arvostelussa: Eteenpäin (2020)

Onward, joka sai suomenkieliseksi nimekseen Eteenpäin on Pixarin tämän vuoden animaatioelokuva, jonka ensi-ilta oli 6,3.2020. Itselleni elokuva olikin vuoden odotetuin, koska Pixar ei yksinkertaisesti ole vielä kertaakaan pettänyt kunnolla! Elokuvalle kävi kuitenkin ajoituksen kanssa melko surkeasti, sillä sen julkaisu ajoittui juuri koronakriisin pahalle alkutaipaleelle, ja elokuvateattereita alettiinkin sulkea melko pian sen ilmestymisen jälkeen. Lisäksi elokuva joko bannattiin kokonaan tai siitä sensuroitiin vuorosana elokuvassa esiintyneen seksuaalivähemmistöhahmon vuoksi useissa maissa... Koronakriisin vuoksi itsekään en lopulta toiveistani huolimatta päätynyt katsomaan elokuvaa isolta ruudulta, mutta onnekseni löysin sen vihdoin sattumalta Viaplaysta vuokrattavana!

Taiasta kiinnostuneet haltijaveljekset Iikka ja Aaro asuvat maailmassa, josta taika on kadonnut nykyajan erilaisten keksintöjen ja teknologian tehittymisen myötä kokonaan. Iikan 16. syntympäivänä veljekset saavat kuitenkin käsiinsä taikasauvan, jonka avulla he pystyvät taikomaan edesmenneen isänsä takaisin yhden päivän ajaksi. Taika ei kuitenkaan onnistu suunnitelmien mukaisesti, ja isästä tulee näkyviin vain tämän jalat. Iikalla ja Aarolla on yksi vuorokausi aikaa korjata asia ja tavata isä ennen kuin tämä katoaa takaisin tuonpuoleiseen.

Elokuvan päähenkilöitä ovat teini-ikäiset haltijaveljekset Iikka ja Aaro. Iikka on veljeksistä nuorempi ja myös epävarmempi ja ujonpuoleinen. Aaro taas on veljensä vastakohta ja vauhdikkaampi persoona. Veljeksistä välittyy heti kuva, että he tuntevat toisensa läpikoitaisin ja viettävät mielellään aikaa yhdessä. Molemmat hahmot ovat omalla tavallaan kiinnostavia, ja heihin haluaa mielellään tutustua lisää. Lisäksi veljeksistä tulee esiin uusia puolia, ja he kehittyvät elokuvan aikana. Iikkaa ja Aaroa ääninäyttelevät itselleni parhaiten Marvel-elokuvista tutuiksi tulleet Tom Holland ja Chris Pratt, ja on pakko erikseen mainita, että nämä sopivat täydellisesti rooleihinsa! Lisäksi he toimivat hyvin yhdessä, joka tuo oman lisänsä veljesten suhteeseen.

Veljesten lisäksi matkalle päätyy tietysti näiden isä - tai no, puolet hänestä. Vaikka isästä on näkyvissä vain jalat, eikä hän näin ollen pysty esimerkiksi puhumaan tai edes viestimään käsillään, on myös hänestä tehty taitavasti oma hahmonsa ja persoonansa! Hahmo tuo elokuvaan tietysti useita huvittavia hetkiä, mutta lisäksi hän tuo myös koskettavampia hetkiä. Veljesten isä vaikuttaakin mahtavalta henkilöltä, jonka on helppo uskoa olleen hieno persoona myös elinaikanaan.

Muita elokuvan sivuhahmoja ovat mm. veljesten äiti, kentauri konstaapeli Kopukka sekä sankariteoista ravintolatöihin siirtynyt taruolento Mantikori. Sivuhahmot toimivat myös hienosti ja heistä kaikki on kirjoitettu onnistuneesti. Yksikään sivuhahmo ei jää yksinomaan humoristiseksi tai synkäksi hahmoksi, vaan kaikista löytyy sekä syvällisempää että kevyempää puolta.

Eteenpäin nappasi matkaansa välittömästi sen yksityiskohtaisen ja mielenkiintoisen maailman sekä samaistuttavien hahmojen ansiosta. On jotenkin aina mielenkiintoista huomata, miten nykyaika siirtyy myös animaatioelokuviin ja kuinka esimerkiksi erilaiset älylaitteet alkavat vilahdella elokuvissa yhä enemmän. Älypuhelimia hyödynnettiin lisäksi ainakin vuoden 2014 Big Hero 6:ssa ja vuoden 2016 Zootropoliksessa, ja jotenkin en osaa kuvitellakaan miten paljon ne vielä tulevat näkymään elokuvamaailmassa. Lisäksi ideaa nykyajasta on käytetty kiinnostavalla tavalla yhdistämällä se taruolentojen maailmaan. Samaistuttavista hahmoista minuun teki nopeasti vaikutuksen epävarma ja hermostunut Iikka, jossa näin heti itseni yläasteikäisenä! Iikka yrittää kaikkensa sopiakseen joukkoon, kun taas Aaroa ei jaksa enää kiinnostaa lainkaan mitä muut hänestä miettivät.

Juoneltaan Eteenpäin on myös nappisuoritus. Se onnistuu herättämään tunteita laidasta laitaan, ja lisäksi juoni etenee juuri oikeaa tahtia. Tarina ei kiirehdi liikaa, jolloin se ehtii herättää tunteita ja ajatuksia, mutta se kuitenkin etenee jatkuvasti niin, ettei seikkailu jää missään vaiheessa tylsäksi! Erityisesti kuolemaa on käsitelty todella kauniisti. Sitä ei pidetä erityisen synkkänä ja pelottavana asiana, mutta tärkeän henkilön poismeno näkyy kuitenkin kaikkien tämän läheisten elämässä jollakin tavalla. Vaikka tapahtumasta on jo ehtinyt kulua aikaa ja kaikki ovat sopeutuneet tilanteeseen, pysyy muisto läheisestä aina mukana.

Lyhyesti sanottuna Eteenpäin on jälleen tuttua Pixar-laatua. Viihdyin elokuvan parissa erinomaisesti, ja elokuva jätti myös mietittävää sen loppumisen jälkeen. Parhaita asioita elokuvassa ovat sen hyvin kirjoitetut hahmot ja moniuloitteinen ja tunteisiin vetoava juoni. Lisämaustetta tuovat kuitenkin kiinnostava ympäristö ja siellä asuvat erilaiset taruolennot. Seikkailu nappaa täydellisesti mukaansa stressin keskeltä, ja elokuvan jälkeen alkaa taas itsekin haaveilemaan jonkinlaisesta tarunomaisesta seikkailusta.

4/5

postauksen kuvat osoitteesta https://www.imdb.com/title/tt7146812/mediaviewer/rm1039643137

arvostelussa: Prinsessa ja sammakko (2009)

Koko elämänsä rahaa säästänyt ja oman ravintolan avaamiseen tähdännyt Tiana törmää eräänä iltana puhuvaan sammakkoon, joka esittelee olevansa loitsun alaiseksi joutunut prinssi. Loitsun purkamiseksi sammakko tarvitsee suudelman. Sammakko saa suostuteltua aluksi järkyttyneen ja vastahakoisen Tianan auttamaan, mutta seuraukset eivät olekaan odotetut - Loitsu ei murtaudu, ja myös Tiana muuttuu sammakoksi.

Prinsessa ja sammakko on Disneyn tähän mennessä viimeisin piirrosanimaatio (sitä odotellessa, että unelmani käy toteen ja studio vielä joku päivä tekee uuden piirretyn elokuvan...). Se on 49. klassikko, ja ensi-iltansa se sai vuoden 2009 joulukuussa. Näin elokuvan itse ensimmäistä kertaa noin 7-vuotiaana, kun kävimme katsomassa sen isäni kanssa elokuvateatterissa. Ymmärrettävästi muistikuvat tuosta kerrasta ovat jo ehtineet hämärtyä, mutta muistan kuitenkin pitäneeni elokuvasta erityisesti sen jännittävyyden ja kiehtovan pahiksen vuoksi. Myöhemmin olen ehtinyt katsoa elokuvan useampaan otteeseen, ja pidän siitä edelleen todella paljon!

Elokuvan päähenkilö on New Orleansissa asuva Tiana, joka on unelmoinut oman ravintolansa perustamisesta lapsuudestaan asti. Tianan perheen rahatilanne ei ole kuitenkaan kummoinen, ja hän onkin paiskinut töitä jo kauan saavuttaakseen haaveensa. Tiana on erittäin ahkera, määrätietoinen ja sisukas, ja hänestä saa alusta asti todella hyvän vaikutelman. Tiana onkin erittäin onnistunut päähenkilö, ja hänen matkaansa on mukava seurata.

Tianan kanssa elokuvassa seikkailee sammakoksi muuttunut Maldonian prinssi Naveen. Naveenista saa alkuun hieman ylimielisen ja pöhkön vaikutelman, mutta hänkään ei ole missään kohtaa epämiellyttävä hahmo. Naveen on alusta asti mukavan rento ja huumorintajuinen, mikä tasapainottaa vastuuntuntoista Tianaa. Lisäksi hänestä oppii paljon uutta elokuvan aikana, ja hahmo itsessään myös kokee muutosta tarinan edetessä.

Kuten ehdin aiemmin mainita, lapsena minuun vetosi elokuvassa eniten erilaisten henkien ja esimerkiksi voodoon ja tarot-korttien kanssa leikittelevä tohtori Facilier. Facilier onkin mainio pahishahmo. Hän on manipuloiva ja juonikas, ja lisämaustetta häneen tuovat mystiset henkiolennot ja taikaesineet, joita tämä käyttää apunaan. Myös Facilierista löytyy kuitenkin useampia puolia, mikä tekee hahmosta entistäkin mielenkiintoisemman.

Sivuhahmoihin elokuvassa lukeutuvat esimerkiksi Tianan läheiset, joihin kuuluu tämän ystävällinen äiti ja hemmoteltu paras ystävä Charlotte. Vaikka Charlottesta saa hyvin pinnallisen ja melko hölmön kuvan, tämän ystävyys Tianan kanssa on jotenkin mukavasti rakennettu. Kaksikko on tuntenut lapsesta asti, ja he haluavat todella olla toistensa apuna, vaikka ovat erilaisia lähes kaikella osa-alueella. Prinssi Naveenin kanssa elokuvan alussa kulkenut apulainen Lawrence on melko tyypillinen sivuhahmo. Hän ei ole erityisen viisas, ja hän tuo elokuvaan huumoria kömmähdyksillään.

Tianan ja Naveenin seikkailun edetessä näiden joukkoon liittyvät myös eläinhahmot Louis ja Rey. Louis on jazzia rakastava alligaattori ja Rey taas avulias ja hieman hömelö tulikärpänen. Molemmat hahmot ovat oiva lisä seikkailuun. Louis on vauhdikas ja monta hauskaa hetkeä tuova hahmo, ja Rey taas tuo elokuvaan myös syvällisempää sisältöä, vaikka hänellä myös omat hauskat hetkensä. Lisää positiivista energiaa tuo myös metsän keskellä asustava omalaatuinen Mama Odie.

Koko elokuvan tunnelma on onnistuttu rakentamaan erittäin miellyttäväksi ja yhteensopivaksi kokonaisuudeksi.Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun New Orleansiin, ja kaupungin meno nappaa välittömästi mukaansa. Yksi suosikkiasioistani on kuitenkin piirrosjälki. Prinsessa ja sammakko näyttää juuri Disney-elokuvalta parhaimmillaan. Hahmot ovat persoonallisen näköisiä, mutta eivät liioiteltuja, ja myös erilaiset tapahtumapaikat ovat mielikuvituksellisia ja kauniita. Toinen suuresti vaikuttava tekijä on elokuvan musiikki. Prinsessa ja sammakko on perinteisten Disney-piirrettyjen mukaan musikaali. Myös lauluissa löytyy jokin yhdistävä tekijä, että ne kaikki tuntuvat sopivan elokuvaan. Toisaalta ne ovat kuitenkin myös tarpeeksi erilaisia pitääkseen musiikkiosuudet mielenkiintoisina.

Elokuvan ensimmäinen laulu on Down in New Orleans, joka ohjaa katsojan suoraan New Orleansin jammaavaan ja eloisaan tunnelmaan. Menevän laulun aikana on vaikea olla huonolla mielellä, ja se ohjaa täydellisesti pois oman arkielämän huolista. Toinen laulu on Almost There, jossa Tiana haaveilee omasta ravintolastaan. Kappale lähtee liikkeelle mukavan hitaasti ja nappaa sen jälkeen mukaan toiveikkaaseen tunnelmaansa. Seuraava laulu on Facilierin laulama Friends on the Other Side, jossa salaperäinen voodoo-tohtori esittelee taitojaan tarot-kortteineen ja houkuttelee Naveenin ja tämän avustajan mukaan pahamaineiseen suunnitelmaansa. Se on erinomainen pahislaulu, joka myös vie tarinaa mukavasti eteenpäin.
Iloisemmissa tunnelmissa kuullaan Louisin, Naveenin sekä Tianan esittämä vauhdikas When We're Human, jonka aikana hahmot unelmoivat mitä tekisivät, jos olisivat ihmismuodossa sammakko- ja alligaattorielämänsä sijaan. Viidentenä soiva Gonna Take You There on myös hyvin menevä kappale, jonka aikana Rey ja muut tulikärpäset opastavat päähenkilömme oikealle reitille näiden samoiltua metsässä jonkin aikaa. Menevien kappaleiden jälkeen elokuvan hitaampana kappaleena kuullaan vielä romanttinen Ma Belle Evangeline Reyn laulamana. Viimeinen elokuvan aikana kuultava laulu Dig a Little Deeper palaa jälleen menevimpiin tunnelmiin, kun Mama Odie pääsee vauhtiin kertoessaan hahmoille elämän neuvojaan. Kaikki laulut ovat miellyttävää kuunneltavaa, mutta itse pidän jälleen eniten vauhdikkaammista kappaleista. Omia suosikkejani elokuvan lauluista ovatkin salaperäinen Friends on the Other Side sekä tietysti Almost There, josta kirjoittelinkin enemmän listatessani suosikkikappaleitani Disney-elokuvista (postauksen voit lukea tästä)

Prinsessa ja sammakko on sopivan perinteinen Disney-elokuva säilyttääkseen taianomaisen lapsuuteen kuuluvan tunnelmansa, mutta siinä on myös omia piirteitään, ettei se huku muiden elokuvien jalkoihin. Perinteinen klassikkosatu on saanut mukavasti muokatun juonen, ja elokuvan kanssa viihtyy useampaan otteeseen. Musikaalien ystäville elokuva tarjoaa varmasti viihdettä, sillä elokuvan laulut ovat mukaansatempaavia ja ne myös vievät elokuvan tarinaa eteenpäin sulavasti. Myös hahmot ovat hyvin pidettäviä, eikä yksikään hahmo jää persoonattoman oloiseksi. Kaiken kaikkiaan Prinsessa ja sammakko on ikävän aliarvostettu ja oikeasti todella toimiva Disney-klassikko, joka saa ikävöimään piirroselokuvien aikakautta. Aivan täysiä pisteitä en kuitenkaan loppujen lopuksi anna yksinkertaisesti siksi, ettei elokuva lopulta herätä niin suuria tunteita, ja pidän enemmän hieman syvällisemmistä piirretyistä. Mikäli joltakin Disney-fanilta on jäänyt tämä elokuva vielä välistä, kannattaa ehdottomasti lisätä se katselulistalle!

4/5

arvostelussa: Prinsessa Mononoke (1997)

Kirotun sikajumalan hyökkäyksen kohteeksi joutunut prinssi Ashitaka joutuu kirouksen uhriksi, ja hänen on lähdettävä etsimään parannuskeinoa metsän hengeltä. Ashitakalle tulee kuitenkin mutkia matkaan, kun hän törmää kunnianhimoiseen kaupunginjohtajaan Lady Eboshiin, joka aikoo surmata vanhat metsän jumalat. Luonto ja ihmiset joutuvat taistelussa vastakkain, ja vanhojen jumalien puolia nousee pitämään metsässä asuva San, joka tunnetaan kyläläisten keskuudessa myös prinsessa Mononokena.

Vaikka elokuva on nimetty Mononoken mukaan, elokuvan suurin päähenkilö on kuitenkin urheana ja hyväntahtoisena ihmisenä pidetty prinssi Ashitaka. Ashitaka onkin hyvin tasapainoinen ja rauhanomainen hahmo. Ashitaka ajautuukin luonnon ja ihmisten välisessä vastakkainasettelussa osapuolien välille, ja hän haluaisi saada luonnon ja ihmiset elämään sovussa vieretysten. Kaiken kaikkiaan Ashitaka on hyvin tavallinen päähenkilö. Tarinaa on helppo seurata hänen näkökulmastaan, mutta hahmo ei itsessään jää erityisemmin mieleen.

Prinsessa Mononoke, jota kutsutaan tutummin nimellä San, kuuluu elokuvan mielenkiintoisempien hahmojen joukkoon. San on kasvanut metsässä susien luona, ja hänelle on aikojen saatossa muodostunut suuri viha ja epäluulo kaikkia ihmisiä kohtaan. San onkin aluksi hyvin varautunut, mutta hänestä oppii elokuvan aikana lisää ja myös tämän aito persoona pääsee enemmän esille. San on hyvin määrätietoinen ja rohkea hahmo, joka ei epäile toimia. Myös tämän viha ihmisiä kohtaan on ymmärrettävä.

Vallanhimoinen Lady Eboshi on Sanin tapaan myös hyvin määrätietoinen hahmo. Hän tietää täysin mitä haluaa, eikä juuri jaksa kuunnella vastaväitteitä. Eboshi tuo osuvasti esille ihmisten itsekkyyden, joka on näkyvissä myös nykymaailmassa. Hänestä myös huomaa, kuinka vallanhimo ohjaa tämän toimintaa ja saa hänet ottamaan valtavia riskejä varoituksista piittaamatta.

Muita hahmoja elokuvassa ovat metsän erilaiset asukit. Erityisen kiehtova on peuran hahmossa kulkeva Shishigami, joka muuttuu yön tullen valtavaksi jumalaolennoksi. Shishigamista saa välittömästi hyvin arvokkaan vaikutelman. Lisäksi jumalaolennoista mieleen jäävät Sanista huolehtiva susijumala Moro sekä villisikajumala Nago. On kiinnostava seurata susilauman ja villisikalauman välisiä suhteita, sillä vaikka nämä eivät toisinaan tule erityisen hyvin juttuun, he ovat kuitenkin samalla puolella. Lisäksi tarinassa kulkee mukana Ashitakan uskollisena ratsuna toimiva Yakul.

Yksi Prinsessa Mononoken parhaita puolia on sen sanoma luonnon ja ihmisen suhteesta. Se tarjoaa aikuiskatsojalle riittävästi haasteita, ja itse asiassa uskonkin vanhempien nauttivan elokuvasta nuoria enemmän. Elokuva lukeutuu myös selkeästi studion raaempien elokuvien puolelle. Mitään Naapurini Totoro tai Ponyo rantakalliolla-tunnelmaa on siis turha odottaa.

Miyazakin elokuvia katsellessa nautin aina piirrosjäljestä. Hahmot ovat persoonallisia ja viimeisteltyjä, ja luonto kuvataan hyvin kauniina. Vaikka Prinsessa Mononokea kelpaa katsella, se ei kuitenkaan ole Ghiblin parasta tasoa, eikä se tarjoa samanlaista tunnelmaa visuaalisesti kuin esimerkiksi Henkien kätkemä tai Liikkuva linna. Erityisesti eläinhahmot ovat kuitenkin aidontuntuisia. Lisäksi piirrettyjä elokuvia on aina ilo katsella erityisesti nykypäivänä, tietokoneanimaatioiden aikakaudella.

Juoneltaan Prinsessa Mononoke on hyvin kiinnostava, ja lisäksi sen tarina kulkee miellyttävää tahtia. Elokuvassa on hengähdystaukonsa, ja rauhallisempien kohtausten aikana ehditään esimerkiksi tutustua syvemmin hahmoihin. Toiminnallisemmat kohtaukset taas tuovat onnistuneesti jännitystä. Hahmot ovat hyvin kirjoitettuja, vaikka päähenkilö Ashitaka onkin omaan makuuni hieman tylsänpuoleinen. San ja Lady Eboshi kuitenkin ovat hyvin mielenkiintoisia, ja lisäksi persoonalliset eläinhahmot tuovat paljon lisämaustetta elokuvaan.

Prinsessa Mononoke on esimerkki enemmän aikuiskatsojille suunnatusta anime-elokuvasta. Sillä on hyvin tärkeä sanoma, ja se haastaa katsojaa ajattelemaan. Myös tarinallisesti elokuva on onnistunut, ja sen hahmoista oppii välittämään. Luonto kuvataan kauniina ja persoonallisena, ja erityisesti jumalahahmoihin on saatu mukavasti tarunomaisuutta. Kaiken kaikkiaan Prinsessa Mononoke on siis hyvin positiivinen elokuvakokemus, ja suosittelen ehdottomasti siihen tutustumista, jos tämän katsominen vielä uupuu Ghiblin elokuvien joukosta. Koko perheen elokuvailtaan en kuitenkaan tätä valitsisi, ainakaan jos joukossa on nuorempaa väkeä.

4/5

arvostelussa: Booksmart (2019)

Molly ja Amy ovat koko high school-aikansa olleet tunnettuja niinä kiltteinä ja tunnollisina, opiskelijoina, joita hyvä todistus ja opiskelupaikka ovat kiinnostaneet enemmän kuin bileissä örveltäminen. Koulun päättäjäisten lähestyessä Mollylle kuitenkin selviää, että myös koulun pahimmat juhlijat ovat pääsemässä hyviin opieklupaikkoihin. Molly tuntee turhautumista, ja viimeisenä päivänä ennen high schoolin loppua kaksikkosuuntaa bileisiin ja aikoo kokea kaiken, josta he ovat päntätessään jääneet paitsi.

Booksmartin päähenkilöinä toimii erottamaton parivaljakko Molly ja Amy, joista molemmat saavat hyvin tasaisesti olla esillä. Molly (Beanie Feldstein) on kaksikosta usein määrätietoisempi, ja häntä myös pidetään luokassa pahempana hikipinkona. Amylla (Katilyn Dever) sen sijaan vaikuttaa olevan enemmin ujon maine. Hahmot toimivat mainiosti yhteen, ja he todellakin ovat paljon muutakin kuin sitä, mitä heistä luokkalaisille näkyy. Lisäksi kaksikko toimii mainiosti yhteen, ja ruudun toiselle puolelle välittyy nopeasti kuva, että he olisivat tunteneet koko elämänsä. Amyn ja Mollyn yhteisille hetkille saa usein nauraa, mutta lisäksi heissä on syvällisempi puoli. Plussaa tulee myös siitä, kuinka Amyn homoseksuaalisuutta ei korosteta, vaan se on normaali asia. Amy onkin yksi samaistuttavimmista seksuaalivähemmistöä edustavista elokuvahahmoista mitä muistan.

Pääkaksikon lisäksi elokuvassa päästään myös tutustumaan jonkin verran Amyn ja Mollyn luokkatovereihin. Näistä parhaiten omaan mieleeni jäivät skeittilautautailusta kiinnostunut tyttö ja myös Amyn ihastus Ryan (Victoria Ruesga), kylmältä vaikuttava Hope (Diana Silvers), äkkipikainen ja kummallinen Gigi (Billie Lourd) sekä muiden suosiosta epätoivoisesti haaveileva Jared (Skyler Gisondo). Amy ja Molly pysyvät selkeästi tarinan keskiössä koko elokuvan ajan, mutta myös muita hahmoja hyödynnetään taidokkaasti. Heistä oppii yllättäviä uusia puolia, ja jokaisella on selvästi oma hetkensä.

Eksyin Booksmartin pariin ensimmäistä kertaa viime vuonna etsiessäni Viaplaysta jotakin kevyttä katsottavaa. En tiennyt elokuvasta oikeastaan mitään, mutta olin huomannut sen saavan muutaman hyvän arvostelun ja lisäksi muistin nähneeni sen trailerin joskus. En kuitenkaan tiennyt mitä oikeastan odottaa. Elokuva osoittautui lopulta nappivalinnaksi! Se ei ollut liian vakava tai dramaattinen, mutta siinä oli syvällisyyttä sen verran, että mielenkiinto pysyi yllä ja hahmoista oppi pitämään. Suurimmaksi osaksi elokuva katsoessa oli hyvä mieli, ja elokuvan vitsit jaksoivat todella viihdyttää kerta toisensa jälkeen. Erityisesti Amyn vaivaantuneet hetket ovat todella aidontuntuisesti tehtyjä, ja ujona ihmisenä voin samaistua hahmoon monessa kohtauksessa.  Lisäksi Mollyn ja Amyn yhteiset hetket ovat usein huvittava seurattavaa.

Elokuvan juoni kulkee todella mukavaa tahtia. Se etenee melko verkkaisesti, mutta ei jää missään kohtaa pitkäveteiseksi, sillä jokaisessa kohtauksessa on jotakin mielenkiintoista. Elokuva rikkoo myös tehokkaasti ennakkoluuloja paljastaessaan aluksi stereotyyppisiltä vaikuttavista hahmoista uusia puolia. Yksi elokuvan parhaimmista puolista on kuitenkin sen samaistuttavuus. Hahmot eivät ole täydellisiä, sosiaaliset tilanteet eivät mene aina nappiin ja ihmisiä tulee joskus tuomittua liian nopeasti. Kaikki hahmot ovat myös niin erilaisia, että jokaiselle löytyy varmasti joku johon voi samaistua.


Booksmart on täydellinen elokuva arjen kiireitä ja paineita pakoon hakeutuessa. Se nappaa mukaansa nopeasti, hahmojen tarinasta todella välittää ja elokuva saa hymyn kasvoille huonompanakin päivänä. Lisäksi se kuitenkin tarjoaa ajateltavaa ja onnistuu olemaan ajoittain jopa koskettava. Lyhyesti sanottuna elokuva onnistuu olemaan siis kaikkea, mitä sen pitäisikin olla. Sen ei ole tarkoitus olla valtavan suuria kysymyksiä herättävä tai maailmaa mulistava elokuva, vaan juurikin viihdyttävä elokuva nuorista, jotka ottavat kaiken irti viimeisistä hetkistään high schoolissa. Omassa genressään Booksmart onkin ehdottomasti oman genrensä parhaimmistoa, ja palaan sen pariin mielelläni silloin, kun tarvitsen jotakin hyväntuulista katsottavaa.

 4/5

arvostelussa: Mestarietsivä Basil Hiiri (1986)

Aika palata Disney-klassikkoprojektin pariin! Suurimman osan Disney-klassikoista olin katsonut vähintään kerran jo ennen elokuvablogin perustamista ja klassikoisat uudelleen kiinnostumista. Joukkoon mahtuu kuitenkin muutamia, joista sain tietää vasta alettuani tutkia klassikkolistaa tarkemmin. Yksi näistä elokuvista on Disneyn 26. animaatioelokuva, Mestarietsivä Basil Hiiri. Jostain syystä elokuva on jäänyt omasta lapsuudestani täysin pimentoon. Minulla ei näin ollen ollut juuri mitään odotuksiakaan elokuvaa kohtaan päästessäni vihdoin katsomaan sen läpi. Lähinnä odotin innolla sitä, että pääsin takaisin piirretyn Disney-klassikon pariin pitkästä aikaa.

Nuoren Olivia-hiiren isä kidnapataan, ja tämä päättää pyytää apua Baker Streetin tunnetulta yksityisetsivältä Basililta. Lisäksi etsintäreissulle lähtee mukaan Oliviaa kadulla opastanut tohtori Dawson.

Elokuvan päähenkilönä nähdään oletettavastikin itse Basil Hiiri. Elokuva ei ehdi kestää kauaakaan, kun katsoja alkaa jo huomata mitä on luvassa, ja kuka on tämän mestarietsivän esikuva. Basil kun sattuu olemaan suoraan hiirimaailman Sherlock Holmes - siis kirjaimellisesti. Basil ei ole sosiaalisinta tyyppiä, ja hän onkin aluksi melko vastahakoinen ottamaan tehtävään mukaan seuralaisia. Lisäksi hänen töksäyttelevä suorasanaisuutensa on huvittavaa seurattavaa, mutta sisimmässään hänkin osoittautuu kuitenkin ystävälliseksi ja tunteelliseksi hiireksi. Lienee myös selvää, että hahmon älykkyys ja päättelykyky ovat vertaansa vailla. Basil on kokonaisuudessaan hyvin hauska ja mielenkiintoinen päähenkilö, josta tulee mukavasti esiin uusia puolia elokuvan edetessä.
Basil Hiiren lisäksi runsaasti ruutuaikaa saa tohtori Dawson - alias Sherlock Holmesin oikeana kätenä toiminut tohtori Watson. Dawson tuo Basilille mukavasti vastapainoa. Hän on luonteeltaan huomattavasti Basilia sosiaalisempi ja huolehtivaisempi, mutta tämän päättelykyky on kaukana Basilista. Tästä huolimatta hänestä on ajoittain hyötyä tehtävien ratkomisessa.

Basilin ja tohtori Dawsonin lisäksi tehtävään lähtee mukaan Olivia. Olivia on hyvin nuori, mutta ikäisekseen kuitenkin fiksu hiiri. Hän ei myöskään tunnu hätääntyvän helposti, vaikka joutuu hankaliin tilanteisiin. Olivia jää kuitenkin pääkolmikosta selvästi vähimmälle huomiolle, eikä hän ole hahmona läheskään yhtä kiinnostava kuin Basil ja Dawson. Olivian isä, herra Leikinheimo jää hahmona Olivian lisäksi melko yksipuoliseksi. Hän tuntuu olevan tytärtään helpommin petkutettavissa.

Pahishahmoja elokuvassa on useampia, mutta pääkonnana nähdään Sherlock Holmesin pääviholliseen Moriartyyn perustuva Ratigan. Ratiganin päätavoitteena on saavuttaa koko hiirimaailman johtajuus. Vaikka kyseessä on rotta, Ratigan ei itse siedä tätä nimitystä lainkaan. Hahmo vaikuttaa muutoinkin hyvin katkeralta, ja tahtoisi itse olla tavallinen hiiri. Kyseessä on myöskin alusta asti pahiksena nähtävä hahmo uusien "yllätyspahisten" sijaan, eikä moraali juuri jarruttele tämän etenemistä kohti valtaa. Itse pidän näistä "kunnon" pahishahmoista enemmän, ja Ratigan toimiikin erittäin hyvänä vastuksena Basilille apureineen. Kätyreitä Ratiganilla riittää sankoin joukoin, mutta näistä eniten ruutuaikaa saa Olivian isän kidnapannut lepakko Liuhu.

Mestarietsivä Basil Hiiren viihdyttävimpiä puolia ovat sen lukuisat viittaukset Sherlock Holmesiin. 221B Baker Street-osoite, Basilin palvelijarouva rouva Judson ja Basilin viulu sekä tutun näköinen hattu tuovat nopeasti hymyn ruudun takana kirjoittavan Uusi Sherlock-sarjan fanin kasvoille. Myös hahmosovitukset ovat onnistuneita. Basil, Dawson ja Ratigan ovat tarpeeksi selkeästi esikuviensa kaltaisia, mutta heissä on riittävästi myös uutta, mikä pitää hahmot mielenkiintoisina. Sen sijaan uudet hahmot, erityisesti Olivia ja tämän isä jäävät hyvin pinnallisiksi ja nopeasti varjoon jääviksi hahmoiksi.

Piirrosjälki elokuvassa on perinteistä. Se on mukavaa, vanhaa ja perinteistä Disneyta, mutta mitään eritystä siitä ei jää mieleen. Lontoon tunnelma on aistittavissa joka hetki. Piirrosjäljen ohella myöskään elokuvan laulut eivät jää erityisemmin mieleen, eikä kyseessä ole mikään varsinainen musikaali. Ensimmäinen laulu on Ratiganin ja tämän kätyreiden esittämä The World's Greatest Criminal Mind, jossa ylistetään Ratigania ja tämän mahtavia suunnitelmia. Laulu on kohtauksena mukavan menevä ja se sisältää myöskin hauskoja osuuksia. Toinen laulu on jokseenkin keskustelua herättänyt Let Me Be Good To You, jonka Miss Kitty-hiiri esittää kapakassa (melko juopuneelle) yleisölle. Laulu itsessään ei jää päähän, mutta kohtaus sen sijaan kieltämättä sai miettimään, kuinka lastenelokuvat ovat ajan saatossa muuttuneet. Ainakin englanninkielisillä sanoituksilla varttuneempi katsoja voi helposti tulkita laulun melko paljastelevaksi, mutta en usko tämän haittaavan millään tavalla nuorempia katsojia. Tämän kohtauksen lisäksi elokuvan iän huomaa esimerkiksi päihteiden, erityisesti alkoholin käytöstä, josta nykyään ollaan lasten elokuvien suhteen erittäin tarkkoja.

Juoneltaan elokuva on hyvin perinteinen etsintäseikkailu. Siinä on jännitystä, johtolankojen seuraamista, pähkäilyä ja toimintaa. Kaiken kaikkiaan se kuitenkin pitää mukavasti otteessaan koko ajan. Lisämaustetta juoneen tuovat hahmot, joiden ystävystymisen kehittymistä on mielenkiintoista seurata. Lapset saavat viihdettä eniten jännityksestä ja seikkailusta, ja aikuiset taas voivat innostua perinteisten Disneyn Easter Eggien lisäksi bongaamaan lukuisia Sherlock-vittauksia.

Mestarietsivä Basil Hiiri osoittautui kaiken kaikkiaan erittäin toimivaksi etsintäseikkailuksi, jonka parissa vietti mielellään koti-iltansa. Perinteinen piirrosjälki on aina ilo silmälle, ja myös mukavan erilaiset hahmot pitävät mielenkiinnon yllä tehokkaasti. Loppujen lopuksi on kuitenkin myönnettävä, että elokuva jää muiden Disney-piirrettyjen joukossa hyvin keskinkertaiseksi. Se ei ole missään nimessä huono, mutta siinä ei myöskään ole riittävästi tekijöitä, jotka erottaisivat sen edukseen muista klassikoista. Mestarietsivä Basil Hiiri on kuitenkin hyvä elokuvavaihtoehto näille ajoille, kun ei jaksa katsoa mitään raskasta, vaan tavoitteena on yksinkertaisesti heittää aivot narikkaan ja rentoutua kevytmielisen seikkailun parissa.

"There's always a change, Doctor, as long as we can think

- Basil tohtori Dawsonille 

3/5

arvostelussa: Twilight - Houkutus (2008)

Twilight-saga on monille tuttu elokuvasarja. Ensimmäinen osa, Houkutus, sai ensi-iltansa 2008 ja nousi nopeasti menestykseksi. Kriitikoilta elokuva ei saanut lämpimintä vastaanottoa, mutta lippukasoilla se onnistui mainiosti. Katsoin kaikki elokuvat putkeen viime viikolla, ja tänään aion arvostella ensimmäisen osan! En malta odottaa tämän kirjoittamista, sillä minulla riittää sanottavaa!

Nuori Bella Swan muuttaa isänsä luokse Forksiin, kun tämän äiti löytää uuden miehen ja muuttaa Floridaan. Uudessa koulussaan Bella tutustuu pian salaperäiseen Edward Culleniin. Pian Bellalle alkaa valjeta, että Edward on vampyyri. Kuitenkin pelon sijaan Bella tuntee vetovoimaa tätä kohtaan.

Elokuvan päähenkilö on tavallinen, teini-ikäinen Bella Swan. Bella on todella mielenkiintoinen päähenkilö. Hänen suhde vanhempiinsa on ristiriitainen, eikä hän osaa luottaa täysin kumpaankaan. Koulussa hän ei myöskään ole se suosituin yksilö, mutta kuitenkin Edward löytää hänestä tämän parhaat puolet. Vaikka en usein osaa arvioida näyttelijäsuorituksia, Kristen Stewart on kuitenkin täydellinen näyttelijä Bellan rooliin. Hänen monipuoliset tunteenilmauksensa ja luontevat repliikkinsä ovat hienoa seurattavaa, ja näin elokuva todella vetää mukaansa!

Toinen tärkeä hahmo elokuvassa on tietysti mystinen vampyyri Edward Cullen. Edward on aluksi todella salaperäinen, ja hänestä haluaakin heti tietää lisää. Hänen rakkautensa Bellaa kohtaan on myös todella hienosti rakennettu. Edwardin halu suojella Bellaa alusta asti tuo ilmi, kuinka paljon hän on valmis uhraamaan rakastamansa tytön vuoksi. Onkin pakko sanoa, että harvassa elokuvassa hahmojen välille on oikeasti saatu niin toimiva ja luontainen kemia kuin Edwardille ja Bellalle...

Myös päähenkilöiden perheisiin päästään tutustumaan mukavasti. Bellan isä Charlie Swan on hyväntahtoinen poliisipäälikkö, joka haluaisi tuntea tyttärensä paremmin. Bellan ja tämän isän suhde on kuitenkin melko kylmä, ja on surullista seurata, kuinka vaikea heidän on puhua toisilleen syvällisemmin. Bellan äiti René ei elokuvassa juurikaan näy, mutta hän on äänessä Bellan keskustellessa tämän kanssa puhelimessa. René vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta hahmolta, josta olisi ehdottomasti ollut mukava saada tietää lisää.

Myös Edwardin perheeseen päästään tutustumaan hyvin. Tämän isä Carlisle vaikuttaa hyvin mukavalta, ja hän sulautuu perheestä parhaiten ihmisten maailmaan ja elämäntapaan. Myös perheen äiti Esme on hyvin lämmin ihminen. Kiinnostavimmat perheestä ovat kuitenkin tietysti Edwardin sisarukset Alice ja Rosalie. Alice tulee Bellan kanssa hyvin juttuun, mutta Rosaliella sen sijaan on sopeutumisvaikeuksia ihmisten suhteen. Tämä on hyvä juonikuvio, sillä se tuo realistisuutta siihen, kuinka kaikille perheen jäsenille elämä ihmisten keskuudessa ei ole yhtä helppoa. Aiemmin mainittujen lisäksi perheeseen kuuluu Alicen poikaystävä Jasper sekä Rosalien poikaystävä Emmett.


Muita sivuhahmoja elokuvassa ovat Bellaan ihastunut Jacob sekä Bellan koulukaverit. Jacob tuo jo ennestään mielenkiintoiseen ja jännitävään elokuvaan dramaattisuutta kekseliäällä juonikuviollaan. Mike ja Eric ovat hauskoja hahmoja, jotka tuovat muuten melko syvälle tunteisiin menevässä elokuvassa onnistuneesti kevennystä. Jessica ja Angela taas toimivat tärkeinä tukihenkilöinä ja hyvinä ystävinä Bellalle, ja he ovat molemmat hyvin moniuloitteisia. On hienoa, kuinka sivuhahmojen kanssa ei ole menty suoraan sieltä, mistä aita on matalin, vaan heihin on aidosti panostettu!

Twilight - Houkutus tuo vampyyrit onnistuneesti osaksi nykymaailmaa ja ihmisten yhteiskuntaa. Aiemmin vampyyreihin yhdistetyt, kammottavat asiat on korvattu paremmin nykymaailmaan sopivilla ominaisuuksilla. Esimerkiksi vampyyrien kuoleminen auringon valossa on onnistuneesti korvattu näiden ihon kimmeltämisellä auringossa. Lisäksi vampyyrit ovat hyvin nopeita, ja pystyvät esimerkiksi kiipeämään puissa taitavasti. Erityisesti nämä kohtaukset onkin toteutettu todella näyttävästi. Hypyt puista puihin ovat uskomattoman aidon näköisiä, ja myös nopea juoksu voisi olla suoraan dokumentista. Myös elokuvan värimaailma on upea. Tumma, sinertävä sävy läpi elokuvan tuo kotoisasti mieleen Suomen ilmaston.

 Juoneltaan elokuva on hyvin yllättävä ja tunteellinen. Elokuvasta löytyy paljon jännitystä, ja lisäksi siinä on monia koskettavia kohtauksia. Erityisesti Bellan ja Edwardin suhde on onnistuttu rakentamaan niin realistisesti, että heidän tarinansa tuo kylmiä väreitä, eikä tunteettominkaan katsoja voi välttyä kyyneliltä.

Twilight - Houkutus on yksi parhaita näkemiäni elokuvia. Hahmojen kirjoitus on pitkälle mietittyä, ja parin kemia toimii loistavasti. Myös näyttelijäsuoritukset ovat parhaita, mitä olen elokuvia katsellessani kohdannut. On uskomatonta, miten pienillä eleillä hahmojen vaihtelevat tunteet tulevat esiin. Myös sivuhahmoilla on tärkeä osa elokuvassa, ja heidät on kirjoitettu pitkälle harkiten. Lisäksi kekseliäisyys vampyyrien suhteen on vaikuttavaa, ja hahmojen tuominen nykymaailmaan on toteutettu kaiken kaikkiaan onnistuneesti. Erikoistehosteet ovat erinomaisia, ja monet kohtaukset on saatu näyttämään henkeäsalpaavan uskottavilta. Myös tunnepuoli toimii, ja elokuvaan uppoutuu joka kerralla täysin. Loppuun on sanottava, että Twilight - Houkutus on niin onnistunut ja kekseliäs elokuva, etten ymmärrä, miksei se ole saanut palkintoja tai suurempaa arvostusta kriitikkojen silmissä.

*****/*****

Lopuksi haluaisin muistuttaa aprillipäivästä... :)






.

arvostelussa: Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (2003)

Jestas mihin aika on kulunut ja mitä kaikkea on tapahtunutkaan tässä välissä... Nyt on kuitenkin vihdoin aika palata kirjoittamisen pariin. Saa nähdä, pääseekö Netflix muutenkin aiempaa aktiivisempaan käyttöön joksikin aikaa, kun useampi viikko tulee vietettyä neljän seinän sisällä  keskellä maailman hullua menoa. Itse olen ainakin katsonut sarjoja parin päivän aikana enemmän kuin muutaman  kuukauden sisällä yhteensä... Nyt on kuitenkin aika pistää ajatukset hetkeksi muualle ja palata elokuvan pariin, joka saattoi loppuun erään elokuvahistorian eeppisimmistä trilogioista!


 Seikkailun päätepiste lähestyy, mutta sormuksen voima on suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Matkan tekoa eivät myöskään helpota syntyvät riidat sekä juonitteleva , sormusta takaisin itselleen havitteleva Klonkku. Samaan aikaan myös toisaalla tapahtumat kiristyvät, kun Keski-Maan suurin taistelu lähestyy, ja koko maan kohtalo on todella kyseessä.


Frodon hahmokehitys ensimmäisestä elokuvasta viimeiseen osaan on merkittävä. Hahmo on huomattavasti määrätietoisempi ja rohkeampi, mutta samalla sisimmässään hän on yhä se lojaali ja jalat maassa pitävä hobitti. Frodo on hahmona edelleen todella mielenkiintoinen. Kaikista hienointa on seurata sormuksen kasvavaa vaikutusta, jonka voima alkaa olla todella tuskallinen. Frodo alkaa myös entistä paremmin sisäistää seikkailunsa merkityksen ja vaarat.
Sam toimii jälleen Frodon luottoystävänä, ja hän pysyykin mainiosti mukana matkassa. Kaksikon ystävyys ei kuitenkaan ole jatkuvasti ruusuinen, ja se kehittyy myös päätösosan aikana huomattavasti. Sam pääsee Kuninkaan paluussa mukavasti enemmän esille kuin aiemmissa osissa, ja hänestä löytyy myös hieman uusia puolia.
Uusia puolia tarjoaa myös ovela Klonkku, jonka kiinnostava historia pääsee viimein esille. Sormuksen voiman vaikuttaessa Frodoon, myös sen vetovoima Klonkun kohdalla kasvaa entisestään. Klonkku onkin päätänyt tehdä kaikkensa saadakseen viimein aartensa takaisin.

Aiemmin lähinnä kevyempää menoa tarjonneet hobitit Pippin ja Merri pääsevät todella loistamaan elokuvassa yksittäisinä hahmoina, ja lisäksi heistä löydetään hienosti vakavampia puolia. Kaksikko todella ymmärtää tilanteen vakavuuden, ja molemmat saavat laittaa kaiken peliin.
 Jatkuvasti yhä suurempaan rooliin noussut Aragorn on suuren vastuun edessä, ja hänen on vihdoin aika kohdata kohtalonsa joukkojen johdossa. Vaikka hahmo ei itsessään yletä omiin suosikkeihini, on hänen matkansa ollut kiehtovaa seurattavaa.
Aiemmista elokuvista tutut Gimli ja Legolas tuovat osakseen hauskoja hetkiä, mutta toimivat myös vakavammissa tilanteissa. Heidän välinen ystävyytensä tulee myös entistä selvemmin esille, vaikka jokseenkin leikkimielinen kilpailu kaksikon välillä ei tietenkään lopu.
Myös Gandalf on luonnollisesti menossa mukana, sekä useat muut aiempien elokuvien hahmot. Gandalf on edelleen suuri apu, mutta hän ei tule liian suureen osaan, vaan muille hahmoille riittää paljon vastuuta ja sankaritekoja.

Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu tuntuu alusta alkaen aiempia osia massiivisemmalta, ja pelissä on todellakin paljon. Monet kohtaukset ovat upeaa katsottavaa. Erityisesti valtavat taistelukohtaukset sekä synkkä Mordorin alue jäävät mieleen pidemmäksikin aikaa. Pelkästään komeiden erikoistehosteiden ja maisemien vuoksi elokuvaa ei kuitenkaan tarvitse katsoa, vaan myös sen juoni pitää tehokkaasti otteessaan. Taistelut ovat jännittäviä, ja ne tuntuvat kiinnostavammilta kuin Kahdessa Tornissa.  Parasta on kuitenkin edelleen seurata sormuksen kulkua kohti Mordoria. Tunnelma muuttuu koko ajan painostavammaksi, mitä lähemmäs pimeää päämäärää saavutaan.

Elokuvan tunnelma on vakavampi kuin aiemmissa osissa, mutta mikään 100% itkuleffa ei ole kyseessä (en kuitenkaan väitä, että kokonaan kyyneliltäkään vältytään). Hahmojen kehitys on yksi parhaita asioita elokuvassa. Kaikki hahmot tuntevat tilanteen vakavuuden ja joutuvat uudenlaisiin tilanteisiin. Sormusta on myös osattu hyödyntää tarinassa taitavasti. Välillä sillä tuntuu olevan jo oma luonteensa, kun se ottaa hahmoja valtaansa, vie voimia ja tahtoo kulkea kohti Mordorin silmää. Myös huumorihahmojen kehitys on toteutettu hienosti, mikä ei elokuvissa ole itsestään selvyys. Usein kun hauskat hahmot meinaavat jäädä sivussa vitsejä heittäviksi tyypeiksi, jotka eivät kehity mihinkään. Kuninkaan paluu ottaa kuitenkin myös nämä hahmot mahtavasti huomioon, ja erityisesti Merrin ja Pippinin tarinankaari on todella hienosti toteutettu.

Taru sormusten herrasta on yhtenäisin trilogia minkä olen nähnyt. Sen voisi helposti katsoa maratonina, ja sen minä myös joskus teen. Viimeisellä osalla on paljon painetta, mutta se todella osuu maaliinsa. Elokuva tuntuu erityiseltä, ja siinä on monia hienoja hetkiä, jotka saavat aikaan kylmiä väreitä. Hahmokehitys on yksi koko elokuvasarjan parhaista asioista, ja se näkyy todella hyvin päätösosassa. Lisäksi nähdään, että seikkailu todella vaikuttaa hahmoihin koko heidän loppuelämänsä. Taitelut ovat kiinnostavia, ja lisäksi Frodo ja kumppanit saavat mukavan paljon ruutuaikaa sormusreissullaan. Ei kai tästä oikeastaan osaa muuta sanoa, kuin että Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu voisi olla esimerkki siitä, kuinka tehdään oikeasti hyvä päätösosa.

5/5