perjantai 21. kesäkuuta 2019

arvostelussa: Aladdin (2019)

Arvostelin viime kuussa Aladdinin vuonna 1992 julkaistun piirretyn version, ja tähtiä se sai 4.5/5. (Kokonaan voit lukea arvostelun tästä.) Elokuva onkin todellinen klassikko, enkä usko kovinkaan monen odottavnkaan uuden version pääsemistä samalle tasolle. Kuinka uusi Aladdin sitten pärjäsi minun näkökulmastani? Oliko uusi versio täysin turhaa, vanhan ja hyvän uudelleen kierrättämistä vai yllättikö elokuva odotukseni?

Arvostelu sisältää paljon vertailua 2019 vuoden ja 1992 vuoden versioiden välillä :D.




***

Agraban valtakunnan johtajaksi pääsemistä havitteleva sulttaanin neuvonantaja Jafar tarvitsee toivoidensa täyttymiseen Ihmeiden onkalosta löytyvää taikalamppua, jossa asuu kolme toivomusta toteuttava Henki. Jafar ei kuitenkaan suinkaan aio itse vaarantaa henkeään astumalla monia ihmishenkiä vaatineen onkalon sisään, vaan hän tarvitsee jonkun tuomaan lampun. Huomatessaan prinsessaan ihastuneen katuvarkaan, Aladdinin oleskelevan luvattomasti palatsissa, Jafar näkee tilaisuutensa tulleen ja järjestää Aladdinin noutamaan lampun hänelle luvaten palkkioksi työstä hurjasti rikkauksia, jotka hänen mukaansa auttaisivat Aladdinia tekemään vaikutuksen prinsessaan.

***

Elokuvan päähenkilönä toimii tietenkin kaduilla asuva, köyhä Aladdin, joka hankkii elantonsa varastelemalla. Aladdin on kuitenkin hyväntahtoinen, sillä hän varastaa pakon sanelemana ja on myös valmis esimerkiksi jakamaan hankkimaansa ruokaa muille, vielä huonommassa asemassa oleville. Aladdin on seikkailunhaluinen ja rohkea, mutta vaikka hän on sopeutunut omaan eläämäänsä hyvin, hän haaveilee usein palatsista ja rikkaammasta elämästä, sekä tietenkin ihastuksensa Jasminen sydämestä. Aladdin on hyvin samanlainen hahmo kuin piirretyssä versiossa. Hän vaikuttaa ihan mukavalta, mutta jää hahmona tylsäksi. Hahmon persoonallisuus on hyvin samanlainen kuin tuhansilla tarinoiden päähenkilöillä, eikä hän jää erityisemmin mieleen. Uudessa versiossa hahmoa näyttelee Mena Massoud, joka oli itselleni täysin tuntematon ennen elokuvan katsomista. Massoud luo Aladdinista hyvin samanlaisen kuvan kuin aiemmassa versiossa ja onnistuu työssään hyvin. Hahmo ei vain itsessään anna mahdollisuuksia erottuvampaan näyttelijän työhön.




Toisin kuin Aladdin, palatsissa elävä prinsessa Jasmine on saanut uudessa versiossa hieman muutoksia. Hahmo on otettu elokuvassa huomattavasti suurempaan rooliin, ja hahmo on myös saanut entistä määrätietoisemman ja itsenäisemmän luonteen. Jasmine esitellään uudessa elokuvassa heti alussa Aladdinin tapaan, ja hän myös taistelee entistä vahvemmin omien oikeuksiensa eteen. Jasmine on uuden version parhaita puolia, sillä näin elokuva saa uudenlaista sanomaa, ja hahmon persoonallisuus on huomattavasti kiinnostavampi kuin Aladdinin. Jasmine haluaa edelleen muuttaa Agraban vanhahtavaa lakia ja poistaa pakkoavioliiton, mutta tällä kertaa hän kyseenalaistaa myös sen, miksei itse voisi hallita valtakuntaa isänsä jalanjäljissä. Myös Jasminea näyttelevä Naomi Scott oli itselleni tuntematon ennen elokuvan näkemistä. Scott osoittautuu kuitenkin erinomaiseksi valinnaksi Jasminen rooliin, ja hän saa hahmoon tuotua myös jotakin uutta vanhan, aiemmin nähdyn prinsessan lisäksi.

Aladdinin trailerin saapuessa yksi eniten epäilyksiä tuonut hahmo oli Will Smithin esittämä lampunhenki. Henki on monen suosikkihahmo lapsuudesta, eikä Robin Williamsin vauhdikkaan hengen saappaisiin astuminen olisi helppo asia. Onkin hyvä, ettei vanhaa Henkeä ole yritetty tehdä väkisin uudelleen, vaan Smith näyttelee Henkeä omalla tavallaan, luoden rennomman ja eri tavalla huumorintajuisen Hengen. Henki on suurimman osan ajasta hyvin onnistunut ja viihdyttävä hahmo, ja parhaimmillaan hän on neuvoessaan ja ohjaillessaan Aladdinia toimissaan.



Suurin pettymys hahmoista on Jafar. 1992 julkaistussa elokuvassa Jafar on yksi Disneyn pahimpia pahiksia, ja hahmon matala ääni sekä juonikas ja uhkaava ulkomuoto toivat hahmoon vielä lisää pelottavuutta, mitä toimiva pahis tarvitsee. Marwan Kenzari häviää kuitenkin pahasti alkuperäiselle hahmolle, ja piirroselokuvan Jafar päihittäisi Kenzarin hahmon 10-0 jo pelkällä karmaisevalla äänensävyllään. Uusi Jafar ei onnistu tuomaan minkäänlaista pelkoa, mikä on harmi. Näin suuressa elokuvassa Jafarista olisi voitu tehdä hurjasti pelottavampikin.

Agraban sulttaania ja näin ollen myös Jasminen isää elokuvassa näyttelee Navid Negahban. Sulttaani oli animaatiossa huumorihahmo, mutta uudessa Aladdinissa hän kuuluu vakavasti otettaviin hahmoihin. Muutos sopii uuteen versioon hyvin, ja luo näin mukavasti pientä muutosta animaation ja live action-elokuvan välille. Lisäksi uuteen elokuvaan on lisätty muutamia uusia hahmoja, joista eniten ruutuaikaa saa Jasminen hovineito Dalia, jota näyttelee Nasim Pedrad. Dalia sopii elokuvaan hyvin, ja hänelle on saatu sopivasti omat hetkensä. Hahmo ei tunnu missään kohtaa turhalta lisäykseltä, vaan hän sopii loogisesti juoneen. Dalia ja Jasmine ovat ystäviä, ja heidän väliset kohtauksensa ovat hauskaa ja miellyttävää seurattavaa. 



Aladdin on tarjonnut elokuvantekijöille paljon mahdollisuuksia erikoisefektien käyttöön, ja niitä hyödynnetään toimivasti. Erityisesti Ihmeiden onkalo on näyttävä, ja taikamatto-kohtaukset ovat hienon näköisiä. Agraban kaupunki on herätetty mukavasti eloon, ja siellä on samanlainen tunnelma kuin animaatiossa. Myös palatsi on hyvin samanlainen, millaiseksi sen animaation perusteella muistan. Jaksan harvemmin paneutua elokuvia katsoessani puvustukseen, mutta Aladdinista mieleeni jäivät erityisesti Jasminen näyttävät korut ja mekot, jotka ansaitsevat mielestäni erityismaininnan!

Myös animaatiosta tutut eläinhahmot on tuotu elokuvaan onnistuneesti tietokoneella. Jafarin papukaija Jago on edelleen menossa mukana, mutta jää kuitenkin huomattavasti animaatioversiotaan vaisummaksi. Olin iloinen, että Jago oli jälleen Jafarin avustajana, mutta jäin ikävöimään aiemman version vitsikkyyttä ja persoonallisuutta. Jasminen lemmikkileijona Rajah on ruudulla hyvin näyttävä ilmestys. Lisäksi Aladdinin apina Abu on tietenkin elokuvassa mukana muistuttaen hyvin vahvasti animaatioversiotaan. 



Aladdin on musikaali, ja se sisältää samat laulut kuin animaatioversio. Musiikkinumerot ovat onnistuneita, ja niitä on mukava seurata. Elokuva alkaa Agrabaan johtavalla Arabian Nights-kappaleella, joka toisaalta toimii, mutta toisaalta jättää hieman kylmäksi. Kertosäkeen alkaessa herää nostalginen tunnelma, mutta kappale olisi saanut olla mahtipontisempi. Myös toinen animaatiosta tuttu laulu, Aladdinin esittelevä One Jump Ahead jättää vielä kylmäksi. Kappale on itse asiassa Arabian Nights-kappaletta heikompi, ja täysi kopio animaatiosta. Kappale ja sen aikana esitettävät kohtaukset eivät tuo mitään uutta, ja tässä kohtaa ehtii jo toivoa, että elokuva paranee. Näin onneksi käy, sillä loput laulut ovat jo onnistuneempia. Hengen esittämä A Friend Like Me toimii, ja musikaalikohtaus on näytävä ja vauhdikas. Prince Ali on kohtauksena erityisen hieno tanssijoineen ja paraateineen, eikä laulussakaan ole moittimista. Ihana The Whole New World kuulostaa erittäin hyvältä ja saa kertosäkeessä kananlihalle - hyvällä tavalla. Vanhojen laulujen lisäksi elokuvaan on lisätty Jasminelle soolokappale Speechless, joka nousee omaksi suosikikseni The Whole New Worldin rinnalle. Kappale ja kohtaus ovat mahtipontisia, ja myös tämä kappale sai useassa kohtaa kananlihalle. 


Kokonaisuudessaan Aladdin on viihdyttävä yhden katselukerran leffa, mutta se ei jää erityisemmin mieleen. Mikään pyhäinhäväisys aiempaa versiota kohtaan ei missään nimessä ole kyseessä, mutta live action-versio jää kuitenkin animaatiota vaisummaksi. Piirrosjäljen puuttumisesta johtuvaa mielikuvituksen puutetta on saatu korjattua osittain uusilla näkökulmilla ja näyttävillä kohtauksilla, mutta erityisen erottuvaksi elokuva ei missään kohtaa nouse. Näyttelijävalinnat pettymyksen tuottavaa Kenzaria lukuun ottamatta ovat elokuvan kantava voima hyvien musiikkikohtausten ohella. Elokuvassa on jännitystä, naurua ja herkempiä hetkiä, ja saatan jonkin ajan päästä viihtyä sen seurassa toisenkin katselukerran. Aladdin jättää minut kuitenkin edelleen epäileväksi Disneyn remake-elokuvia kohtaan. 

2,5/5







keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

arvostelussa: Risto Reipas ja Nalle Puh (2018)




***

Lapsuudessaan Risto Reippaalla oli tapana viettää paljon aikaa seikkaillen tuttujen lelujensa kanssa Puolen hehtaarin metsässä. Aika kuitenkin kuluu, ja Risto kasvaa. Lähtiessään sisäoppilaitokseen hän jättää hyvästit leluilleen ja jatkaa elämäänsä ilman lapsuuden leikkejä. Ajan mittaan hänestä kasvaa kiireinen mies, ja työ vie häneltä kaiken ajan. Avioliitto alkaa murentua, töistä tulee valtavia vastuita eikä edes omalle tyttärelle ole tarpeeksi aikaa ja rakkautta. Riston voimavarojen pettäessä lapsuuden lempilelu Nalle Puh tulee kuitenkin sattumalta auttamaan Riston elämän parempaan kuntoon, kun Riston taas täytyy auttaa Puhia löytämään jonnekin kadonneet Puolen hehtaarin metsässä asuvat ystävänsä.

***

Suhtaudun Disneyn näytellyihin elokuviin edelleen hyvin skeptisesti, mutta Risto Reipas ja Nalle Puh (eng. Christopher Robin)  kiehtoi kuitenkin idealtaan, ja elokuvan traileri vaikutti yllättävän mielenkiintoiselta. Elokuvan ensi-ilta oli 30.7.2018. Alunperin suunnittelin katsovani elokuvan elokuvateatterissa, mutta jotenkin se taas jäi. Iloiseksi yllätyksekseni löysin elokuvan kuitenkin ilmaisena eräänä lomailtana Viaplaysta, ja se päätyikin välittömästi katselulistalle.

Nalle Puh-tarinat ovat varmasti hyvin monelle tuttuja ja tärkeitä lapsuudesta. Tuntuikin ihanalta ajatukselta palata Puolen hehtaarin metsään kenties hieman erilaisesta näkökulmasta. Risto Reipas ja Nalle Puh-elokuvassa tavallisesti nuorena poikana esiintynyt lelujen omistaja Risto Reipas esiintyy suurimman osan aikaa aikuisena miehenä, jolla on perhe elätettävänään, ja arkiset työongelmat vaivaavat häntä. Työ onkin vienyt mieheltä kaiken huumorin ja mielikuvituksen, ja hänestä on tullut hyvin vakavamielinen ja hermostunut. Riston historiaa esitellään mukavasti elokuvan alussa, ja näin häntä on helppo ymmärtää heti alusta asti. Vaikka Riston vakavuus ja jopa masentuneisuus ovat paljon esillä vanhan, iloisena ja reippaana tunnetun pojan tilalla, hänestä kuitenkin pitää alusta asti, ja hän toimii hyvin päähenkilönä. Risto Reippaan roolissa elokuvassa nähdään Ewan McGregor, joka on oiva valinta rooliin. Hän näyttelee hahmoa uskottavasti, ja luo hänestä pidettävän hahmon johtaen elokuvaa lämminhenkisellä otteella eteenpäin.

Risto Reipas on ehtinyt luoda itselleen oman perheen. Hänen vaimonsa Evelyn on rakastava ja ymmärtäväinen nainen, mutta alkaa olla loppu miehensä jatkuvaa työskentelyä ja perheajan laiminlyömistä kohtaan. Evelynin ja Riston suhde toimii elokuvassa hyvin, ja pari sopii yhteen. Evelynin hahmo vaikuttaa viisaalta ja välittävältä. Evelyniä elokuvassa näyttelee Hayley Atwell, joka on itselleni tuttu Marvelin maailmoista Peggy Carterin roolista.
Myös Evelynin ja Riston nuori tytär Madeline saa suhteellisen paljon ruutuaikaa erityisesti elokuvan lähentyessä loppuaan. Madelinea näyttelee Bronte Charmichael, joka onnistuu roolissaan hienosti nuoreen ikäänsä nähden. Madeline on hyvin kiltti, ja vaikka hänellä on paljon paineita lähestyvän sisäoppilaitokseen siirtymisen ja opiskelun vuoksi, hän omistaa silti lapsenomaista mielikuvitusta. Madeline on hyvin kiinnostunut isänsä lapsuudesta ja tämän vanhoista piirrustuksista Puolen hehtaarin metsän asukkaista, mutta Risto ei halua puhua lapsuuden leikeistään.



Elokuvassa pahiksen roolissa esiinyy Riston pomo Giles Winslow Mark Gatissin näyttelemänä. Giles on ylimielinen ja juonikas, ja hän laittaa mielellään Riston tekemään ikävät työt puolestaan. Giles sopii elokuvaan hyvin, ja hän on sopivan arkinen "pahantekijä". Elokuvan pääjuoni ei kuitekaan ole taistelua ilkeää pomoa vastaan, vaan enemmänkin juoni keskittyy Risto Reippaan palaamiseen omaksi, vanhaksi itsekseen, mikä onkin hyvin mielenkiintoista seurattavaa.

Ihmishahmojen lisäksi elokuvassa nähdään tietenkin kasa lapsuudesta tuttuja eläinhahmoja. Usein hieman tiukkapipoinen Kani ja viisas Pöllö esiintyvät tuttuina omina itsenään, mutta jäävät hahmoista hieman taka-alalle. Myös Ruu ja tämän äiti Kengu saavat yllättävän vähän ruutuaikaa. Enemmän esillä sen sijaan ovat vauhdikkaasti ympäriinsä pomppiva Tiikeri, pelokas Nasu, aina yhtä masentunut Ihaa sekä tietenkin se elokuvan nimessäkin esiintyvä, lämminsydäminen ja hieman kömpelö Nalle Puh. Puh on ehdottomasti lempihahmoni elokuvassa, ja olin positiivisesti yllättynyt, kuinka hyvin hahmo pääseekään elokuvassa oikeuksiinsa. Erityisesti nallen lämminhenkiset pohdinnat ja sympaattinen huolettomuus saivat nopeasti aikaan nostalgisen fiiliksen. 



Puolen hehtaarin metsä on elokuvassa hyvin realistinen ja kotoisan oloinen. Aluksi tuntui hassulta nähdä tavallisesti piirretyissä esiintynyt metsä ihan aitona ja tavallisena metsikkönä, mutta se sopi elokuvan sävyyn hyvin. Kaikki tärkeät paikat, kuten asukkaiden kodit, olivat samanlaisia, millaisina ne muisti tarinoiden pohjalta. Myös itse eläinhahmot vaativat hetken totuttelun, mutta myös ne sopivat elokuvaan erinomaisesti. 

Risto Reipas ja Nalle Puh on monia tunteita herättävä elokuva. Tunnelma on useissa kohdissa masentava ja haikea, ja maisematkin ovat ajoittain hyvin synkkiä ja sateisia. Trailerin perusteella ajattelinkin elokuvan olevan kokonaan draamaelokuva. Katsoessani elokuvan sain kuitenkin huomata, että myöskin hyvin hauskoja kohtauksia ja lausahduksia on mukana. Päällimäisenä elokuvasta jää mieleen lämminhenkisyys, joka kuuluukin kaikkiin Nalle Puh-elokuviin. Elokuva kulkee hyvin rauhallisella tahdilla, mikä on todella mukavaa vaihtelua nykyajan vauhdikkaiden seikkailujen rinnalle.



Risto Reipas ja Nalle Puh ylitti vahvasti odotukseni, mutta siinä on myös omat, kuitenkin melko pienet ongelmansa. Ensimmäisenä tulee mieleen se, minkä ikäisille elokuva on tarkoitettu. Ilmeisesti elokuvaa tehdessä on koetettu tavoitella kaiken ikäisiä lapsista aikuisiin, mutta lopputulos harvoin uppoaa täydellisesti jokaiseen ikäluokkaan. Jokainen löytää elokuvasta varmasti jotakin itseään
miellyttävää, mutta itse arvelisin, että elokuvasta nauttivat eniten hieman varttuneemmat katsojat. Erityisen hienoa elokuvassa itse asiassa onkin se, kuinka samaistuttava ja syvällinen Nalle Puhin ja Risto Reippaan seikkailusta kertovasta elokuvasta onkaan saatu aikuiskatsojille.

 Toinen pieni miinus tulee lopusta, joka ei yksinkertaisesti iskenyt minuun mitenkään erityisellä tavalla. Loppua kohden elokuvan tahti kiihtyy hieman, mutta pysyy kuitenkin mukavasti edelleen hyvin maanläheisenä. Myös elokuvan ihmishahmot Risto Reipasta lukuun ottamatta jäävät "ihan hyvälle" tasolle. Heissä ei suoranaisesti ole mitään vikaa, mutta he eivät vain jää erityisemmin mieleen.

Risto Reipas ja Nalle Puh oli itselleni suuri positiivinen yllätys. Elokuva on ihanan lämminhenkinen ja hyvän mielen tuova, vaikka siinä on myös todella haikeita hetkiä. Tämä elokuva on mitä mainioin tapa palata Puolen hehtaarin metsään aikuisemmasta näkökulmasta. Hahmot ovat säilyttäneet alkuperäiset persoonallisuutensa ja lämminhenkisyytensä. Risto Reipas on hyvin onnistunut päähenkilö, ja on kiinnostavaa nähdä, millainen mies hänestä on kaikkien kokemusten jälkeen kasvanut. Parasta elokuvassa ovat eläinhahmot ja Riston paluu heidän luokseen. Omat suosikkikohtaukseni ovat Riston ja Nalle Puhin välillä käytävät filosofiset keskustelut sekä viittaukset vanhoihin Nalle Puh-tarinoihin.

Risto Reipas ja Nalle Puh-elokuvan jälkeen tekee mieli hakea oma lapsuuden suosikkipehmolelu kainaloon ja palata muistelemaan omia lapsuuden leikkejä. Elokuva sopii myös teemaltaan oikein hyvin nykyiseen aikakauteen, jossa työuupumus on lisäntyvä ongelma. Puhin sanoin: "Doing nothing often leads to the very best of something."

4/5







maanantai 10. kesäkuuta 2019

lempihahmojani Disney-klassikoista

Kesäloma on ihanasti alkanut, ja sen kunniaksi halusin tehdä tähän väliin jonkun muun postauksen tavallisen elokuva-arvostelun sijaan. Tällä kertaa päästäänkin syventymään animaatioiden hahmoihin, sillä tarkoituksena on valita lempihahmoni jokaisesta arvostelemastani Disney-klassikosta. 

Karhuveljeni Koda



Karhuveljeni Kodan parhaaksi hahmoksi nousee ehdottomasti Koda. Koda ei siis ole elokuvan päähenkilö, vaikka nimi siltä vahvasti kuulostaakin, vaan päähenkilönä toimii elokuvassa ihmisestä karhuksi muuttunut Kenai. Koda on eksynyt äidistään, ja tapaa metsässä haahuillessaan ansaan jumiin jääneen Kenain. Kodalle metsän esteet ovat tuttu juttu, ja hän auttaa Kenain nopeasti pois pinteestä. Ensitapaamisen jälkeen Koda saa myös suostuteltua Kenain kulkemaan kanssaan ja etsimän hänen äitinsä.

Koda on hyvin vauhdikas ja seurallinen karhunpentu. Kulkiessaan Kenain kanssa Koda on usein ensimmäisenä juttelemassa muille metsän asukkaille, eivätkä häneltä lopu tarinat kesken. Hahmon touhuilua on vaikea seurata hymyilemättä, vaikka josus vauhdikkuus käy jopa ärsytyksen rajoilla. Koda tuokin hyvin vahvasti mieleen oman pikkuveljeni, ja siksi hän on ehdottomasti elokuvan paras hahmo.

Frozen - Huurteinen seikkailu



Frozenin parasta hahmoa valitessani minun on pakko liittyä Elsaa hehkuttavien pikkuprinsessojen joukkoon. Hassua, sillä jokin aika sitten Frozen-hype meinasi tulla korvista ulos, enkä olisi jaksanut enää ollenkaan nähdä Elsaa poseeraamassa joka paikassa.
Elsa on Arendellin prinsessoista vanhempi, ja hänet kruunataan vanhempien kuoleman jälkeen valtakunnnan kuningattareksi. Elsa omaa erityisiä voimia, jotka voimistuvat, eikä hän osaa hallita niitä. Pelon vallatessa tunteita voimista alkaa tulla tuhoa, ja Elsa onnistuu mm. luomaan Arendeliin loppumattoman talven. Omia voimiaan pelkäävä Elsa päätyy lopulta lähtemään valtakunnastaan ja luo itselleen oman jäälinnan vuorille, kauaksi kaikista muista,

Elsassa parasta on hahmon monipuolinen persoonallisuus. Toisaalta hahmo on kylmä ja hyvin epävarma, mutta kaikkein eniten hänelle lopulta merkitsee hänen siskonsa Anna. Elsa vaikuttaa Frozenissa hyvin omaan kuoreensa lukkiutuneelta, ja elokuvan lopussa hän taas tuntuu paljon avoimemmalta. Hahmon kehitystä ja henkistä taistelua on mielenkiintoista seurata ja hahmon luomisessa on onnistuttu mainiosti.

Lilo & Stitch



Lilo & Stitch-elokuvan paras hahmo on ehdottomasti Lilon eksoottinen lemmikki Stitch. Stitch, toiselta nimeltään avaruuskoe 626, on siis avaruudessa luotu laiton geenikokeilu, joka päätyy karkumatkallaan Maahan ja lopulta Lilon lemmikiksi. Stitch on elokuvan alussa todellinen riiviö, jonka ainoa elämäntehtävä on tuhota kaikki mahdollinen. Kun pieneltä saarelta ei enää löydy kunnollista tuhottavaa, Stitch alkaa kuitenkin ajatella enemmän ja tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi. Onneksi tämä sininen kiusankappale saa kuitenkin Lilolta ja tämän isoiskolta Nanilta ikioman ja rakastavan perheen!

Stitch on Disney-hahmojen joukossa jokseenkin erottuva tapaus ilkikurisuutensa puolesta. Hahmon temppuiluja on mahtavaa seurata, ja lisäksi tälläkin hahmolla löytyy kaikesta huolimatta se syvällisempi ja tunteellisempi puoli. Stitchillä löytyy selvä persoonallisuus, ja tästä hahmosta on hyvin vaikeaa olla pitämättä! Hienointa hahmossa ovat juurikin sen molemmat puolet: Stitchille saa nauraa, mutta toisissa kohtauksissa taas meinaa tulla roska silmään. Plussaa tulee tietenkin söpöstä ulkomuodosta!

Zootropolis



Zootropoliksessa lempihahmoni on ehdottomasti Nick Wilde. Pupu-poliisi Judy törmää ensimmäistä kertaa Nickiin joutuessaan tämän huijaamaksi. Myöhemmin Judy kuitenkin värvää ketun avukseen selvittämään saukon katoamistapausta, ja tästä eteenpäin saammekin seurata kaksikon mysteerin sevittelyä yhdessä elokuvan verran!

Nick vaikuttaa aluksi hyvin, noh, kettumaiselta ketulta. Hän on ovela, ja myös melko huolettoman, rennon ja hieman sarkastisen oloinen. Tälläkin hahmolla on kuitenkin taustatarinansa, eikä hänenkään elämänsä lopulta olekaan ollut ihan niin huoletonta miltä vaikuttaa. Lisäksi Nick ja Judy ovat ihan mahtava parivaljakko, ja näiden hahmojen välinen kemia toimii uskomattoman hyvin! Hahmo on myös kiinnostavan ristiriitainen, sillä samaan aikaan hän on hyvin stereotyyppinen kettu, mutta toisaalta hän on myös hyvin ystävällinen ja luotettava, ja hänen paras ystävänsä on pupu. Valitsin kaksikosta suosikikseni Nickin hahmon huumorin ja oveluuden vuoksi. Rakastan myös tuota hymyä, joka ilmestyy aina hänen kiusoitellessaan Judya :D.

Aarreplaneetta


Aiemmista elokuvista valinta on ollut melko helppo tehdä, mutta Aarreplaneetta tuottaa jo enemmän haastetta. Elokuvassa on kaksi hahmoa, joista en osaa päättää: Jim Hawkins ja John Silver. Tämä kaksikko toimii taas niin mukavasti yhteen, että on vaikea lähteä vertaamaan hahmoja yksilöinä. Valitsen kuitenkin tällä kertaa John Silverin, koska hänestä keksin enemmän sanottavaa.

John on avaruuslaivalla keittiössä työskentelevä kyborgi, jolla on kuitenkin monien muiden laivan miehistön jäsenten tapaan taka-ajatuksena löytää paljon puhuttu Aarreplaneetta. Nuori aarteelle kartan johtavan kartan omistava Jim tulee Johnin työntekijäksi matkan ajaksi, ja kaksikon välille voisi sanoa syntyvän jonkin tapainen isä-poika-suhde. Ristiriitoja syntyykin nopeasti, kun John on Jimille samaan aikaan luottohenkilö ja vihollinen, joka taistelee samasta aarteesta.

Johnissa parasta on antisankareille tyypillinen arvaamattomuus. Erityisesti katsoessani Aarreplaneettaa ensimmäistä kertaa, oli todella vaikea arvata, oliko hahmo hyvissä vai pahoissa aikeissa. Toisaalta John ei aina taida tietää asiaa itsekään mielipiteiden ja tunteiden heitellessä päästä päähän.

Dumbo



Dumbossa suosikkihahmoni on ehdottomasti itse Dumbo, vaikka pienen norsun ihanan avulias Timoteikaan ei ole kaukana suosikkipaikalta. Dumbo on sirkukseen syntynyt suloinen elefantin poikanen, jolle syntyy ennen näkemättömän suuret korvat. Korvat aiheuttavat kömpelyyttä ja niiden vuoksi Dumbo saa osakseen paljon kiusaamista ja syrjintää, mutta onneksi Timotei-hiiren avustuksella korville löytyy hyvää käyttöä, ja epäilijöille saadaan todistaa, ettei Dumbo kuulu pelle-ohjelmanumeroihin, vaan pystyy toimimaan jopa sirkuksen vetonaulana!

Dumbo on tietenkin älyttömän söpö, mutta myös jotenkin samaistuttava. Dumbossa onkin kiinnostavaa, että hän ei taida puhua sanaakaan omassa elokuvassaan. Luonteeltaan Dumbo on hyvin ujo, jota ei tavitse sen kummemmin ihmetellä, kun hän saa osakseen pelkkää kiusaamista ja naurunalaisuutta. Hän on myös hyvin kiltti, sillä hänhän ei missään kohtaa tee tai edes suunnittelee minkäänlaista kostoa kiusaajilleen. 

Dumbo on yksi lapsuuden lempielokuvahahmojani. Pariisin Disneylandista ostettu Dumbo-pehmolelu näkyy useissa lapsuuden valokuvissa ja on edelleen tallessa. Olin itse lapsena hyvin ujo, joten ehkäpä hahmossa viehätti ulkonäön lisäksi jo silloin samankaltainen luonne. 

Aladdin



Viimeisin arvostelemani Disney-klassikko on tähän mennessä Aladdin. Aladdinissa lempihahmoni on lampun henki. Ajattelin ensin valinnan olevan helppo, mutta aloin pohtia myös Jafaria. Päädyin kuitenkin tällä kertaa Henkeen.

Lampun henki asuu nimensä mukaisesti Ihmeiden onkalosta löytyvässä taikalampussa. Henki pystyy toteuttamaan lampun hallitsijan kolme toivomusta. Aladdin tutustuu Henkeen seikkailunsa aikana enemmän ja kaksikon välile syntyy vahva ystävyyssuhde. Henki on suurelta osin komediahahmo, mutta häneltä löytyy silti järkevääkin sanottavaa. Herkkyyttä hahmoon tuo hänen oma toiveensa päästä joskus vapauteen, irti taikalampusta.

Hengessä pidän jälleen kerran vähän kaikesta. Hahmon huumori ja vauhdikkuus on aidosti hauskaa ja saa hyvälle tuulelle, mutta pidän siitä, ettei hän ole missään nimessä turha hahmo, vaan myös hyvin suuri osa elokuvan juonen kulkua. Myös Hengen laulunumerot ovat elokuvan parasta antia, ja ääninäyttelijät sekä englannin- että suomenkielisessä versiossa (Robin Williams/Vesa-Matti Loiri)  tekevät suuren vaikutuksen siihen, että hahmo on niin mahtava :D.