arvostelussa: Booksmart (2019)

Molly ja Amy ovat koko high school-aikansa olleet tunnettuja niinä kiltteinä ja tunnollisina, opiskelijoina, joita hyvä todistus ja opiskelupaikka ovat kiinnostaneet enemmän kuin bileissä örveltäminen. Koulun päättäjäisten lähestyessä Mollylle kuitenkin selviää, että myös koulun pahimmat juhlijat ovat pääsemässä hyviin opieklupaikkoihin. Molly tuntee turhautumista, ja viimeisenä päivänä ennen high schoolin loppua kaksikkosuuntaa bileisiin ja aikoo kokea kaiken, josta he ovat päntätessään jääneet paitsi.

Booksmartin päähenkilöinä toimii erottamaton parivaljakko Molly ja Amy, joista molemmat saavat hyvin tasaisesti olla esillä. Molly (Beanie Feldstein) on kaksikosta usein määrätietoisempi, ja häntä myös pidetään luokassa pahempana hikipinkona. Amylla (Katilyn Dever) sen sijaan vaikuttaa olevan enemmin ujon maine. Hahmot toimivat mainiosti yhteen, ja he todellakin ovat paljon muutakin kuin sitä, mitä heistä luokkalaisille näkyy. Lisäksi kaksikko toimii mainiosti yhteen, ja ruudun toiselle puolelle välittyy nopeasti kuva, että he olisivat tunteneet koko elämänsä. Amyn ja Mollyn yhteisille hetkille saa usein nauraa, mutta lisäksi heissä on syvällisempi puoli. Plussaa tulee myös siitä, kuinka Amyn homoseksuaalisuutta ei korosteta, vaan se on normaali asia. Amy onkin yksi samaistuttavimmista seksuaalivähemmistöä edustavista elokuvahahmoista mitä muistan.

Pääkaksikon lisäksi elokuvassa päästään myös tutustumaan jonkin verran Amyn ja Mollyn luokkatovereihin. Näistä parhaiten omaan mieleeni jäivät skeittilautautailusta kiinnostunut tyttö ja myös Amyn ihastus Ryan (Victoria Ruesga), kylmältä vaikuttava Hope (Diana Silvers), äkkipikainen ja kummallinen Gigi (Billie Lourd) sekä muiden suosiosta epätoivoisesti haaveileva Jared (Skyler Gisondo). Amy ja Molly pysyvät selkeästi tarinan keskiössä koko elokuvan ajan, mutta myös muita hahmoja hyödynnetään taidokkaasti. Heistä oppii yllättäviä uusia puolia, ja jokaisella on selvästi oma hetkensä.

Eksyin Booksmartin pariin ensimmäistä kertaa viime vuonna etsiessäni Viaplaysta jotakin kevyttä katsottavaa. En tiennyt elokuvasta oikeastaan mitään, mutta olin huomannut sen saavan muutaman hyvän arvostelun ja lisäksi muistin nähneeni sen trailerin joskus. En kuitenkaan tiennyt mitä oikeastan odottaa. Elokuva osoittautui lopulta nappivalinnaksi! Se ei ollut liian vakava tai dramaattinen, mutta siinä oli syvällisyyttä sen verran, että mielenkiinto pysyi yllä ja hahmoista oppi pitämään. Suurimmaksi osaksi elokuva katsoessa oli hyvä mieli, ja elokuvan vitsit jaksoivat todella viihdyttää kerta toisensa jälkeen. Erityisesti Amyn vaivaantuneet hetket ovat todella aidontuntuisesti tehtyjä, ja ujona ihmisenä voin samaistua hahmoon monessa kohtauksessa.  Lisäksi Mollyn ja Amyn yhteiset hetket ovat usein huvittava seurattavaa.

Elokuvan juoni kulkee todella mukavaa tahtia. Se etenee melko verkkaisesti, mutta ei jää missään kohtaa pitkäveteiseksi, sillä jokaisessa kohtauksessa on jotakin mielenkiintoista. Elokuva rikkoo myös tehokkaasti ennakkoluuloja paljastaessaan aluksi stereotyyppisiltä vaikuttavista hahmoista uusia puolia. Yksi elokuvan parhaimmista puolista on kuitenkin sen samaistuttavuus. Hahmot eivät ole täydellisiä, sosiaaliset tilanteet eivät mene aina nappiin ja ihmisiä tulee joskus tuomittua liian nopeasti. Kaikki hahmot ovat myös niin erilaisia, että jokaiselle löytyy varmasti joku johon voi samaistua.


Booksmart on täydellinen elokuva arjen kiireitä ja paineita pakoon hakeutuessa. Se nappaa mukaansa nopeasti, hahmojen tarinasta todella välittää ja elokuva saa hymyn kasvoille huonompanakin päivänä. Lisäksi se kuitenkin tarjoaa ajateltavaa ja onnistuu olemaan ajoittain jopa koskettava. Lyhyesti sanottuna elokuva onnistuu olemaan siis kaikkea, mitä sen pitäisikin olla. Sen ei ole tarkoitus olla valtavan suuria kysymyksiä herättävä tai maailmaa mulistava elokuva, vaan juurikin viihdyttävä elokuva nuorista, jotka ottavat kaiken irti viimeisistä hetkistään high schoolissa. Omassa genressään Booksmart onkin ehdottomasti oman genrensä parhaimmistoa, ja palaan sen pariin mielelläni silloin, kun tarvitsen jotakin hyväntuulista katsottavaa.

 4/5

arvostelussa: Mestarietsivä Basil Hiiri (1986)

Aika palata Disney-klassikkoprojektin pariin! Suurimman osan Disney-klassikoista olin katsonut vähintään kerran jo ennen elokuvablogin perustamista ja klassikoisat uudelleen kiinnostumista. Joukkoon mahtuu kuitenkin muutamia, joista sain tietää vasta alettuani tutkia klassikkolistaa tarkemmin. Yksi näistä elokuvista on Disneyn 26. animaatioelokuva, Mestarietsivä Basil Hiiri. Jostain syystä elokuva on jäänyt omasta lapsuudestani täysin pimentoon. Minulla ei näin ollen ollut juuri mitään odotuksiakaan elokuvaa kohtaan päästessäni vihdoin katsomaan sen läpi. Lähinnä odotin innolla sitä, että pääsin takaisin piirretyn Disney-klassikon pariin pitkästä aikaa.

Nuoren Olivia-hiiren isä kidnapataan, ja tämä päättää pyytää apua Baker Streetin tunnetulta yksityisetsivältä Basililta. Lisäksi etsintäreissulle lähtee mukaan Oliviaa kadulla opastanut tohtori Dawson.

Elokuvan päähenkilönä nähdään oletettavastikin itse Basil Hiiri. Elokuva ei ehdi kestää kauaakaan, kun katsoja alkaa jo huomata mitä on luvassa, ja kuka on tämän mestarietsivän esikuva. Basil kun sattuu olemaan suoraan hiirimaailman Sherlock Holmes - siis kirjaimellisesti. Basil ei ole sosiaalisinta tyyppiä, ja hän onkin aluksi melko vastahakoinen ottamaan tehtävään mukaan seuralaisia. Lisäksi hänen töksäyttelevä suorasanaisuutensa on huvittavaa seurattavaa, mutta sisimmässään hänkin osoittautuu kuitenkin ystävälliseksi ja tunteelliseksi hiireksi. Lienee myös selvää, että hahmon älykkyys ja päättelykyky ovat vertaansa vailla. Basil on kokonaisuudessaan hyvin hauska ja mielenkiintoinen päähenkilö, josta tulee mukavasti esiin uusia puolia elokuvan edetessä.
Basil Hiiren lisäksi runsaasti ruutuaikaa saa tohtori Dawson - alias Sherlock Holmesin oikeana kätenä toiminut tohtori Watson. Dawson tuo Basilille mukavasti vastapainoa. Hän on luonteeltaan huomattavasti Basilia sosiaalisempi ja huolehtivaisempi, mutta tämän päättelykyky on kaukana Basilista. Tästä huolimatta hänestä on ajoittain hyötyä tehtävien ratkomisessa.

Basilin ja tohtori Dawsonin lisäksi tehtävään lähtee mukaan Olivia. Olivia on hyvin nuori, mutta ikäisekseen kuitenkin fiksu hiiri. Hän ei myöskään tunnu hätääntyvän helposti, vaikka joutuu hankaliin tilanteisiin. Olivia jää kuitenkin pääkolmikosta selvästi vähimmälle huomiolle, eikä hän ole hahmona läheskään yhtä kiinnostava kuin Basil ja Dawson. Olivian isä, herra Leikinheimo jää hahmona Olivian lisäksi melko yksipuoliseksi. Hän tuntuu olevan tytärtään helpommin petkutettavissa.

Pahishahmoja elokuvassa on useampia, mutta pääkonnana nähdään Sherlock Holmesin pääviholliseen Moriartyyn perustuva Ratigan. Ratiganin päätavoitteena on saavuttaa koko hiirimaailman johtajuus. Vaikka kyseessä on rotta, Ratigan ei itse siedä tätä nimitystä lainkaan. Hahmo vaikuttaa muutoinkin hyvin katkeralta, ja tahtoisi itse olla tavallinen hiiri. Kyseessä on myöskin alusta asti pahiksena nähtävä hahmo uusien "yllätyspahisten" sijaan, eikä moraali juuri jarruttele tämän etenemistä kohti valtaa. Itse pidän näistä "kunnon" pahishahmoista enemmän, ja Ratigan toimiikin erittäin hyvänä vastuksena Basilille apureineen. Kätyreitä Ratiganilla riittää sankoin joukoin, mutta näistä eniten ruutuaikaa saa Olivian isän kidnapannut lepakko Liuhu.

Mestarietsivä Basil Hiiren viihdyttävimpiä puolia ovat sen lukuisat viittaukset Sherlock Holmesiin. 221B Baker Street-osoite, Basilin palvelijarouva rouva Judson ja Basilin viulu sekä tutun näköinen hattu tuovat nopeasti hymyn ruudun takana kirjoittavan Uusi Sherlock-sarjan fanin kasvoille. Myös hahmosovitukset ovat onnistuneita. Basil, Dawson ja Ratigan ovat tarpeeksi selkeästi esikuviensa kaltaisia, mutta heissä on riittävästi myös uutta, mikä pitää hahmot mielenkiintoisina. Sen sijaan uudet hahmot, erityisesti Olivia ja tämän isä jäävät hyvin pinnallisiksi ja nopeasti varjoon jääviksi hahmoiksi.

Piirrosjälki elokuvassa on perinteistä. Se on mukavaa, vanhaa ja perinteistä Disneyta, mutta mitään eritystä siitä ei jää mieleen. Lontoon tunnelma on aistittavissa joka hetki. Piirrosjäljen ohella myöskään elokuvan laulut eivät jää erityisemmin mieleen, eikä kyseessä ole mikään varsinainen musikaali. Ensimmäinen laulu on Ratiganin ja tämän kätyreiden esittämä The World's Greatest Criminal Mind, jossa ylistetään Ratigania ja tämän mahtavia suunnitelmia. Laulu on kohtauksena mukavan menevä ja se sisältää myöskin hauskoja osuuksia. Toinen laulu on jokseenkin keskustelua herättänyt Let Me Be Good To You, jonka Miss Kitty-hiiri esittää kapakassa (melko juopuneelle) yleisölle. Laulu itsessään ei jää päähän, mutta kohtaus sen sijaan kieltämättä sai miettimään, kuinka lastenelokuvat ovat ajan saatossa muuttuneet. Ainakin englanninkielisillä sanoituksilla varttuneempi katsoja voi helposti tulkita laulun melko paljastelevaksi, mutta en usko tämän haittaavan millään tavalla nuorempia katsojia. Tämän kohtauksen lisäksi elokuvan iän huomaa esimerkiksi päihteiden, erityisesti alkoholin käytöstä, josta nykyään ollaan lasten elokuvien suhteen erittäin tarkkoja.

Juoneltaan elokuva on hyvin perinteinen etsintäseikkailu. Siinä on jännitystä, johtolankojen seuraamista, pähkäilyä ja toimintaa. Kaiken kaikkiaan se kuitenkin pitää mukavasti otteessaan koko ajan. Lisämaustetta juoneen tuovat hahmot, joiden ystävystymisen kehittymistä on mielenkiintoista seurata. Lapset saavat viihdettä eniten jännityksestä ja seikkailusta, ja aikuiset taas voivat innostua perinteisten Disneyn Easter Eggien lisäksi bongaamaan lukuisia Sherlock-vittauksia.

Mestarietsivä Basil Hiiri osoittautui kaiken kaikkiaan erittäin toimivaksi etsintäseikkailuksi, jonka parissa vietti mielellään koti-iltansa. Perinteinen piirrosjälki on aina ilo silmälle, ja myös mukavan erilaiset hahmot pitävät mielenkiinnon yllä tehokkaasti. Loppujen lopuksi on kuitenkin myönnettävä, että elokuva jää muiden Disney-piirrettyjen joukossa hyvin keskinkertaiseksi. Se ei ole missään nimessä huono, mutta siinä ei myöskään ole riittävästi tekijöitä, jotka erottaisivat sen edukseen muista klassikoista. Mestarietsivä Basil Hiiri on kuitenkin hyvä elokuvavaihtoehto näille ajoille, kun ei jaksa katsoa mitään raskasta, vaan tavoitteena on yksinkertaisesti heittää aivot narikkaan ja rentoutua kevytmielisen seikkailun parissa.

"There's always a change, Doctor, as long as we can think

- Basil tohtori Dawsonille 

3/5

arvostelussa: Twilight - Houkutus (2008)

Twilight-saga on monille tuttu elokuvasarja. Ensimmäinen osa, Houkutus, sai ensi-iltansa 2008 ja nousi nopeasti menestykseksi. Kriitikoilta elokuva ei saanut lämpimintä vastaanottoa, mutta lippukasoilla se onnistui mainiosti. Katsoin kaikki elokuvat putkeen viime viikolla, ja tänään aion arvostella ensimmäisen osan! En malta odottaa tämän kirjoittamista, sillä minulla riittää sanottavaa!

Nuori Bella Swan muuttaa isänsä luokse Forksiin, kun tämän äiti löytää uuden miehen ja muuttaa Floridaan. Uudessa koulussaan Bella tutustuu pian salaperäiseen Edward Culleniin. Pian Bellalle alkaa valjeta, että Edward on vampyyri. Kuitenkin pelon sijaan Bella tuntee vetovoimaa tätä kohtaan.

Elokuvan päähenkilö on tavallinen, teini-ikäinen Bella Swan. Bella on todella mielenkiintoinen päähenkilö. Hänen suhde vanhempiinsa on ristiriitainen, eikä hän osaa luottaa täysin kumpaankaan. Koulussa hän ei myöskään ole se suosituin yksilö, mutta kuitenkin Edward löytää hänestä tämän parhaat puolet. Vaikka en usein osaa arvioida näyttelijäsuorituksia, Kristen Stewart on kuitenkin täydellinen näyttelijä Bellan rooliin. Hänen monipuoliset tunteenilmauksensa ja luontevat repliikkinsä ovat hienoa seurattavaa, ja näin elokuva todella vetää mukaansa!

Toinen tärkeä hahmo elokuvassa on tietysti mystinen vampyyri Edward Cullen. Edward on aluksi todella salaperäinen, ja hänestä haluaakin heti tietää lisää. Hänen rakkautensa Bellaa kohtaan on myös todella hienosti rakennettu. Edwardin halu suojella Bellaa alusta asti tuo ilmi, kuinka paljon hän on valmis uhraamaan rakastamansa tytön vuoksi. Onkin pakko sanoa, että harvassa elokuvassa hahmojen välille on oikeasti saatu niin toimiva ja luontainen kemia kuin Edwardille ja Bellalle...

Myös päähenkilöiden perheisiin päästään tutustumaan mukavasti. Bellan isä Charlie Swan on hyväntahtoinen poliisipäälikkö, joka haluaisi tuntea tyttärensä paremmin. Bellan ja tämän isän suhde on kuitenkin melko kylmä, ja on surullista seurata, kuinka vaikea heidän on puhua toisilleen syvällisemmin. Bellan äiti René ei elokuvassa juurikaan näy, mutta hän on äänessä Bellan keskustellessa tämän kanssa puhelimessa. René vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta hahmolta, josta olisi ehdottomasti ollut mukava saada tietää lisää.

Myös Edwardin perheeseen päästään tutustumaan hyvin. Tämän isä Carlisle vaikuttaa hyvin mukavalta, ja hän sulautuu perheestä parhaiten ihmisten maailmaan ja elämäntapaan. Myös perheen äiti Esme on hyvin lämmin ihminen. Kiinnostavimmat perheestä ovat kuitenkin tietysti Edwardin sisarukset Alice ja Rosalie. Alice tulee Bellan kanssa hyvin juttuun, mutta Rosaliella sen sijaan on sopeutumisvaikeuksia ihmisten suhteen. Tämä on hyvä juonikuvio, sillä se tuo realistisuutta siihen, kuinka kaikille perheen jäsenille elämä ihmisten keskuudessa ei ole yhtä helppoa. Aiemmin mainittujen lisäksi perheeseen kuuluu Alicen poikaystävä Jasper sekä Rosalien poikaystävä Emmett.


Muita sivuhahmoja elokuvassa ovat Bellaan ihastunut Jacob sekä Bellan koulukaverit. Jacob tuo jo ennestään mielenkiintoiseen ja jännitävään elokuvaan dramaattisuutta kekseliäällä juonikuviollaan. Mike ja Eric ovat hauskoja hahmoja, jotka tuovat muuten melko syvälle tunteisiin menevässä elokuvassa onnistuneesti kevennystä. Jessica ja Angela taas toimivat tärkeinä tukihenkilöinä ja hyvinä ystävinä Bellalle, ja he ovat molemmat hyvin moniuloitteisia. On hienoa, kuinka sivuhahmojen kanssa ei ole menty suoraan sieltä, mistä aita on matalin, vaan heihin on aidosti panostettu!

Twilight - Houkutus tuo vampyyrit onnistuneesti osaksi nykymaailmaa ja ihmisten yhteiskuntaa. Aiemmin vampyyreihin yhdistetyt, kammottavat asiat on korvattu paremmin nykymaailmaan sopivilla ominaisuuksilla. Esimerkiksi vampyyrien kuoleminen auringon valossa on onnistuneesti korvattu näiden ihon kimmeltämisellä auringossa. Lisäksi vampyyrit ovat hyvin nopeita, ja pystyvät esimerkiksi kiipeämään puissa taitavasti. Erityisesti nämä kohtaukset onkin toteutettu todella näyttävästi. Hypyt puista puihin ovat uskomattoman aidon näköisiä, ja myös nopea juoksu voisi olla suoraan dokumentista. Myös elokuvan värimaailma on upea. Tumma, sinertävä sävy läpi elokuvan tuo kotoisasti mieleen Suomen ilmaston.

 Juoneltaan elokuva on hyvin yllättävä ja tunteellinen. Elokuvasta löytyy paljon jännitystä, ja lisäksi siinä on monia koskettavia kohtauksia. Erityisesti Bellan ja Edwardin suhde on onnistuttu rakentamaan niin realistisesti, että heidän tarinansa tuo kylmiä väreitä, eikä tunteettominkaan katsoja voi välttyä kyyneliltä.

Twilight - Houkutus on yksi parhaita näkemiäni elokuvia. Hahmojen kirjoitus on pitkälle mietittyä, ja parin kemia toimii loistavasti. Myös näyttelijäsuoritukset ovat parhaita, mitä olen elokuvia katsellessani kohdannut. On uskomatonta, miten pienillä eleillä hahmojen vaihtelevat tunteet tulevat esiin. Myös sivuhahmoilla on tärkeä osa elokuvassa, ja heidät on kirjoitettu pitkälle harkiten. Lisäksi kekseliäisyys vampyyrien suhteen on vaikuttavaa, ja hahmojen tuominen nykymaailmaan on toteutettu kaiken kaikkiaan onnistuneesti. Erikoistehosteet ovat erinomaisia, ja monet kohtaukset on saatu näyttämään henkeäsalpaavan uskottavilta. Myös tunnepuoli toimii, ja elokuvaan uppoutuu joka kerralla täysin. Loppuun on sanottava, että Twilight - Houkutus on niin onnistunut ja kekseliäs elokuva, etten ymmärrä, miksei se ole saanut palkintoja tai suurempaa arvostusta kriitikkojen silmissä.

*****/*****

Lopuksi haluaisin muistuttaa aprillipäivästä... :)






.

arvostelussa: Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (2003)

Jestas mihin aika on kulunut ja mitä kaikkea on tapahtunutkaan tässä välissä... Nyt on kuitenkin vihdoin aika palata kirjoittamisen pariin. Saa nähdä, pääseekö Netflix muutenkin aiempaa aktiivisempaan käyttöön joksikin aikaa, kun useampi viikko tulee vietettyä neljän seinän sisällä  keskellä maailman hullua menoa. Itse olen ainakin katsonut sarjoja parin päivän aikana enemmän kuin muutaman  kuukauden sisällä yhteensä... Nyt on kuitenkin aika pistää ajatukset hetkeksi muualle ja palata elokuvan pariin, joka saattoi loppuun erään elokuvahistorian eeppisimmistä trilogioista!


 Seikkailun päätepiste lähestyy, mutta sormuksen voima on suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Matkan tekoa eivät myöskään helpota syntyvät riidat sekä juonitteleva , sormusta takaisin itselleen havitteleva Klonkku. Samaan aikaan myös toisaalla tapahtumat kiristyvät, kun Keski-Maan suurin taistelu lähestyy, ja koko maan kohtalo on todella kyseessä.


Frodon hahmokehitys ensimmäisestä elokuvasta viimeiseen osaan on merkittävä. Hahmo on huomattavasti määrätietoisempi ja rohkeampi, mutta samalla sisimmässään hän on yhä se lojaali ja jalat maassa pitävä hobitti. Frodo on hahmona edelleen todella mielenkiintoinen. Kaikista hienointa on seurata sormuksen kasvavaa vaikutusta, jonka voima alkaa olla todella tuskallinen. Frodo alkaa myös entistä paremmin sisäistää seikkailunsa merkityksen ja vaarat.
Sam toimii jälleen Frodon luottoystävänä, ja hän pysyykin mainiosti mukana matkassa. Kaksikon ystävyys ei kuitenkaan ole jatkuvasti ruusuinen, ja se kehittyy myös päätösosan aikana huomattavasti. Sam pääsee Kuninkaan paluussa mukavasti enemmän esille kuin aiemmissa osissa, ja hänestä löytyy myös hieman uusia puolia.
Uusia puolia tarjoaa myös ovela Klonkku, jonka kiinnostava historia pääsee viimein esille. Sormuksen voiman vaikuttaessa Frodoon, myös sen vetovoima Klonkun kohdalla kasvaa entisestään. Klonkku onkin päätänyt tehdä kaikkensa saadakseen viimein aartensa takaisin.

Aiemmin lähinnä kevyempää menoa tarjonneet hobitit Pippin ja Merri pääsevät todella loistamaan elokuvassa yksittäisinä hahmoina, ja lisäksi heistä löydetään hienosti vakavampia puolia. Kaksikko todella ymmärtää tilanteen vakavuuden, ja molemmat saavat laittaa kaiken peliin.
 Jatkuvasti yhä suurempaan rooliin noussut Aragorn on suuren vastuun edessä, ja hänen on vihdoin aika kohdata kohtalonsa joukkojen johdossa. Vaikka hahmo ei itsessään yletä omiin suosikkeihini, on hänen matkansa ollut kiehtovaa seurattavaa.
Aiemmista elokuvista tutut Gimli ja Legolas tuovat osakseen hauskoja hetkiä, mutta toimivat myös vakavammissa tilanteissa. Heidän välinen ystävyytensä tulee myös entistä selvemmin esille, vaikka jokseenkin leikkimielinen kilpailu kaksikon välillä ei tietenkään lopu.
Myös Gandalf on luonnollisesti menossa mukana, sekä useat muut aiempien elokuvien hahmot. Gandalf on edelleen suuri apu, mutta hän ei tule liian suureen osaan, vaan muille hahmoille riittää paljon vastuuta ja sankaritekoja.

Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu tuntuu alusta alkaen aiempia osia massiivisemmalta, ja pelissä on todellakin paljon. Monet kohtaukset ovat upeaa katsottavaa. Erityisesti valtavat taistelukohtaukset sekä synkkä Mordorin alue jäävät mieleen pidemmäksikin aikaa. Pelkästään komeiden erikoistehosteiden ja maisemien vuoksi elokuvaa ei kuitenkaan tarvitse katsoa, vaan myös sen juoni pitää tehokkaasti otteessaan. Taistelut ovat jännittäviä, ja ne tuntuvat kiinnostavammilta kuin Kahdessa Tornissa.  Parasta on kuitenkin edelleen seurata sormuksen kulkua kohti Mordoria. Tunnelma muuttuu koko ajan painostavammaksi, mitä lähemmäs pimeää päämäärää saavutaan.

Elokuvan tunnelma on vakavampi kuin aiemmissa osissa, mutta mikään 100% itkuleffa ei ole kyseessä (en kuitenkaan väitä, että kokonaan kyyneliltäkään vältytään). Hahmojen kehitys on yksi parhaita asioita elokuvassa. Kaikki hahmot tuntevat tilanteen vakavuuden ja joutuvat uudenlaisiin tilanteisiin. Sormusta on myös osattu hyödyntää tarinassa taitavasti. Välillä sillä tuntuu olevan jo oma luonteensa, kun se ottaa hahmoja valtaansa, vie voimia ja tahtoo kulkea kohti Mordorin silmää. Myös huumorihahmojen kehitys on toteutettu hienosti, mikä ei elokuvissa ole itsestään selvyys. Usein kun hauskat hahmot meinaavat jäädä sivussa vitsejä heittäviksi tyypeiksi, jotka eivät kehity mihinkään. Kuninkaan paluu ottaa kuitenkin myös nämä hahmot mahtavasti huomioon, ja erityisesti Merrin ja Pippinin tarinankaari on todella hienosti toteutettu.

Taru sormusten herrasta on yhtenäisin trilogia minkä olen nähnyt. Sen voisi helposti katsoa maratonina, ja sen minä myös joskus teen. Viimeisellä osalla on paljon painetta, mutta se todella osuu maaliinsa. Elokuva tuntuu erityiseltä, ja siinä on monia hienoja hetkiä, jotka saavat aikaan kylmiä väreitä. Hahmokehitys on yksi koko elokuvasarjan parhaista asioista, ja se näkyy todella hyvin päätösosassa. Lisäksi nähdään, että seikkailu todella vaikuttaa hahmoihin koko heidän loppuelämänsä. Taitelut ovat kiinnostavia, ja lisäksi Frodo ja kumppanit saavat mukavan paljon ruutuaikaa sormusreissullaan. Ei kai tästä oikeastaan osaa muuta sanoa, kuin että Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu voisi olla esimerkki siitä, kuinka tehdään oikeasti hyvä päätösosa.

5/5

arvostelussa: Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (2002)

Kuten aiemmassa arvostelussani mainitsin, katsoin Taru sormusten herrasta-elokuvat kahdessa päivässä. Ensimmäisen osan jäädessä jännittävään kohtaan, päätin katsoa toisen osan suoraan putkeen, kun kerran aikaa oli. Odotukset olivat tietysti korkealla, koska pidin kovasti ensimmäisestä osasta. Nähtäväksi jäi vain se, olisiko toiseen osaan keksitty tarpeeksi sisältöä jotta se pysyisi merkittävänä ja jännittävävä. Trilogioissa on nimittäin usein se ongelma, että toinen osa jää tyhjäksi väliosaksi. Onnistuisiko Kaksi tornia kuitenkin välttämään tämän sudenkuopan?

Sam ja Frodo matkaavat yhdessä kohti pahamaineista Mordoria sormus mukanaan. Oppaakseen he saavat epäilyttävän Klonkun, joka unelmoi kovasti myös sormuksesta. Matka tuo jälleen omat haasteensa, ja myös tilanne kansojen välillä kiristyy. Aragorn valmistautuu joukkoineen sotaan. Sormuksen voima vahvistuu entisestään ja ottaa valtaansa yhden jos toisenkin.

Sormuksen ritareissa kaikki elokuvan päähenkilöt kulkivat melko tiiviisti yhdessä koko elokuvan ajan, mutta nyt he ovat hajaantuneet. Sam ja Frodo suorittavat yhdessä tehtävää viedä pahamaineinen sormus Mordoriin tuhottavaksi. Kaverukset tulevat yhä läheisimmiksi, ja heidän menoaan onkin mielestäni kaikista kiinnostavinta seurata. Frodo on muuttunut rohkeammaksi, ja monet vastaan tulevat esteet suoriutuvat entistä paremmin. Eniten ongelmia tuottaa kuitenkin taikasormus, jonka voima voimistuu entisestään. Frodon toivoessa ettei seikkailua olisi koskaan tapahtunutkaan, Sam onnistuu olemaan hyvin määrätietoinen, ja hän saa kannustettua Frodoa jatkamaan kerta toisensa jälkeen. Myös erimielisyyksiä syntyy kaksikon välille.
Frodon ja Samin seikkailuun tulee mukaan myös juonikas, sormusta takaisin itselleen havitteleva Klonkku, joka kuitenkin lupaa opastaa seikkailijat oikealle reitille kohti Mordoria. Klonkku on todella kiinnostava hahmo, ja yksi suosikkiasioitani koko elokuvassa. Hahmo on niin ailahteleva, että on mahdotonta sanoa, onko sillä hyvät vai pahat aikeet mielesssä, ja pitäisikö siihen luottaa lainkaan. Toisaalta Klonkkua käy myös sääliksi, sillä hän on elävä esimerkki siitä, mitä sormus voi haltijalleen tehdä. Oikeastaan Klonkulla onkin kaksi persoonaa, jotka riitelevät siitä, kumpi johtaa päätöksissä. Sormuksen vallassa oleva puolisko haluaa vain sormuksen itselleen muista välittämättä, mutta hahmon entinen persoona ennen sormusta koettaa taistella vastaan ja todella auttaa sormuksen palauttajia tehtävässään.

Aragornin rooli nousee yhä merkittävämmäksi. Johtohahmon paikka ei houkuttele häntä, mutta epävakaissa olosuhteissa hänen on pakko ottaa johtavampaa roolia ja koota joukkonsa valmistautuessaan yhteen Keski-Maan suurimmista taisteluista. Tarinankaari on hienosti rakennettu. Kohtalo vaikuttaa todella ohjaavan loppukädessä hahmon tietä. Aragornin mukana taisteluissa ovat myös ensimmäisestä elokuvasta tutut Legolas-haltia sekä tämän viholliskansaa eli kääpiöitä edustava Gimli. Kaksikko tuokin mukaan monia huvittavia kohtauksia. Heidän ristiriitainen ystävyytensä on hauskaa seurattavaa.

Hobitit Merri ja Pippin joutuivat edellisessä elokuvassa tiukkaan paikkaan. Kuoleman vaara on todella läsnä, ja näin kaksikosta löytyy myös hieman vakavampia puolia. Suureksi osaksi he edelleen tuovat elokuvaan kuitenkin huumoria huvittavilla keskusteluillaan ja päähänpistoillaan.
Aiemmasta elokuvasta tuttuja hahmoja elokuvassa ovat edelleen Sauronille työskentelevä, häijy velho Saruman sekä haltioihin kuuluva Elrond ja tämän tytär Arwen. Kaikki hahmot esiintyvät elokuvassa yhtä hyvin kuin aiemmassakin. Erityisesti Sarumanin vallanhimo tulee hyvin esille

Tuttujen hahmojen lisäksi elokuvassa on suuri joukko uusia hahmoja. Rohanin kuninkaana toimiva Théoden on pidettävä ja ymmärrettävä hahmo. Hän vaikuttaa myös inhimilliseltä. Vaikka Théoden on usein määrätietoinen ja itsevarman oloinen, hänessä on myös piilotettua epävarmuutta joissakin asioissa. Kuninkaan lapsia ovat urhoollisena soturina toimiva Éomer sekä omaa rooliaan vastaan toimiva ja taisteluun lähdöstä haaveileva tytär Éowyn. Lisäksi elokuvassa tavataan edellisessä elokuvassa kaatuneen Boromirin veli Faramir sekä enttien (puhuvien/inhimilisten puiden) kansa.

Taru sormusten herrasta eroaa muista elokuvasarjoista mm. siinä, kuinka yhtenäinen seikkailu se on. Siinä missä monet elokuvasarjat tuntuvat koostuvan pienistä eri seikkailuista, Taru sormusten herrasta on todella yksi valtava seikkailu. Toinen osa jatkaakin hyvin selkeästi siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Se jatkaa myös laadullisesti hyvin samoilla linjoilla edeltäjänsä kanssa. Päähenkilöt ovat hyvin kirjoitettuja, ja heistä löytyy uusia puolia. Hienointa on kuitenkin se, että elokuva onnistuu todella tarjoamaan paljon uutta ja laajentamaan maailmaansa. Uudet hahmot tuntuvat hyvin mietityiltä, ja Keski-Maasta löydetään paljon uusia puolia. Lisäksi pääjuoni kehittyy osuvasti kohti viimeistä osaa.

Kaksi tornia on hyvä esimerkki tarpeellisesta ja onnistuneesta jatko-osasta. En silti pitänyt siitä yhtä paljon kuin Sormuksen ritareista. Suurin syy tähän on omien lempihahmojeni ruutuaika verrattuna muihin. Minua kiinnosti eniten Frodon, Samin ja Klonkun matka sormuksen kanssa, mutta elokuvassa kuvataan niin paljon muita hahmoja ja heidän matkaansa, että pääkolmikko tuntuu ajoittain jäävän jopa varjoon. Lisäksi teatteriversiossa häiritsee melko avoimeksi jäänyt juoniaukko merkittävän hahmon kohtalosta. Tämä ilmeisesti olisi kuitenkin korjaantunut pitkässä versiossa, jonka varmasti vielä jossain kohtaa katson.

Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia on erittäin toimiva ja pitkälle mietitty jatko-osa. Se jatkaa selkeästi siitä, mihin ensimmäinen osa jäi, ja täydentää onnistuneesti tarinaa ja sen maailmaa. Päähenkilöt erkaantuvat, ja samaan aikaan tapahtuu monia asioita eri paikoissa, mutta juoni onnistuu silti pysymään hyvin kasassa ja kokonaisuus selkeänä. Elokuva tuo mukaan myös uusia hahmoja, jotka ovat merkittäviä jatkon kannalta. Juoni pitää otteessaan, ja se sisältää sopivasti sekä jännitystä, että tunteellisempiakin hetkiä. Ainoa ongelma elokuvassa on päähenkilöiden ja sormuksen matkan hukkuminen kaikkien muiden tapahtumien alle, jonka vuoksi se ei aivan yllä ensimmäisen osan tasolle. Kuitenkin kokonaisuudessaan Kaksi tornia on erinomaisesti tehty jatko-osa, joka saa vaatimaan viimeisen osan katsomista.

4/5

arvostelussa: Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (2001)

Tällä kertaa on aika siirtyä Disney-aiheista hieman erilaisiin tunnelmiin. Sain vuoden alussa luettua loppuun J. R. R. Tolkienin klassikon, Hobitti eli sinne ja takaisin, ja sitä kautta aloin kiinnostumaan enemmän Keski-Maasta. Tällä kertaa kiinnostus painottui kuitenkin elokuvia kohtaan. Ne ovat tunnettuja ja saaneet lähes poikkeuksetta erinomaisia arvioita. Trilogian ensimmäinen osa, Sormuksen ritarit (Lord of The Rings: The Fellowship of the Ring) saapui ensi-iltaan vuonna 2001, eikä elokuvasarja ole menettänyt suosiotaan. Fantasiaelokuvien ystävänä tuntuikin aivan väärältä, etten ollut vieläkään nähnyt yhtäkään niistä lukuun ottamatta pätkiä sieltä täältä. Tilanne oli korjattava nopeasti! Ajattelin ensin katsovani vain ensimmäisen osan yhtenä viikonloppuna ja seuraavan osan joskus muutaman viikon päästä, mutta kuinkas kävikään? Katsoin kaikki kolme elokuvaa kahdessa päivässä. Tämä kenties antaa jo hieman osviittaa sille, mikä mielipiteeni niistä oli.

Monia vuosia sitten vaatimattomaan hobittien kansaan kuuluva Bilbo Reppuli koki elämänsä seikkailun. Matkan varrella hän sai käsiinsä sormuksen, joka tekee käyttäjänsä näkymättömäksi. Sormus osoittautuu kuitenkin olevan paljon muutakin kuin vain näkymättömäksi tekevä, avulias taikaesine. Bilbo vanhenee, ja hän antaa sormuksen nuorelle Frodolle. Frodon vaaralliseksi tehtäväksi tulee palauttaa vaarallinen ja koko Keski-Maan kohtaloa uhkaava sormus tuhottavaksi synkkään Mordoriin. Mukaan vaarallista ja suurta tehtävää suorittamaan lähtevät tämän paras ystävä Sam ja kaksi muuta hobittia Pippin ja Merri, salaperäinen Aragorn, taitava sotilas Boromir, haltioiden kansaan kuuluva Legolas, Gimlin-kääpiö sekä tietysti mahtava Gandalf-velho.

Taru sormusten herrasta-trilogia sijoittuu tietysti Keski-Maahan. Elokuvan maisemat ovat peräisin Uudesta-seelannista. Keski-Maassa asuu monia kansoja ja erilaisia olentoja, kuten pienikokoisia ja tavallisesti hyvin vaatimatonta elämää eläviä hobitteja, tarunomaisia haltijoita ja suuria velhoja. Maan historia on luotu kiehtovasti, ja monilla kansoilla on edelleen kaunaa kantavia suhteita toisiinsa. Myös eri olentojen asuinpaikat ovat mukavan erilaisia. Hobittikylä on hyvin vaatimaton, kun taas esimerkiksi haltijoiden palatsi on suuri ja näyttävä.

Tarinan päähenkilö on hobitti Frodo Reppuli (Elijah Wood). Frodo on elänyt muiden hobittien tapaan koko elämänsä tutussa ja turvallisessa Konnussa. Yhtäkkiä ilmaantuva valtava vastuu ja vaarallinen matka kohti tuntemattomia alueita ei siis tule iloisena yllätyksenä. Frodo on kuitenkin ainoa, joka pystyy viemään sormuksen Mordoriin. Yksi elokuvan kiinnostavimpia puolia on ehdottomasti Frodon muuttuminen matkan aikana. Aluksi hän on neuvoton ja epävarma, mutta matkan aikana hahmo tulee askel askeleelta päättäväisemmäksi ja kypsemmäksi. Frodo on päähenkilönä hyvin samaistuttava, sillä hän ei suinkaan ole heti seikkailuun lähtiessään urhea ja kaiken taitava sankari, vaan tavallinen ja epävarma hobitti, jonka kohtaloksi on osoittautunut pakon edessä valtava vastuu. Frodo onkin lempihahmoni koko elokuvasta samaistuttavuisuutensa ja hahmokehityksensä ansiosta.
Sormuksen Frodolle luovuttava Bilbo Reppuli (Ian Holm) esiintyy myös elokuvassa muutamaan otteeseen, vaikkei hän lähdekään itse seikkailulle mukaan. Bilbo tuntuu heti hyvin samankaltaiselta kuin Hobitti-kirjassa. Hän on vaatimaton, ehkä hieman höperö ja todella sympaattinen hahmo. On myös pelottavaa nähdä, kuinka sormus alkaa vaikuttaa myös häneen. Tämä tekee taikasormuksesta yhä voimakkaamman oloisen. On pelottavaa nähdä, kuinka edes sormusta aiemmin ajattelematta käyttänyt Bilbo ei mahda sen houkuttavalle ja uhkaavalle voimalle mitään.

Frodon kanssa tiiviisti yhdessä kulkee tämän paras ystävä ja puutarhuri Samvais "Sam" Gamgi (Sean Astin) Sam on hyvin lojaali, ja hän toimii myös usein tukena ja rohkaisijana ystävälleen. Toisaalta matka on kuitenkin suuri askel myös Samille, joten rohkaiseminen on molemminpuolista. Sam on usein optimistinen, ja hän on tosiystävä, jollaisen jokainen kaipaa rinnalleen. Hahmo on Frodon tapaan myös inhimillinen omine haasteineen.
Samin ja Frodon lisäksi Konnusta lähtevät matkaan erottamattomat hobittiystävykset Pippin (Billy Boyd) ja Merri (Dominic Monaghan). Kaksikko on mukava energiapakkaus, jotka joutuvat kuitenkin usein myös ongelmiin. Pippin ja Merri saavat usein hymyn huulille, mutta heillä on myös selvästi haikeammat hetkensä. He tuntuvatkin oivalta lisältä ryhmään, sillä he tuovat usein iloa, mutta heillä on kuitenkin myös oikea merkityksenä tarinassa, eivätkä he jää näin tuntumaan turhilta.

Hobittien rinnalla elokuvan hahmoista päällimmäisenä jää mieleen tietysti vanha ja mahtava velho Gandalf Harmaa (Ian McKellen). Gandalf on selvästi hyvin voimakas ja viisas, ja hän toimiikin korvaamattomana apuna useissa tilanteissa. Lisäksi hahmo on hyvin lämminhenkinen, ja hänestä on helppo pitää. Gandalfilta löytyy lisäksi humoristiset hetkensä, jotka saavat pitämään hahmosta vieläkin enemmän.
Matkaan mukaan lähtevät myös haltijoiden kansasta ylväältä ja hyvin asialliselta vaikuttava Legolas (Orlando Bloom) sekä tämän viholliskansaan eli kääpiöihin kuuluva Gimlin (John Rhys-Davies). Hahmot ovat hyvin vastakohtaisia, ja onkin hauska seurata heidän välillään vallitsevaa jatkuvaa pientä kilpailua. Tästä huolimatta välittyy kuva, että sisimmässään he oikeasti viihtyvät toistensa seurassa, vaikkeivät kumpikaan sitä myönnä.

Erilaisten taruolentojen lisäksi Keski-Maassa on myös runsas määrä ihmishahmoja. Suurimpaan rooliin heistä pääsevät aluksi hyvin salaperäiseltä vaikuttava Aragorn (Viggo Mortensen) sekä uljas ja tunnetusta suvusta tuleva Boromir (Sean Bean) Aragorniin tutustutaan tarinan edetessä jatkuvasti lisää, ja hän on hahmona hyvin kiinnostava. Aragorn on myös hyvin rohkea ja huomattavasti hobitteja määrätietoisempi alusta asti. Boromir on Aragornin tapaan hyvin urhoollinen, mutta muuten hän vaikuttaa tämän vastakohdalta. Hän on huomattavasti Aragornia ylpeämpi ja myös pessimistisempi. Erityisen kiinnostavaksi hahmo tulee, kun sormuksen vaikutus alkaa heijastua häneen. Boromir alkaakin tuntua hiljalleen arvaamattomammalta, eikä katsojana enää ole varma, luottaisiko hahmoon täysin vai ei.

Elokuvan ainoina naishahmoina toimivat haltijoihin kuuluva Galadriel (Cate Blanchett) sekä lordi Elrondin (Hugo Weaving) tytär Arwen (Liv Tyler) Galadriel on kiehtova hahmo, josta löytyy myös mystisyyttä. Arwenista en sen sijaan yhtä paljon pidä, sillä hahmo jää yksinkertaissti melko tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi, vaikka hänestäkin löytyy omat kiinnostavammat puolensa. Lordi Elrond jää elokuvassa vielä melko vieraaksi, mutta hän vaikuttaa kiinnostavalta hahmolta, josta haluaisi tietää lisää.

Taru sormusten herrasta-elokuvien pääpahis on Sauron, kaiken pahan alku ja juuri, joka aikanaan loi valtasormuksen. Sauron on hyvin kiehtova pahis, sillä hahmo ei ole mikään henkilö, vaan jättimäinen, torninsa huipulla sijaitseva liekehtivä silmä. Sauronia ei juuri elokuvassa näy, mutta tämän olemassaolo on jatkuvasti esillä uhkaavana. Sauron on yksinkertaisesti todella mielenkiintoinen ja salaperäityytensä vuoksi uhkaava pahis. Koska Sauron ei itsessään ole henkilöhahmo, hänellä on käytössään kätyreitä. Näistä eniten esillä on Saruman-velho (Christopher Lee), joka tottelee Sauronin käskyjä ja aiheuttaa sormuksen viejille toinen toistaan haastavampia esteitä ja ongelmia. Saruman on mainio pahishahmo, joka välittää mainiosti Sauronin pahuutta. Hahmo on jatkuvasti todella päättäväinen toimissaan. Lisäksi hän on myös järjestelmällinen ja juonikas, mikä ei helpota päähenkilöiden matkaa pätkääkään.

Sormuksen ritarit on todella kaunista katsottavaa. Monet erikoistehosteet näyttävät edelleen hyvältä, vaikka aikaa on ehtinyt kulua jo 19 vuotta. Toki kehityksen huomaa, ja esimerkiksi osa digitaalisesti luoduista eläinhahmoista näyttää jonkin verran nykyaikaa epäaidommilta. Tämänkin kuitenkin huomaa vain, jos asiaan alkaa itse kiinnittää huomiota. Sotakohtaukset sen sijaan ovat erittäin näyttäviä nykyäänkin, eikä aika ole tehnyt niille mitään. Armeijat ovat valtavan kokoisia, ja taisteluista välittyy niiden tuoma rasitus ja paine. Lisäksi maisemat ovat aivan omaa luokkaansa. Valtavat vuoristot, synkät luolat ja avarat aukiot ovat upeaa katseltavaa. Erityisesti mieleen jäivät uljaat ratsukot, jotka laukkaavat täyttä vauhtia taianomaisissa maisemissa.

Juoneltaan Sormuksen ritarit on erinomainen fantasiaseikkailu, eikä siitä oikeastaan keksi valitettavaa edes yrittämällä. Elokuva pohjustaa sormuksen tarinan hyvin, ja sen vaikutus tulee kiehtovasti esiin. Lisäksi hahmot esitellään osuvasti, ja kaikki päähenkilöt tulevat hyvin tutuiksi. Myös sivuhahmot ovat erittäin hyviä. Heistä on helppo pitää, mutta moniin heistä jää vielä paljon salaisuuksia, joiden toivioo selviävän jatko-osissa. Hahmot ovat myös moniuloitteisia ja helposti samaistuttavia. Huumori toimii, mutta ei peitä alleen herkempiä kohtauksia. Erityisen hienoa on jatkuva tarunomainen tunnelma, joka on onnistuttu tuomaan kirjan Keski-Maasta elokuvamuotoon. Vaikka hahmoja on suhteellisen paljon, pysyy paketti jatkuvasti hyvin kasassa.

Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit on ehdottomasti yksi onnistuneimpia näkemiäni fantasiaelokuvia. Sen parhaita puolia ovat kiinnostavat ja samaistuttavat hahmot sekä jatkuvasti otteessaan pitävä juoni. Elokuva toimii oivana alkuna seikkailulle, ja sen jälkeen on pakko nähdä jatko-osa (kyllä, itse katsoin siis samana päivänä myös Kaksi tornia...). Tarina sisältää syvällisempiä kohtauksia, mutta myös sopivassa suhteessa mukavaa huumoria. Erityisesti jännityksen luomisessa on onnistuttu hienosti. Taistelukohtaukset ovat erityisen näyttäviä, ja elokuvan ympäristö on todella mahtava. Ilmassa on jatkuvasti tarunomainen tunnelma sekä salaperäisen Sauronin uhka. Sormus on koko ajan tarinan keskiössä, ja sen vaikutus hyviinkin hahmoihin on kiehtovaa seurattavaa. Hahmokehitys on hienoa. Erityisesti Frodo muuttuu epävarmasta yhä määrätietoisemmaksi, mutta kehitettävää löytyy vielä paljon jatkoa varten. Sormuksen taustatarina kerrotaan myös selkeästi. Kaiken kaikkiaan Sormuksen ritarit on täysosuma, ja suosittelen ehdottomasti kaikkia fantasiaelokuvista vähääkään pitäviä tutustumaan siihen. Toisaalta voisin suositella sitä myös heille, jotka eivät yleisemmin ole fantasiasta tai elokuvatrilogioista välittäneet - se voi yllättää positiivisesti!

5/5

arvostelussa: Pikku Kananen (2005)

Pikku Kananen saa Tammelan kaupungin sekaisin aiheuttaessaan hälytyksen taivaan putoamisesta. Asukkaat eivät kuitenkaan lopulta usko häntä, ja tarina tulkitaan väärinymmärrykseksi.. Tapahtumasta lähtien hän onkin saanut osakseen jatkuvaa pilkkaa ja kuittailua, ja koko kaupunki muistaa kirkkaasti tapahtuman vielä vuodenkin päästä. Lisäksi huolta epätoivoisen kananpojan harteille tuo tämän isä, joka tuntuu luopuneen kokonaan toivosta poikansa suhteen. Juuri kun asiat alkavat näyttää valoisammilta, Kanasen huoneeseen putoaa omituinen esine taivaasta, ja hän tulkitsee ystäviensä kanssa maailmanlopun lähestyvän. Kaverukset pääsevät omituisten muukalaisten jäljille, mutta kuinka he voisivat varoittaa muita asukkaita, ennen kuin nämä avaruusoliot tuhoavat koko planeetan?

2005 julkaistu Pikku Kananen on Disneyn 46. klassikkoanimaatio. Se sijoittuu ajalle, kun tietokoneanimaatio oli hiljalleen ottamassa yhä enemmän paikkaa elokuvien keskuudessa. Omana aikanaan elokuvan animaatiojälki olikin moitteetonta, mutta nykyaikana katsottuna kehityksen todella huomaa. Toisaalta jo tuona aikana Pixar oli tietokoneanimaatioidensa kanssa hurjasti edellä, ja esimerkiksi 2002 julkaistu Monsterit Oy on kirkkaasti Pikku Kanasta aidomman ja mukavamman näköinen. Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat alhaiset, mutta se ei suinkaan johtunut vain heikommasta animaatiojäljestä. Sitä vain pidetään yleisesti yhtenä Disneyn heikoimmista elokuvista, eivätkä omat muistonikaan elokuvaa kohtaan olleet hehkeät. Olen katsonut elokuvan muistaakseni kerran aiemmin, kun vuokrasimme sen videovuokraamosta tämän ollessa vielä suhteellisen uusi. En tuolloinkaan juuri välittänyt Pikku Kanasesta. Sen katsoi kerran, mutta mitään ei jäänyt mieleen.

Pikku Kanasen päähenkilö ei jää arvailujen varaan. Pikku Kananen on hyvin epäonninen ja itsensä kömpelöksi tunteva koululainen, jolla ei ole kylässään hehkeä maine. Hän on kuitenkin kaikesta huolimatta sisukas, ja haaveilee vielä onnistuvansa jossakin ja näyttävänsä kaikille, mihin pystyy. Pikku Kananen ei onneksi joudu maineestaan huolimatta elelemään aivan yksin, vaan hänellä kuitenkin oma ystäväporukkansa (joskin koko ryhmä kuuluu koulun hierarkiassa sille alimmalle tasolle.) 
Sini Sorsa on kaveriporukan tyttö, ja hän tuntuu toimivan usein ryhmässä järjen äänenä. Kala Kuivamaa ei puhu sanaakaan, mutta ystävykset tuntuvat silti ymmärtävän hyvin toisiaan. Possu ponneton esittää Hollywood-elokuvista tuttua stereotypiaa, ruokaa rakastavastaa ja isokokoisesta huumorihahmoa. En kuitenkaan ole koskaan ymmärtänyt, ovatko tätä lajia edustavat hahmot todella jonkun mielestä erityisen hauskoja. Voisin tässä kohtaa pitää saarnan ulkonäköpaineista, kiusaamisesta ja ruokatottumuksista, mutta jätän sen tällä kertaa pitämättä, ettei karata kokonaan aiheesta. Olen kuitenkin iloinen, että tämänkaltaiset huumorihahmot ovat vähentyneet jonkin verran nykyisissä lasten elokuvissa.
Pikku Kanasen ystävien lisäksi elokuvan merkittäviiin hahmoihin kuuluu tämän isä, jolla on poikaansa hieman ristiriitainen suhde. Hän kyllä rakastaa poikaansa ja tahtoo olla tämän tukena, mutta kaikkien kömmähdysten jälkeen hänellä ei meinaa riittää enää usko poikansa onnistumiseen ja pärjäämiseen.

Pikku Kananen vaikuttaa jo trailerinsa perusteella melkoiselta kohellukselta, ja sitä se valitettavasti suurelta osin on. Vitsejä ja heittoja lentää tuon tuosta, ja tapahtumat menevät ajoittain tuhatta ja sataa. Täyttä kohellusta olleen alkuosan jälkeen vauhti pääsee välillä onneksi myös himmaamaan. Lisäksi elokuva yrittää sekoittaa soppaan jotakin syvällisempää menoa, mutta onnistuu tässä heikosti. Vaikka lopputulos on epätasainen, juonessa pysyy kuitenkin hyvin mukana. Lisäksi elokuvasta löytyy ihan mukavasti jännitystä porukan lähtiessä selvittämään muukalaisten tarkoitusta ja kummallisten tapahtumien syitä. Kiusaamista käsitellään melko huolimattomasti. Pikku Kananen ja tämän ystävät kokevat koulukiusaamista, mutta asiaan ei oikeastaan missään kohtaa paneuduta, eikä ketään elokuvan hahmoistakaan tunnu asia sen enempää kiinnostavan.

Pikku Kananen on kohelluksen täyteinen elokuva, joka sijoittuu Disneyn heikoimpien klassikoiden joukkoon. Animaatio on muovisen näköistä, ja hahmot ovat hyvin yksinkertaistettuja ja liioiteltuja. Jännitystä elokuvasta kuitenkin löytyy mukavasti. Kummallisten tapahtumien selvittely ja muukalaisilta piilottelu voikin olla ihan kiinnostavaa seurattavaa jännityksestä nauttiville nuoremmille katsojille. Vaikka elokuva ei onnistu syvällisessä puolessa niin hyvin kuin yrittää, tulee sen sanoma kuitenkin selväksi. Kovinkaan monen lempielokuvaksi Pikku Kananen tuskin koskaan nousee, mutta lopulta se onnistuu hyvin heikkoihin ennakko-oletuksiin verrattuna viihdyttämään yllättävän kepeästi. Sanotaan siis vaikka niin, että onhan niitä paljon huonompiakin elokuvia olemassa.

2/5