessään poikansa elämännvalintoja. Jaeger kuitenkin kehittyy elokuvan aikana, mitä on mukava seurata. 

Muita hahmoja elokuvassa ovat Ethanin ihastus Diazo, kylän presidentti Callisto sekä kummallinen otus Spat, joka opastaa Ethania ja muuta perhettä matkan aikana hedän kohdatessaan erilaisia haasteita matkallaan. Ethan tekee historiaa olemalla Disneyn ensimmäinen julkisesti seksuaalivähemmistöön kuuluva päähenkilö, ja tämän ihastuksen kohde onkin Diazo. Diazon esiintymiset jäävät hyvin lyhyiksi, sillä tämä ei ole itse seikkailulla mukana, mutta Ethanin ujo ihastus toimii kuitenkin mukavana sivujuonena elokuvassa ja sopii myös hahmon teinimäisyyteen. Olisi kuitenkin ollut mahtavaa, jos hahmo olisi vaikkapa vahingossa päätynyt myös seikkailulle mukaan, jolloin kaksikon hetkiä ja kehitystä olisi saanut seurata kunnolla. Callisto jää elokuvassa pahasti sivuun, ja jossakin vaiheessa ehdin jopa unohtaa tämän olemassaolon hetkeksi. (katsoin elokuvaa tosiaan flunssassa, joten seuraamiseni oli muutenkin ajoitain hieman väsynyttä :D) Spat on oikein sympaattinen olio ja on kiehtovaa, kuinka selkeää tämän viestinnästä on saatu pelkillä eleillä, sillä hahmo ei puhu, eikä tällä ole edes kasvoja, joilla esittää ilmeitä.

  

Ihmeellinen maailma tekee historiaa, sillä se on ensimmäinen Disney klassikko, jonka päähenkilö kuuluu julkisesti seksuaalivähemmistöön. Sateenkaarihahmojen esiintyvyys erityisesti piirretyissä etenee vauvanaskelin, eikä Ethanin ja Diazon välisiä kohtauksia olekaan elokuvassa kuin lyhyesti alussa ja lopussa. Vaikka edistystä toivoo vielä paljon, on tämä jo muutos verrattuna aiempaan, kun sateenkaarihahmoja on joko näytetty sekunnin verran taustalla (Toy Story 4) tai sivuhahmo on ohimennen maininnut samaa sukupuolta olevan kumppaninsa (Eteenpäin). Elokuva on kuitenkin ollut yhtiölle suuri floppi taloudellisesti, enkä ylläty asiasta lainkaan ensisijaisesti siksi, etten itsekään tajunnut, että elokuva julkaistiin. Lisäksi tulokseen kuitenkin vaikuttaa myös seksuaalivähemmistöön kuuluvan hahmon näkyminen elokuvassa, sillä elokuvaa ei näytetä joissakin maissa lainkaan, ja tämä karsii heti merkittävän osan lipputuloista. Vaikka elokuvan voisi ajatella tuovan pientä toivoa seksuaalivähemmistöjen näkymisen osalta elokuvissa, pelkään pahasti sen toimivan toiseen suuntaan huonon menestyksensä vuoksi. Ei voi kuin toivoa, ettei Disney pidä tätä esimerkkinä siitä, ettei seksuaalivähemmistöjen esilletuominen jatkossa kannata joko ollenkaan tai ainakaan yhtään näkyvämmin.

Vaikka Ethanin ja Diazon näkyminen elokuvassa on vähäistä, pidän kuitenkin tavasta, jolla Ethanin suuntautuminen tuodaan elokuvassa esiin. Asia on valmiiksi tiedossa tämän perheellä, eikä kukaan kiinnitä asiaan lainkaan sen suurempaa huomiota. Edes isoisä Jeager ei kommentoi asiaa mitenkään, vaan suhtautuu Ethanin ihastukseen samalla tavalla kuin naispuoliseenkin ihastukseen suhtauduttaisiin. Vaikka kaapista tulosta kertovilla elokuvilla on paikkansa, on tällainen representaatio eri tavalla tärkeää - se luo kuvan siitä, miten asian toivoisi joskus kaikkialla olevan. Kyseessähän on tosiaan tavallinen asia, miksi tehdä siitä jotakin epätavallista.

Juonellisesti Ihmeellinen maailma on hyvin tavallinen animaatioseikkailu. Siinä on jännitystä, erilaisia haasteita, perheaikaa sekä uusi maailma täynnä kummallisia otuksia ja värikkäitä maisemia. Mitään ennennäkemätöntä ei kuitenkaan tällä saralla tapahdu, ja elokuva hukkuu helposti muiden samankaltaisten joukkoon. Vaikka ihmissuhteiden kehitys on mielenkiintoista, ja erityisesti Jaegerin ja Searcherin sekä Searcherin ja Ethanin isä-poikasuhteet on kirjoitettu taitavasti, jää elokuva muuten lopulta hyvin tasapaksuksi kokonaisuudeksi. Pidän kuitenkin hyvänä oivalluksena sitä, kuinka Searcher käyttäytyy toisinaan kuin isänsä, vaikka se on asia, jota hän on aina halunnut välttää viimeiseen asti. Tilanne on hyvin realistinen ja tuodaan ilmi taitavasti. Kohtaukset, joissa asiaa käsitellään ovatkin ehkä koko elokuvan parasta antia.

Miljööltään Ihmeellinen maailma jää myös hieman pintapuoliseksi. Sen esittelemän maailman syvyyksiin matkustaa kyllä yhden kerran mielenkiinnosta, mutta siitä ei synny mielikuvaa, että haluaisin muuttaa vuorten taakse tai niiden keskellä sijaitsevaan pieneen kylään. On kuitenkin kiinnostavaa, kuinka toisinaan maailmasta tulee mieleen merenpohja koralleineen ja kaloineen, toisinaan taas dinosaurusten kotipaikka ja välillä jokin aivan muu. Elokuva vaikuttaa myös sisältävän sanoman ympäristönsuojelusta, ja pidän siitä ettei asiaa sanota katsojalle aivan suoraan, mutta samalla se tuodaan ilmi sen verran suuresti, ettei se myöskään jää helposti kokonaan huomiotta. Tämä pieni vertauskuvallisuus tuo elokuvalle myös hieman lisäsyvyyttä, mitä se kaipaisi enemmänkin.

Ihmeellinen maailma on suurimmaksi osaksi mukava hyvänmielen elokuva, jonka katsoo kerran mielellään alusta loppuun. Erityisesti viesti ympäristönsuojelusta on kaunis, ja lisäksi elokuva onnistuu taitavasti kuvaamaan sukupolvelta toiselle kulkeutuvia käytösmalleja. Lisäksi seksuaalivähemmistöön kuuluva päähenkilö tarjoaa samaistumismahdollisuuksia heille, joille sitä harvemmin annetaan, ja asia käsitellään elokuvassa hyvin normalisoivalla tavalla. Muutamaa oivallusta lukuunottamatta elokuva jää kuitenkin lopulta melko tavanomaiseksi animaatioseikkailuksi, ja se hukkuu helposti monien samankaltaisten joukkoon. Koska elokuvalla on kuitenkin hetkensä, on harmillista, miten vähän elokuvaa lopulta mainostettiin, ja kuinka koko elokuva on jäänyt enemmän varjoon kuin se todellisuudessa ansaitsisi.

The best legacy we can leave is making a present worth opening tomorrow.

- Ethan Clade

3/5

arvostelussa: Spider-Man: Hämähäkkimies (2002)

Oikein hyvää alkanutta vuotta arvon elokuvakansa! Epämääräinen ja suunnittelematon kirjoittelutaukoni saa luvan olla ohi, sillä kirjoittamista on ehtinyt tässä ajassa tulla jo ikävä. Olen kuitenkin katsellut yhä vähemmän animaatioita, ja sen sijaan katselulistani ovat muuttuneet sekavammiksi. En kuitenkaan ota asiasta sen suurempia paineita vaan kirjoitan sen mukaan, mitä tulee milloinkin katsottua. Joululomalla pelattuani PlayStationilla Spider-Manin loppuun päädyin aloittamaan kunnollisen Hämisprojektin. Tarkoituksena olisikin lähiaikoina katsoa kaikki kolme Hämähäkkimies-trilogiaa läpi järjestyksessä. Niistä ensimmäinen on tietysti vuonna 2002 julkaistu Hämähäkkimies.

Peter Parker vierailee lukioryhmänsä kanssa genetiikan laboratoriossa. Yksi geenimanipuloiduista hämähäkeistä on päässyt karkaamaan terraariostaan ja tämä puree Peteriä. Hämähäkin purema antaa Peterille hämähäkkimäisiä kykyjä, ja pian tavallinen lukiolaispoika huomaa, että esimerkiksi seinillä kiipeily ja tappeluissa pärjääminen sujuu vailla suurempia ponnisteluja. Samoihin aikoihin koe Oscorpin laboratoriossa menee kuitenkin pieleen, ja Peterin parhaan ystävän isä Norman Osborn muuttuu kokeen seurauksena New Yorkin turvallisuutta uhkaavaksi Vihreäksi Menninkäiseksi.

Sam Raimin ohjaama Hämähäkkimies on ensimmäisen Hämähäkkimies-trilogian ensimmäinen osa. Kun tietää, mihin kaikkaille hahmo on elokuvan jälkeen päätynyt, on helppo pitää elokuvaa jonkinlaisena klassikkona omassa genressään. Vaikka hämähäkkimies luonnollisesti oli saavuttanut suosionsa jo kauan ennen elokuvan ilmestymistä, oli Hämähäkkimies ensimmäinen elokuva, joka toi tarinan valkokankaalle live actionina.Vaikken itse ollut nähnyt elokuvaa koskaan aiemmin kokonaan, tuntui se silti jollakin tavalla nostalgiselta. Elokuvassa on nimittäin monia kohtauksia, joihin on tavalla tai toisella ehtinyt törmätä jo useaan otteeseen populaarikulttuurissa ilman koko elokuvan katsomistakin.

Elokuvan päähenkilö on luonnollisesti Peter Parker, joka pian kykyjensä ilmestyttyä ryhtyy kantamaan myös nimeä Hämähäkkimies. Tobey Maguire näyttelee hahmoa oivallisesti, ja kun tämän kasvot on niin kauan tottunut näkemään elokuvan kohtauksissa, on vaikea kuvitella rooliin ketään muuta. Peter saa katsojan puolelleen välittömästi, ja vaikka hahmo tekee toisinaan huonoja valintoja, on häntä helppo ymmärtää, kun kyseessä on lopulta vain itsestään epävarma teinipoika. Hahmon haavoittuvaisuus on itse asiassa yksi tämän parhaita ominaisuuksia, sillä tämä saa yliluonnollisen supersankarin vaikuttamaan hyvin inhimilliseltä ja helposti samaistuttavalta.

Siinä missä Peter on hyvin kirjoitettu ja moniuloitteinen hahmo, tämän ihastuksesta Mary Jane Watsonista (Kristen Dunst) ei voi valitettavasti sanoa samaa. M.J. on Peterin luokkatoveri ja naapuri, johon tämä on ollut vuosia ihastunut. Peter ei kuitenkaan uskalla tehdä minkäänlaista aloitetta, ja jopa juttelemaan meneminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. M.J:lle on kyllä yritetty luoda syvyyttä tuomalla esille esimerkiksi tämän perhetaustoja, ja hahmo yrittää ajoittain pitää Peterin puolia koulukiusaajia vastaan, mikä tekee hahmosta pidettävämmän. Elokuvassa on kuitenkin vahvasti neito pulassa -tunnelma, jolloin hahmo jää harmittavan yksipuoliseksi. Hahmon pelastaminen esimerkiksi kerran ei haittaisi, mutta jossain vaiheessa elokuvaa huomasin miettiväni, onko se taas juuri M.J. joka on pulassa ja tarvitsee Hämähäkkimiehen hoitamaan tilanteen. Hahmon tehtäviksi jää siis lopulta olla pelastetavana ja pohtia tunteitaan miesten välillä - on varsin piristävää, että vuosien kuluessa asiaan on alettu kiinnittää huomiota ja naishahmoja on alettu kirjoittaa paremmin. Myös Peterin ja M.J:n välisen suhteen kehittyminen jää hieman muiden tapahtumien varjoon. Olisin mielelläni nähnyt kaksikon tekevän tavallisia asioita kahdestaan ja tutustuvan samalla, mutta tämä olisi luonnollisesti pidentänyt elokuvaa entisestään.

Peterin paras ystävä Harry Osborn (James Franco) tasapainoilee tunteidensa välillä yrittäessään puolustaa Peteriä tämän koulukiusaajilta ja ollessaan samalla mustasukkainen tämän koulumenestyksestä ja siitä, kuinka tämän isä tuntuu ylistävän Peteriä enemmän kuin omaa poikaansa. Hahmosta esitellään useampia puolia ja on vaikea päättää, pitäisikö hahmoa ymmärtää täysin vai olla pitämättä tästä.

Yksi elokuvan parhaita puolia on sen pahishahmo Norman Osborn (Willem Davoe), josta myöhemmin tulee Vihreä Menninkäinen. Hahmo antaa sopivan suuren vastuksen Hämähäkkimiehen kykyihin totuttelevalle Peter Parkerille, ja on erityisen mielenkiintoista seurata Normanin keskusteluja itsensä kanssa, kun tästä tuntuu vielä olevan jäljellä osa siitä miehestä, joka tämä oli ennen onnettomutta.

Elokuvassa nähdään lisäksi sanomalehti Daily Buglen päätoimittaja J. Jonah Jameson (J.K. Simmons), Peterin huoltajina toimivat May-täti (Rosemary Harris) ja Ben-setä (Cliff Robertson) sekä Peterin muita luokkalaisia, joista eniten esille nousee tämän pahin kiusaaja Flash Thompson (Joe Manganiello). Jameson lukeutuu Peter Parkerin ja Norman Osbornin ohella elokuvan parhaisiin hahmoihin. Tämän ylenpaattinen inho Hämähäkkimiestä kohtaan ja impulsiivinen johtaminen lehtensä toimituksessa tuo samaan aikaan sopivasti humoristisia kohtauksia, mutta vaikuttaa myös juonen kulkuun. Ben ja May esitetään inspiroivina ja lämminhenkisinä hahmoina, jolloin heistä on helppo pitää. Peterin kiusaajat saavat nopeasti ärsyyntymään, ja katsojan onkin helppo asettua Peterin puolelle.

Hämähäkkimies on hyvin perinteinen supersankarielokuva, mikä johtuu osittain siitä, että se lukeutuu myös ensimmäisiin sellaisiin. Se toimiikin tehtävässään oikein hyvin, eikä elokuvassa tule tylsää hetkeä. Elokuvan parasta antia on seurata, kun Peterille selviää millaisia kykyjä hän on saanut ja kuinka tämä opettelee hallitsemaan niitä. On mukavaa vaihtelua nähdä Hämähäkkimies aidosti alkutaipaleellaan, jolloin jopa seiteillä liikkuminen tuottaa huomattavasti hankaluuksia, kun useimmiten hahmon nähdään vain viilettävän nopeasti New Yorkin korkeiden rakennusten välillä suunnilleen yhtä rutiininomaisesti kuin tämä ajaisi polkupyörää. 

Juonen lisäksi elokuvan viihdyttävyyteen vaikuttaa vahvasti päähenkilön moniuloitteisuus. Vaikka Peter on monelta osin hyvin perinteinen sankarihahmo halutessaan suojella kaupunkia ja kokiessaan vastuukseen pelastaa ihmisiä, näytetään hänestä runsaasti hyvin inhimillisiä puolia ja tuodaan ilmi se, että hänkin on sisimmässään vain tavallinen ihminen. Lisäksi Vihreälle Menninkäiselle on luotu kunnollinen taustatarina, jolloin myös tämän kohtalosta on aidosti kiinnostunut. Koska elokuva julkaistiin yli 10 vuotta sitten, on ymmärrettävää, ettei sen visuaalinen ilme ole samaa tasoa nykyajan elokuvien kanssa. Vaikka osa erikoistehosteista näyttää hieman kömpelöltä, ei asiaan suurimmassa osassa kohtauksista ehdi kiinnittää huomiota niin paljon, että se haittaisi katselukokemusta.

Kokonaisuudessaan Hämähäkkimies on hyvin onnistunut supersankarielokuva, jolla on sekä toimiva juoni että pidettäviä henkilöhahmoja. Toiminnan lisäksi elokuvassa seurataan paljon Peter Parkerin tavallista arkea ja inhimillisiä ongelmia. Kaikkein parhaiten elokuva toimiikin silloin, kun uudet kyvyt ja aiempi arki täytyy saada yhdistettyä, mikä tuottaa jo itsessään runsaasti sekä hauskoja että kriittisiä tilanteita. Elokuva jättää selvästi tilaa jatko-osille saaden katsojan kiinnostumaan hahmojen jatkosta. Romantiikkapuolella elokuva jättää hieman kylmäksi, sillä M.J:n hahmo jää valitettavan paljon neidoksi pulassa, ja vaikka esimerkiksi hahmon taustatarinaa tuodaan ilmi, jää tämä puoli elokuvan muiden osien varjoon. Hämähäkkimies on kuitenkin oikein toimiva aloitus trilogialle, ja on helppo ymmärtää, miksi juuri Tobey Maguiren näyttelemä versio on edelleen monen suosikkiversio seittisankarista.

3/5

Not everyone is meant to make a difference. But for me, the choice to lead an ordinary life is no longer an option.

- Peter Parker

 

arvostelussa: Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (2011)

Tintti törmää torilla kiehtovaan Yksisarviseksi nimetyn purjelaivan pienoismalliin ja päättää ostaa sen omakseen. Pian hänelle selviää, että esineeseen liittyy suurempia mysteereitä kuin hän olisi osannut odottaa. Tintti saa pian peräänsä äkäisen Sakarinin, joka haluaa laivan ja sen sisältämät salaiset viestit omiin käsiinsä.

Tintti tuli minulle tunnetuksi lapsena, sillä levyhyllystäni löytyi muutama Tintin seikkailut -piirroselokuva. Hahmo ja siihen liittyvät tarinat perustuvat kuitenkin alunperin sarjakuviin, ja niitä en ole vielä saanut käsiini. Myös Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus tuli ensimmäisen kerran katsottua ala-asteikäisenä elokuvan ollessa vielä melko tuore tapaus. Tuolloin se tuntui erityisen jännittävältä, ja kyseessä onkin selkeästi vanhemmalle yleisölle suunnattu animaatiotekele.

Elokuvan päähenkilö on tietysti itse Tintti. Tintti on seikkailunjanoinen lehtimies, ja hän kiinnostuukin välittömästi pienoismallilaivaansa liittyvistä salaisuuksista. Hahmo on myös rohkea, sillä tämä ei juuri panikoidu saadessaan ärtyneen herra Sakarinin kätyreineen peräänsä ja joutuessaan mitä vaarallisempiin tilanteisiin. Vaikka Tintti on suureksi osaksi melko täydellinen hahmo ollessaan rohkea, älykäs ja hyväntahtoinen, tuodaan elokuvassa onneksi ilmi myös tämän heikompia hetkiä.

Tintin mukana kulkee tietysti tämän uskollinen valkoinen koira Milou. Milou tuo useassa kohtaa hymyn huulille, ja on yksinkertaisesti mahdotonta kuvitella Tintin hahmoa ilman Milouta. Lisäksi Miloulle on annettu tilaa juonen kannalta, sillä tämä on usein Tintin apuna mysteerien selvittämisessä, vaikka toisinaan koira myös tuottaa hieman lisähaastetta omistajansa elämään.

Yksisarvisen mysteerin kautta Tintti kohtaa matkallaan alkoholisoituneen ja arvaamattoman kapteeni Haddockin. Haddock nousee yhdeksi elokuvan tärkeimmistä hahmoista, ja tämä liittyykin tapahtumien kautta Tintin matkakumppaniksi. Haddock on kirkkaasti elokuvan mielenkiintoisin ja onnistunein hahmo, ja täydellinen antisankari. Haddock vaikuttaa aluksi hyvin piittaamattomalta ihmiseltä, mutta hänestä saadaan esille useita puolia tapahtumien edetessä. Haddockin heikentynyttä muistia ja tämän alkoholiriippuvuutta hyödynnetään juonessa erinomaisesti. Hahmolla on paljon arvokasta tietoa, mutta katkeileva muisti ja rappiollinen elämäntyyli tuovat Tintin tietojen kalasteluyrityksiin huomattavasti mutkia.

Elokuvan pahiksena toimii Yksisarvisesta kiinnostunut pienoismallien keräilijä Ivan Ivanovitš Sakarin. Sakarin on melko perinteinen, mutta hyvin onnistunut pahishahmo. Hahmon olemuksesta huomaa välittömästi, etteivät tämän aikeet ole täysin rehelliset. Lisäksi hahmo on tarpeeksi intohimoinen tavoitteidensa suhteen, ettei tämä päästä Tinttiä kumppaineen helpolla.

Tintin tukena elokuvassa nähdään myös sarjakuvista tuttu komediakaksikko Dupond ja Dupont, jotka auttavat kykyjensä mukaan ystäväänsä ja tuovat elokuvaan kevyempiä kohtauksia. 

 

Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus tuo animaatiojäljellään mieleen realistisen videopelin. Sen toimintakohtaukset ovat tarkkoja, ja niissä on paljon elementtejä toimintaelokuvista. Lisäksi kaikki elokuvan hahmot ovat hyvin realistisia. Esimerkiksi hahmojen ilmeet ovat pieneleisiä, ja lisäksi heidän ihonsa yksityiskohdat erotuvat selkeästi. Pidän animaatiotyyliä hyvin kiehtovana, ja on aina mahtavaa nähdä jotakin uutta tällä saralla. Lisäksi elokuvan maisemat ovat upeaa katseltavaa, ja esimerkiksi meri ja sen aallot on kuvattu kauniisti. Animaatiojälki oli upeaa ilmestymisvuonnaan, mutta se jaksaa edelleen hämmästyttää yli kymmenen vuoden jälkeenkin.

Myös juonellisesti elokuva toimii erinomaisesti. Seikkailu nappaa välittömästi mukaansa, ja tarinankulku tasapainottelee onnistuneesti videopelimäisten toimintakohtausten ja hahmoihin syventyvien rauhallisempien kohtausten välillä.  Erityisesti ailahtelevan kapteeni Haddockin ja kaksikosta tasaisemman Tintin välinen dynamiikka on rakennettu mielenkiintoisesti. Kaksikko ajautuu yhteen aluksi pakon saattelemana erilaisten sattumusten kautta, mutta nämä tutustuvat toisiinsa seikkailun lomassa ja myös hahmojen välinen luottamus kasvaa heidän joutuessa selviämään erilaisista tilanteista yhdessä. Hahmot myös oppivat molemmat toisiltaan jotakin. Kaksikon ajoittainen turhautuminen toisiinsa on huvittavaa seurattavaa. 

Tintin seikkailuista oli alunperin suunnitelmissa luoda trilogia, ja tämä ensimmäinen osa antaa viitteitä jatkosta. Tiedot jatkosta ovat kuitenkin hämäriä, mikä on todella harmi. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus erottuu nimitäin hyvin edukseen animaatioelokuvien saralla, ja olen aina innoissani, kun saadaan myös vanhemmalle yleisölle suunnattuja animaatioelokuvia. Kaiken kaikkiaan kyseessä on melkoinen nappisuoritus. Elokuvan päähenkilöt ja heidän väliset suhteensa ovat mielenkiintoisia ja kehittyviä, ja seikkailu tarjoaa jännitystä ja pitää otteessaan elokuvan alkusekunneista loppuun asti. Myöskään tyhjäkäyntiä ei ole, vaan elokuvan juoni etenee tasaista tahtia jättämättä aikaa tylsistymiselle. En oikeastaan keksi elokuvasta mitään valitettavaa, joten onko mitään syytä olla antamatta täysiä pisteitä?

kapteeni Haddock: I feel strange, Tintin, like I'ver never felt before...

Tintti: Don't worry, captain. You're just sober.

5/5

 

arvostelussa: Hopon poppoo (1995)

 

Hessun teinipoika Max on kasvamassa, ja tämän elämässä yhä isompaa roolia ottavat ihastuksen tunteet koulun kauneinta tyttöä Roxannea kohtaan sekä palava halu sopeutua joukkoon ikätovereiden kanssa. Samalla Hessu huomaa poikansa ajautuvan kauemmas hänestä, mikä tuntuu isästä haikealta. Ratkaisuksi huoleensa Hessu päättää, että poikansa vastahakoisuudesta huolimatta he lähtevät Maxin kanssa kahdestaan monen päivän kestoiselle road trip-matkalle

Hopon Poppoo ei kuulu tunnetuimpiin Disney klassikoihin, vaikka silläkin oma fanikuntansa löytyy. Itse en muista edes kuulleeni elokuvasta ennen kuin kiinnostuin Disney klassikoista kunnolla yläasteikäisenä. Katsoinkin elokuvan ensi kertaa vasta tänä vuonna vailla sen suurempia odotuksia suuntaan tai toiseen.

Vaikka elokuvaa vaikutetaan markkinoivan paljon Hessu Hopon kustannuksella, on elokuvan päähenkilö vahvemmin tämän teini-ikäinen poika Max. Uskon monen löytävän hahmosta jotakin samaistutavaa miettiessään omaa nuoruuttaan, sillä tämä on samaan aikaan hyvin epävarma itsestään, mutta hänessä elää myös näyttämisenhalua. Erityisesti hahmoa käy sääliksi, kun tämä häpeilee Hessulta perimäänsä nauruaan jutellessaan ihastukselleen Roxannelle. Vaikka Max ajoittain vaikuttaa hieman liiankin tympeältä Hessua kohtaan, ei häntä missään kohtaa voi pitää ilkeänä hahmona. Vaikka Max on melko perinteinen päähenkilö, pidän hahmosta ja elokuva kuvataan onnistuneesti hänen näkökulmastaan.

Maxin isä Hessu on elokuvassa tuttu oma itsensä, jollaisena hänet on totuttu näkemään sarjakuvissa, animaatiosarjoissa sekä muissa Disneyn elokuvissa. Hän on usein kömpelö, eikä kommelluksilta voida tälläkään matkalla välttyä, mutta hahmo on myös todella sympaattinen ja hyväntahtoinen. Vaikka Hessu tarjoaa elokuvassa usein huvittavia kohtauksia kömmähdyksillään, saadaan hänestä onneksi esille myös muita puolia. On mielenkiintoista nähdä Hessu välillä myös vakavana ja jopa harmistuneena tämän pelätessä menettävänsä yhteyden poikaansa. Hessun ja Maxin välinen isä-poikasuhde onkin oikeastaan koko elokuvan kantava voima, ja sen lämminhenkisyys välittyy vahvasti kotisohvalle saakka. Molemmat hahmot todella välittävät toisistaan, vaikka kaksikko on usein eri mieltä asioista ja heidän on vaikeaa puhua toisilleen tunteistaan.

Muita hahmoja elokuvassa ovat Hessun työpaikan pomo Pekka, Maxin paras ystävä ja Pekan poika P.P. sekä Maxin ihastus Roxanne. Hessun tapaan myös esimerkiksi Mikki Hiiren arkkivihollisena tunnettu Pekka on elokuvassa hyvin samanlainen kuin sarjakuvissa, ja hän onkin Hessun täydellinen vastakohta monessa asiassa. Hän esimerkiksi suosii Hessua tiukempaa kasvatustyyliä pojalleen, ja suositteleekin Hessua toimimaan oman mallinsa mukaan. Toisin kuin isänsä, P.P. ei ole luonteeltaan yhtä kiero, vaan toimii aitona tukena ja ystävänä Maxille. Myös Roxanne vaikuttaa hahmona mukavalta, mutta lopulta hänestä ei saada mitään syvällisempää irti, kuten ei myöskään P.P:stä. 

Hopon Poppoosta tulee ensimmäisenä mieleen hyvin tavallinen piirroselokuva. Sen juoni on melko yksinkertainen ja lämminhenkinen, ja elokuva tarjoaa sekä vauhdikkuutta että opettavaisempia hetkiä. Elokuvan huumori on vaihtelevaa, ja ajoittain mennään jälleen liialliseen koheltamiseen, mikä aiheuttaa lähinnä epämiellyttävää myötähäpeää. Toisaalta jotkin kohtaukset saavat myös aidosti hymyilemään. 

Elokuvan onnistuneimpia hetkiä ovat kuitenkin Hessun ja Maxin merkityksellisemmät hetket. Erityisen hienosti kuvataan esimerkiksi sitä, kuinka molemmilla olisi tärkeää sanottavaa, mutta kumpikaan ei uskalla ilmaista ajatuksiaan ja toiveitaan toiselle. Vaikka isän ja pojan välille on muodostunut ajan mittaan pieni muuri, huomaa selvästi, että heillä on silti välittävä ja lämminhenkinen suhde. On myös hienoa, kuinka sekä Maxin että Hessun näkökulma tuodaan esille. Näin katsojana on helpompi ymmärtää, miksi hahmot toimivat omalla tavallaan, eikä esimerkiksi Hessusta tule mielikuva, että hän olisi ilkeyttään Maxin menoja rajoittava tai tälle noloja tilanteita aiheuttava.

Myöskään visuaalisesti Hopon Poppoo ei aiheuta suurempia tuntemuksia. Piirrosjälki on hyvin tyypillinen Disneylle, ja animaatio on sulavaa, eikä siihen näin ollen kiinnitä erityisemmin huomiota. Toisaalta elokuva ei tarjoa myöskään animaatiollaan mitään uutta tai ihmeellistä, eikä esimerkiksi tapahtumapaikkoja esitellä erityisen näyttävinä. Lauluja elokuvassa on jonkin verran, mutta kappaleet ovat hyvin nopeasti unohdettavia ja perinteisiä, ja elokuva toimisi todennäköisesti yhtä hyvän myös ilman niitä.

Kokonaisuudessaan Hopon Poppoo on hyvin keskinkertainen Disneyn piirroselokuva, eikä se vaikuta yrittävänsäkään olla muuta. Elokuvan seurassa viettää ihan mielellään ainakin ensimmäisen katselukerran, ja se tuo mukavan rennon tunnelman. Hessun ja Maxin suhde on elokuvan kantava voima, ja se välittyykin hyvin vahvasti ja onnistuneesti läpi elokuvan. Lisäksi elokuvaa katsoessa vanhemmat katsojat saattavat muistella omaa nuoruuttaan tai samaistua Hessun ajatuksiin ja huoliin. Hopon poppoo ei kuitenkaan ole niitä elokuvia, joita esittelen perustellessani sitä, miksi pidän animaatioelokuvista. Se ei tarjoa mitään ennennäkemätöntä, ja se vaikuttaa kuitenkin vahvemmin lapsille suunnatulta elokuvalta kuin esimerkiksi monet Pixarin tuotokset. Perinteisenä ja viihdyttävänä perhe-elokuvana Hopon poppoo hoitaa kuitenkin tehtävänsä hyvin.

Hessu: "You look just like I did at your age."

Max: "Please don't say that, Dad."

2/5

arvostelussa: Punainen (2022)

 

 

13-vuotiaan Mein elämä muuttuu yhdessä yössä, kun tämä muuttuu jättiläismäiseksi kultapandaksi. Mein on keksittävä nopeasti keino, jolla päästä hallitsemattomasta pandaksi muuttumisesta eroon. Hän kuitenkin huomaa, että tästä kummallisesta kirouksesta on joskus myös hyötyä.

Koronapandemian aikana Disney on julkaissut useita Pixar -elokuvia suoraan suoratoistopalveluunsa ilman elokuvateatteriesityksiä. Tämän vuoden uutuuselokuva Punainen (eng. Turning red) ei valitettavasti ole poikkeus. Haluaisin ehdottomasti nähdä kaikki Pixar-elokuvat elokuvateatterissa, jolloin niiden animatiojälki pääsee aidosti oikeuksiinsa ja myös elokuvaan uppoutuminen tuntuu helpommalta. Pettymyksestä huolimatta katsoin Punaisen Disney+:sta heti kun ehdin. Koska kyseessä on Pixarin teos, tuottaa se elokuvalle aina melko suuret odotukset, vaikken elokuvasta trailerien perusteella vielä erityisemmin kiinnostunut.

Elokuvan päähenkilö on murrosiän kynnyksellä oleva kanadalaiskiinalainen tyttö Mei Lee. Meistä saa heti hyvin energisen kuvan, ja hänen mukaansa lähtee mielellään seuraamaan tapahtumien kulkua. Perhe ja neljän hengen ystäväporukka ovat Meille hyvin tärkeitä, ja välillä nämä tuottavat ristiriitaa, kun Mei on tottunut auttamaan tunnollisesti äitiään, mutta haluaisi myös viettää paljon aikaa läheisten ystäviensä kanssa. 

Mein parhaita ystäviä ovat tämän koulukaverit Miriam, Abby ja Priya. Ystävysten menoa on mukava seurata, ja ryhmän hyvä henki välittyy katsojalle läpi elokuvan. Hahmoihin ei syvennytä sen enempää yksilöinä, mutta se ei erityisemmin haittaa, kun elokuvan juoni keskittyy niin vahvasti vain Meihin. Toisaalta ystävysten väliset dramaattisemmatkaan kohtaukset eivät herätä niin vahvoja tunteita kuin ehkä pitäisi, ja tähän saattaa vaikuttaa hahmojen jääminen hieman vieraiksi.

Muita merkittäviä hahmoja elokuvassa ovat Mein perhe, jossa erityisesti Mein äidin Mingin rooli korostuu, sekä koulussa Meille kiusaa aiheuttava luokkatoveri Tyler. Ming on varmasti monelle vanhemmalle samaistuttava hahmo, sillä tämä haluaisi pitää Mein lähellään, mutta lapsen kasvaminen ja sen kautta erkaantuminen vanhemmista tuntuu varmasti vaikealta. Mingin ja Mein välillä ristiriitaa aiheuttaakin erityisesti Mingin halu ylisuojella tytärtään ja kontrolloida tämän elämää liikaa. Mingin hahmokehitys on hyvin toimiva, ja hänen juonenkaarensa on kiinnostava ja koskettava. 

Tyler pitää Meitä silmätikkunaan ja saa vain lisää tulta alleen huomatessaan aiheuttavansa Meissä vihaa. Myös Tylerin hahmolle on pyritty rakentamaan oma hahmokehityksensä, mutta se jää hyvin löyhäksi. Vaikka Tylerin pahanteon voi päätellä johtuvan kateudesta tai epävarmuudesta, olisi hänen hahmostaan toivonut saavan enemmän selville, jotta hahmon käyttäytymistä ja sen muutoksia elokuvan aikana voisi ymmärtää paremmin ja jotta hahmo ylipäätään tuntuisi tärkeämmältä.

Pixarin uudenlainen animaatiojälki on herättänyt mediassa mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Elokuvan ihmishahmot on piirretty melko samalla tyylillä kuin viime vuonna ilmestyneessä Lucassa. Itsessäni tämä tyyli ei aiheuta oikeastaan mielipiteitä suuntaan tai toiseen. Ihmishahmot ovat ihan veikeän näköisiä, eikä animaatio millään tavalla häiritse, mutta se ei myöskään herätä sen suurempaa innostusta. Sen sijaan elokuvan kultapandat näyttävät erittäin hyvältä, ja erityisesti turkin liikkeet ja pörheys saadaan nykyisillä animaatioteknikoilla hyvin yksityiskohtaisesti esiin. Lisäksi pidän eäinhahmojen ilmeikkyydestä. Yleisesti elokuvasta jää hyvin värikäs mielikuva, ja ympäristössä ja hahmojen asustuksessa onkin käytetty paljon piristäviä värejä.

Tyttöjen murrosikä on elokuvassa suuresti esillä, ja sitä käsitellään todella hyvin. Osittain aihetta esitellään hyvin suoraan, osittain se taas kätkeytyy symbolisesti kultapanda-hahmon taakse. Erityisesti nostan hattua sille, että kuukautiset esitetään elokuvassa normaalina ja yleisessä tiedossa olevana asiana, kun aihe on vuosia ollut tabu ja sitä on pidetty jopa likaisena tai vaiettavana aiheena. Lisäksi esille nousee esimerkiksi ystävyyssuhteiden tärkeys, vapauden kaipuu, perheen aiheuttamat paineet ja häpeä. 

Elokuvan juoni jaksaa kiinnostaa alusta loppuun ja tärkeitä aiheita käsitellään oivallisin keinoin, mutta elokuva jää silti melko keskinkertaiseksi. Itseäni katselukokemuksessa häiritsi eniten sivuhahmojen jääminen etäisiksi ja juonen ajoittainen liiallinen vauhdikkuus loppua kohti edetessä. Näistä seikoista johtuen elokuvan surulliset kohtaukset eivät tuntuneet aivan niin surullisilta kuin olisi toivonut. Joukosta löytyy kuitenkin myös muutama kohtaus, joissa onneksi pysähdytään kunnolla aiheen äärelle. 

Punainen on toimiva seikkailu yhden kerran katselukokemuksena, mutta se ei ole elokuva, jonka pariin uskon palaavani useaan otteeseen. Parasta elokuvassa on sen kypsällä tavalla esille nostamat tärkeät teemat, joista ei aiemmin ole varsinkaan lasten elokuvissa uskallettu puhua. Elokuva ajautuu kuitenkin loppuhuipennusta kohti edetetessään hieman liialliseen kohellukseen, jolloin sen syvällisyys katoaa. Tämä on tosin lastenelokuville yleistä, ja vauhdikkaat kohtaukset saattavatkin olla enemmän nuorempien katsojien mieleen. Elokuvan pisteytykseen vaikuttaa myös Pixarin vahva taso, sillä päätin pistemäärän lähinnä vertailemalla elokuvaa muihin saman studion tuotoksiin.

I’m a furry ticking time bomb.

- Mei

2,5/5

arvostelussa: Your Name (2016)

 

 

Lukioikäinen Mitsuha on lopen kyllästynyt elämään syrjäisessä pikkukaupungissa, ja haaveilee taukoamatta, millaista elämä olisi suurkaupungin keskellä. Eräänä aamuna toive on yhtäkkiä toteutunut, kun Mitsuha herää kanssaan samanikäisen Tokiossa asuvan pojan, Takin kehossa. Samalla oikea Taki saa kokea, millaista on elää lukiolaistyttönä pikkukaupungissa. Toisilleen täysin tuntematon kaksikko tajuaa pian vaihtavansa kehoja toistensa kanssa, ja heidän on keksittävä yhteiset pelisäännöt, jotteivat he sotke kokonaan toistensa elämiä toiminnallaan.

Your Name (Kimi no Na wa) on Makoto Shinkoin elokuva vuodelta 2016. Se nousi pian otsikoihin kerätessään suositota ja ohittaessaan kauan kärkipaikkaa pitäneen Henkien kätkemän maailman tuottoisimpana anime-elokuvana. Katsoin elokuvan ensimmäistä kertaa sen pyöriessä elokuvateattereissa Suomessa 2017. En tiennyt elokuvasta etukäteen yhtään mitään, mutta ystäväni kutsui minut seurakseen katsomaan sitä ja olin tietysti heti mukana! Anime ei myöskään genrenä ollut minulle erityisen tuttu studio Ghibliä ja muutamaa sarjaa lukuun ottamatta. Muistan kuitenkin edelleen kyseisen elokuvateatterikokemuksen elävästi, ja olen erittäin onnellinen, että sain kokea sen isolta ruudulta!

Elokuvan ensimmäisenä esitelty päähenkilö on Mitsuha. Mitsuha on hyvin samaistuttava ja melko tyypillinen lukioikäinen. Hän viihtyy pienessä, kolmen hengen kaveriporukassaan, ja haluaisi pitää itsestään koulussa melko matalaa profiilia. Mitsuhan elämää pikkukylässä vaikeuttaa kuitenkin tämän ankara ja kiireinen isä, joka on myös kaupungin pormestari. Tämä aiheuttaa Mitsuhalle paineita entisestään, kun kaikki tuntevat hänet pormestarin tyttärenä. 

Tokiossa Mitsuhan unelmaa elävällä Takilla on myös omat ongelmansa. Elämä kaupungissa on kiireistä, kun tämä yrittää samaan aikaan kerätä rahaa työskentelemällä ravintolan tarjoilijana ja menestyä hyvin opinnoissaan tähdäten arkkitehdiksi. Takista huomaa myös tämän sisällä olevan, nuorille tyypillisen epävarmuuden ja halun sopia joukkoon. Hän on esimerkiksi ujo lähestymään samalla työpaikalla olevaa ihastustaan Okuderaa, johon myös useat paikan muut työntekijät vaikuttavat olevan ihastuneita.

Mitsuhan perhettä esitellään elokuvassa huomattavasti enemmän kuin Takin. Mitsuhan äiti on kuollut, ja tämän isä seuraa intohimoisesti uraansa politiikassa. Mitsuhan ja tämän pikkusiskon Yotsuhan kasvatuksesta vastaakin heidän isoäitinsä Hitoha. Hitoha on rauhallinen ja perinteitä kunnioittava, ja hän opettaakin mielellään perinteitä eteenpäin lapsenlapsilleen. Mielenkiintoisinta Hitohassa on tämän viisaus, sillä hän on ainoa, joka osaa aavistaa, mitä Mitsuhan elämässä on meneillään.

Elokuvan idea on todella mielenkiintoinen. On uskomatonta ajatella, mitä itse tekisin, jos heräisin jonkun muun kehossa aivan uudessa ympäristössä. Molempien elämien hyvät ja huonot puolet myös tuodaan onnistuneesti esiin, ja sekä syrjäisen kylän että suuren kaupungin tunnelmaan pääsee välittömästi mukaan. Tunnelma Mitsuhan kotikaupungissa Itomorissa vaikuttaa rauhallisemmalta ja luonnonläheisemmältä kuin Tokiossa sykkivä ihmisten kiireellisyys ja täpötäydet kadut. Toisaalta Tokiossa ei tekemistä puutu, ja onhan Japanin pääkaupunki paikka, jonne matkustamisesta edes kerran elämässään on helppo haaveilla.

Hahmojen persoonallisuudet on rakennettu hyvin. Vaikka hahmot vaihtavat välillä kehoja, näkee heistä selvästi, milloin kyseessä on vaikkapa oikeasti Taki ja milloin vain tämän kehoon ajautunut Mitsuha. Lisäksi on kiinnostavaa, kuinka molemmat itsestään epävarmat hahmot muuttuvat huomattavasti itsevarmemmiksi ollessaan toisessa kehossa. Samalla tämä tuo mukaan hauskoja kohtauksia, kun hahmot toimivat miettimättä seurauksia ja ärsyttävät toinen toistaan joutuessaan selvittelemään, mitä muut ihmiset ovat tällä kertaa nähneet heidän tekevän. Myös Takin ja Mitsuhan suhde rakentuu ja syvenee kiinnostavasti. Samaan aikaan he tietävät toistensa elämästä enemmän kuin kukaan muu, samaan aikaan he eivät tiedä toisistaan mitään.

Elokuvan tunnelma muuttuu huomattavasti juonen edetessä. Aluksi tunnelma on hyväntuulinen ja jopa hauska, kun seurataan hahmojen sopeutumista toistensa elämään, ja heidän etsiessään keinoja sille, kuinka kuvio saataisiin toimimaan ilman katastrofia. Elokuvan keskivaiheilla olo alkaa kuitenkin olemaan jo hieman haikeampi, kun on vaikea keksiä keinoa, kuinka toisensa niin hyvin tuntevat hahmot voisivat ikinä oikeasti tavata toisiaan. Juonen edetessä ja tuodessa lisää esteitä on tunnelma jo ajoittain hyvin synkkä, eikä itkultakaan välttämättä vältytä.

Visuaalisesti elokuva on todella kaunis. Pidän useissa anime-elokuvissa erityisesti niiden yksityiskohtaisuudesta, eikä Your Name ole poikkeus. Erityisesti pidän elokuvan värikkyydestä sen esitellessä kaupungin vilinää, mutta toisaalta myös rauhalliset luontomaisemat ovat upeaa katsottavaa. Lisäksi elokuvan musiikit vaikuttavat tunnelmaan vahvasti. Esimerkiksi energinen japanilainen pop sopii mahtavasti Mitsuhan innostuneisuuteen Tokioelämästä. Lisäksi se ehkä tuo ilmi molempien levottomuutta hämmentävästä tilanteesta, kun päivät tuntuvat lähinnä selviytymiseltä.

Your Namesta on rakentunut minulle erityinen elokuva, mutta en osaa sanoa tarkalleen millä tavalla. Lasken sen kyllä jollain tasolla lempielokuvieni joukkoon, mutta jos joku yhtäkkiä kysyy lempielokuvaani, ei se ole ensimmäinen, joka tulee mieleen mainita. Kaipaan erityisesti sitä tunnetta, joka minulla oli katsoessani sen ensimmäistä kertaa, kun minulla ei ollut aavistustakaan, mitä olisi luvassa. Toisaalta jaksan katsoa elokuvaa kyllä nykyäänkin, ja löydän siitä uusia asioita. Muistan juonen tuntuneen myös ensimmäisellä kerralla sen verran monimutkaiselta, että harkitsin meneväni katsomaan sen toisen kerran elokuvateatteriin.

Jos hehkutuksestani ei vielä tullut asia selville, niin voin ehdottomasti suositella Your Namen katsomista, mikäli se on jäänyt välistä! Elokuvan hahmoihin on helppo samaistua, ja sen juoni on hyvin kaunis ja samalla mukaansatempaava. Erityisesti ensimmäisellä kerralla se kuitenkin vaatii kunnolla keskittymistä, jotta elokuva ei ala tuntua sekavalta. Lisäksi animaatio todellakin pistää parastaan, ja elokuvan vaihtelevat ympäristöt ovat upeaa seurattavaa. Itse katsoin elokuvan Viaplaysta, ja lisäksi se löytyy tällä hetkellä ainakin C Moresta!

4,5/5

"The only thing that does last when I wake up is a sense of loss."

- Mitsuha