arvostelussa: Pikku Kananen (2005)

Pikku Kananen saa Tammelan kaupungin sekaisin aiheuttaessaan hälytyksen taivaan putoamisesta. Asukkaat eivät kuitenkaan lopulta usko häntä, ja tarina tulkitaan väärinymmärrykseksi.. Tapahtumasta lähtien hän onkin saanut osakseen jatkuvaa pilkkaa ja kuittailua, ja koko kaupunki muistaa kirkkaasti tapahtuman vielä vuodenkin päästä. Lisäksi huolta epätoivoisen kananpojan harteille tuo tämän isä, joka tuntuu luopuneen kokonaan toivosta poikansa suhteen. Juuri kun asiat alkavat näyttää valoisammilta, Kanasen huoneeseen putoaa omituinen esine taivaasta, ja hän tulkitsee ystäviensä kanssa maailmanlopun lähestyvän. Kaverukset pääsevät omituisten muukalaisten jäljille, mutta kuinka he voisivat varoittaa muita asukkaita, ennen kuin nämä avaruusoliot tuhoavat koko planeetan?

2005 julkaistu Pikku Kananen on Disneyn 46. klassikkoanimaatio. Se sijoittuu ajalle, kun tietokoneanimaatio oli hiljalleen ottamassa yhä enemmän paikkaa elokuvien keskuudessa. Omana aikanaan elokuvan animaatiojälki olikin moitteetonta, mutta nykyaikana katsottuna kehityksen todella huomaa. Toisaalta jo tuona aikana Pixar oli tietokoneanimaatioidensa kanssa hurjasti edellä, ja esimerkiksi 2002 julkaistu Monsterit Oy on kirkkaasti Pikku Kanasta aidomman ja mukavamman näköinen. Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat alhaiset, mutta se ei suinkaan johtunut vain heikommasta animaatiojäljestä. Sitä vain pidetään yleisesti yhtenä Disneyn heikoimmista elokuvista, eivätkä omat muistonikaan elokuvaa kohtaan olleet hehkeät. Olen katsonut elokuvan muistaakseni kerran aiemmin, kun vuokrasimme sen videovuokraamosta tämän ollessa vielä suhteellisen uusi. En tuolloinkaan juuri välittänyt Pikku Kanasesta. Sen katsoi kerran, mutta mitään ei jäänyt mieleen.

Pikku Kanasen päähenkilö ei jää arvailujen varaan. Pikku Kananen on hyvin epäonninen ja itsensä kömpelöksi tunteva koululainen, jolla ei ole kylässään hehkeä maine. Hän on kuitenkin kaikesta huolimatta sisukas, ja haaveilee vielä onnistuvansa jossakin ja näyttävänsä kaikille, mihin pystyy. Pikku Kananen ei onneksi joudu maineestaan huolimatta elelemään aivan yksin, vaan hänellä kuitenkin oma ystäväporukkansa (joskin koko ryhmä kuuluu koulun hierarkiassa sille alimmalle tasolle.) 
Sini Sorsa on kaveriporukan tyttö, ja hän tuntuu toimivan usein ryhmässä järjen äänenä. Kala Kuivamaa ei puhu sanaakaan, mutta ystävykset tuntuvat silti ymmärtävän hyvin toisiaan. Possu ponneton esittää Hollywood-elokuvista tuttua stereotypiaa, ruokaa rakastavastaa ja isokokoisesta huumorihahmoa. En kuitenkaan ole koskaan ymmärtänyt, ovatko tätä lajia edustavat hahmot todella jonkun mielestä erityisen hauskoja. Voisin tässä kohtaa pitää saarnan ulkonäköpaineista, kiusaamisesta ja ruokatottumuksista, mutta jätän sen tällä kertaa pitämättä, ettei karata kokonaan aiheesta. Olen kuitenkin iloinen, että tämänkaltaiset huumorihahmot ovat vähentyneet jonkin verran nykyisissä lasten elokuvissa.
Pikku Kanasen ystävien lisäksi elokuvan merkittäviiin hahmoihin kuuluu tämän isä, jolla on poikaansa hieman ristiriitainen suhde. Hän kyllä rakastaa poikaansa ja tahtoo olla tämän tukena, mutta kaikkien kömmähdysten jälkeen hänellä ei meinaa riittää enää usko poikansa onnistumiseen ja pärjäämiseen.

Pikku Kananen vaikuttaa jo trailerinsa perusteella melkoiselta kohellukselta, ja sitä se valitettavasti suurelta osin on. Vitsejä ja heittoja lentää tuon tuosta, ja tapahtumat menevät ajoittain tuhatta ja sataa. Täyttä kohellusta olleen alkuosan jälkeen vauhti pääsee välillä onneksi myös himmaamaan. Lisäksi elokuva yrittää sekoittaa soppaan jotakin syvällisempää menoa, mutta onnistuu tässä heikosti. Vaikka lopputulos on epätasainen, juonessa pysyy kuitenkin hyvin mukana. Lisäksi elokuvasta löytyy ihan mukavasti jännitystä porukan lähtiessä selvittämään muukalaisten tarkoitusta ja kummallisten tapahtumien syitä. Kiusaamista käsitellään melko huolimattomasti. Pikku Kananen ja tämän ystävät kokevat koulukiusaamista, mutta asiaan ei oikeastaan missään kohtaa paneuduta, eikä ketään elokuvan hahmoistakaan tunnu asia sen enempää kiinnostavan.

Pikku Kananen on kohelluksen täyteinen elokuva, joka sijoittuu Disneyn heikoimpien klassikoiden joukkoon. Animaatio on muovisen näköistä, ja hahmot ovat hyvin yksinkertaistettuja ja liioiteltuja. Jännitystä elokuvasta kuitenkin löytyy mukavasti. Kummallisten tapahtumien selvittely ja muukalaisilta piilottelu voikin olla ihan kiinnostavaa seurattavaa jännityksestä nauttiville nuoremmille katsojille. Vaikka elokuva ei onnistu syvällisessä puolessa niin hyvin kuin yrittää, tulee sen sanoma kuitenkin selväksi. Kovinkaan monen lempielokuvaksi Pikku Kananen tuskin koskaan nousee, mutta lopulta se onnistuu hyvin heikkoihin ennakko-oletuksiin verrattuna viihdyttämään yllättävän kepeästi. Sanotaan siis vaikka niin, että onhan niitä paljon huonompiakin elokuvia olemassa.

2/5

arvostelussa: Dumbo (2019)

Vuonna 1941 julkaistussa Disney-klassikossa seikkaillut Dumbo-norsu kuuluu kenties studion tunnetuimpien eläinhahmojen joukkoon. Ei siis ole ihme, että myös se vedettiin mukaan studion uuteen hitti-ideaan, live-action elokuvaksi. Ennen ensi-iltaa julkaistut trailerit kuitenkin kertoivat nopeasti, että kyseessä olisi vahvalla otteella alkuperäisestä muokattu tarina. Erityisesti ihmishahmot vaikuttivat olevan runsaasti alkuperäistä vahvemmin esillä. Piirretty Dumbo kuuluu lapsuuteni ehdottomiin lempielokuviin, joten suhtautumiseni uuteen versioon oli hyvin ristiriitainen. Toisaalta lapsuuden lempihahmon seikkailuihin olisi kiva palata, toisaalta epäilykset uutta versiota kohtaan olivat suuret, kun suurin osa klassikoista live-actioneiksi muokatuista elokuvista oli jäänyt hyvin laimeiksi.

Sirkus menestyy yhä heikommin, ja tirehtööri Max Medici kaipaa kipeästi sirkukselleen uusia tuulia. Hän tulee ostaneeksi poikasta odottavan elefantin, ja pikkunorsusta odotetaan tulevan sirkuksen uusi, suloinen vetonaula. Syntyneellä norsulla on kuitenkin valtavat korvat, ja se saa välittömästi kokea runsaasti pilkkaa. Suuret korvat eivät kuitenkaan osoittaudukaan vain kömpelöiksi, vaan pian Dumbo jo osoittaakin olevansa maailman ainoa lentävä elefantti.

Uusi Dumbo on säilyttänyt hyvin suloisuutensa ja ujoutensa. Hahmo saa katsojan nopeasti puolelleen, eikä sille voi toivoa kuin hyvää. Dumbon keräämä pilkka saakin nopeasti verenpaineen nousemaan jokaista sitä kiusaavaa hahmoa kohtaan. Pienestä elefantista on myös saatu onnistuneen ilmeikäs. Vaikka hahmo ei puhu, sen elekieli osoittaa taitavasti sen ajatukset ja tunteet. Dumbo on myös hyvin inhimillinen eläinhahmo. Se ymmärtää ihmisten puhetta erittäin hyvin, ja lisäksi se tuntuu ajattelevan hyvin ihmismäisesti, kuten Disney-elokuvissa yleensäkin.
Kuten traileri nopeasti kertoi, uudessa Dumbossa myös ihmiset ovat suuressa roolissa. Eniten heistä päästään seuraamaan sirkuksen mukana kulkevaa perhettä. Perheen isä Holt Farrier (Colin Farrell) on juuri palannut sodasta, jossa menetti kätensä. Lisäksi hän on jäänyt leskeksi, ja perheen äidin kuolema on ollut koko perheelle suuri pala. Hahmo kuuluu joukkoon "ihan kiva". En yksinkertaisesti meinaa keksiä hänestä muuta sanottavaa. Hänen puolelleen on helppo asettua, ja hän on myös oikeudenmukainen, mutta lopulta hahmo tuntuu hieman keskeneräiseltä. Hahmolle ei ole oikeastaan keksitty mitään erityistä persoonallisuutta, jolla hän jäisi mieleen.
Holtin lapset, Milly (Nico Parker) ja Joe (Finley Hobbins) kiinnostuvat Dumbosta ensimmäisinä, ja he kulkevatkin runsaasti pikkunorsun mukana. Milly on kiinnostunut tieteestä, mutta hänen isänsä toivoisi tytön liittyvän sirkuksen esityksiin. Joe taas jää siskoaan runsaasti enemmän varjoon, eikä häneen saa tutustuttua senkään vertaa, mitä muihin päähahmoihin. Joe tarjoaa muutaman piristävän kohdan lapsenomaisella optimismillaan ja vauhdikkuudellaan, mutta jää suurimmaksi osaksi pahasti syrjään.

Sirkuksen tirehtöörinä toimiva Max Medici (Danny DeVito) on hajamielinen ja hyvin stressaantunut tapaus yrittäessään pitää sirkustaan pystyssä. Hahmo on hauska nopeiden mielentilojensa kanssa, mutta ei ehkäpä niin hauska kuin olisi tarkoitus. Elokuvan pahiksena toimiva, rikas ja omaa huvipuistoa pyöritävä V.A. Vandvere (Michael Keaton) taas on kamala, mutta en tiedä onko se hyvä vai huono asia, kun kyseessä on elokuvan pääpahis. Hahmo on yksinkertaisesti niin moraaliton ja itsekeskeinen, että hänen todella toivoo häviävän pelin ja äkkiä. Vadveren vaimo Colette (Eva Green) nousee elokuvan aikana merkittävämpiin hahmoihin, mutta jää muiden tapaan hyvin laimean ja keskeneräisen oloiseksi.

Dumbon taustamaisemat ja lavastukset ovat hienoja, mutta yllättävän ahdistavia ja synkkiä. Huvipuisto ja sirkus tuntuvat vierailta ja hämäriltä, eivätkä juurikaan puoleensavetäviltä. Elokuva tuntuu yrittävän olla jotakin taianomaista, mutta itselleni sitä oloa ei missään kohtaa tule. Oikeastaan koko elokuva on yllättävän synkkä, vaikka niin on myös alkuperäinen versio. Kuitenkin synkkyyttä on ilmeisesti tarkoituksella pidetty yllä tai lisätty, kun myös ihmishahmoillla menee kehnosti sen lisäksi, että Dumbolla on paha olla. Tunnelma onkin valtaosan ajasta alakuloinen, vaikka myös ilon hetkiä löytyy. Koska elokuvaa tulee varmasti katsomaan moni piirrosversion fani, on elokuvaan jätetty myös heille pieniä nostalgiahetkiä. Baby Mine-kappale kuullaan elokuvassa melko alku puolella, ja lisäksi monien muistoihin jääneet pinkit elefantit saavat oman hetkensä. Nämä kohtaukset on onnistuttu sisällyttämään elokuvaan melko toimivasti, ilman että ne tuntuisivat täysin väkisin väliin laitetuilta.

Juonellisesti Dumbo ei herätä sen suurempia tunteita. Ajoittain elokuva tuntuu etenevän hitaasti tai toistavan itseään, ja kiinnostus meinaa lopahtaa. Ehdin itse asiassa miettiä jo elokuvan vaihtoa, mutta Dumbon päästessä vauhtiin halusin kuitenkin tietää, miten kaikki tulisi lopulta menemään. Juonenkäänteet eivät tarjoa sen suurempia yllätyksiä, mutta seikkailun kuitenkin seuraa lopulta loppuun ilman sen suurempia ponnisteluja. Lisäksi sen juonessa oli tehty mukavia ratkaisuja, joilla on sanomaa. Toista kertaa se tuskin pääsee kuitenkaan katsottavaksi.

Dumbo jättää lopulta melko kylmäksi. Se tuntuu etsivän taianomaisuutta ja tunnelmallisuutta, mutta ei missään kohtaa yllä tavoitteeseensa. Dumbo on hahmona suloinen ja onnistunut, ja se myös mukavasti rohkaistuu elokuvan aikana. Ihmishahmot jäävät kaikki melko yksinkertaisiksi. Elokuvan pahis saa kyllä nopeasti vihan puolelleen, mutta hän on niin kamala, ettei häntä haluaisi katsoa lainkaan. Elokuvan juoni on keskinkertainen, mutta siinä on myös hyvää sanomaa mm. erilaisuuden hyväksymisestä ja eläinten oikeuksista. Yleistunnelma on melko lannistunut, mutta en tiedä johtuuko se täysin elokuvan yleisestä masentavasta tunnelmasta vai siitä, että elokuva oli pettymys. Elokuvan päästessä vauhtiin alkukankeuksien jälkeen, katsoo seikkailun kuitenkin kerran loppuun ilman sen suurempia ponnisteluja. Uskon myös, että elokuvalle löytyy kannattajansa. Eläin- ja seikkailuelokuvista pitävät lapset voivat pitääkin Dumbosta.  Itse pidin lapsena poikkeuksellisen synkkinä tunnetuista eläinelokuvista (Topi ja Tessu, Dumbo...)  ja uskon, että olisin saattanut tästäkin pitää sen suloisen päähenkilön vuoksi.

2/5

Dumbo (1941) arvosteluun pääset tästä

kuvat osoitteesta www.imdb.com

Disney-klassikoiden parhaat kappaleet: osa 1

Tämän päivän postausta oli todella hauska kirjoittaa, sillä olen lähiaikoina kuunnellut luvattoman paljon Disney-biisejä! (Olen ehtinyt julkaista postauksen vahingossa vielä keskeneräisenä pariin otteeseen... Hups :D) Suuri osa Disneyn animaatioista on musikaaleja, vaikka joukkoon mahtuu toki myös vähemmän kappaleita omaavia elokuvia. Tänään luvassa onkin ensimmäinen osa projektistani, jossa tarkoituksena on listata paras kappale jokaisesta Disney-klassikosta. Teen sarjan vähän nurinkurisessa järjestyksessä, sillä aloitan kymmenestä uusimmasta elokuvasta. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että olen lähiaikoina katsonut uudempia elokuvia enemmän, kun osa vanhemmista klassikoista taas vaatii uusintakatselun ennen listaamista. Let's go!

Prinsessa ja sammakko 

Almost There 

 Prinsessa ja sammakko-elokuvassa kuullaan monia ihania lauluja! Almost There on kuitenkin kappaleista mukaansatempaavin. Tiana on unelmoinut ravintolan perustamisesta lapsesta asti, ja nyt hän on viimein saanut itselleen tilan yrityksen perustamiseen. Tila on hyvin ränsistynyt ja likainen, mutta optimistinen Tiana näkee jo mielessään säihkyvän tulevaisuuden. Laulun aikana katsoja pääseekin sukeltamaan suoraan Tianan unelmiin. 

Kohtaus on hauskasti toteutettu. Piirtotyyli muuttuu Tianan ajatusten ajaksi, ja kohtaus on myös hyvin värikäs.Tianan ahkeruus tuntuu vihdoin tuottavan tulosta, eikä hän ole stressistä ja suuresta työtaakasta huolimatta luopunut toivosta. Kappale on todella svengaava, ja siitä välittyy hyvä tunnelma ja innostuneisuus.  Itse pidän englanninkielisestä versiosta enemmän, sillä se tuntuu menevämmältä.

Kaksin karkuteillä 

I See the Light

Kaksin karkuteillä sisältää myös todella hyviä lauluja, mutta lopulta on pakko sanoa, että I See the Light on selkeä ykkönen. Kohtaus on yksi Disney-elokuvien romanttisimpia ja näyttävämpia, ja kappale on todella kaunis. Kohtauksessa Tähkäpää pääsee viimein näkemään vuosittain valtakunnasta nousevat valot läheltä. Lisäksi hänen tunteensa Eugenea kohtaan alkavat selventyä. Tähkäpään onni välittyy laulussa ihanasti, ja kappale paranee jatkuvasti.  

I See the Light on erinomainen sekä suomeksi että englanniksi. Kyseessä on vain tottumuskysymys. Olen lähiaikoina katsonut englanninkielistä versiota enemmän, joten kappale on itselleni tutumpi englanninkielisenä.

Nalle Puhin elokuva

Everything is Honey

Nalle Puhin elokuvassa on useita hauskoja lauluja. Oma suosikkini on kuitenkin klassikko, Everything is Honey. Puhilla on kova nälkä, ja laulun aikana uppoudutaankin hänen unelmaansa, jossa kaikki ympärillä oleva on hunajaa. Laulu on hauska ja mukavan huoleton. Myös kohtaus on musikaalien tapaan näyttävä. Uskon, että pitäisin kappaleen suomenkielisestä versiosta enemmän, koska suomenkieliset äänet ovat tietenkin itselleni tutut lapsuudesta. En kuitenkaan löytänyt suomenkielistä versiota YouTubesta, eikä minulla ole elokuvaa missään, mistä sen voisin tähän hätään pikaisesti katsoa suomidubilla.

Räyhä-Ralf

Shut Up and Drive

 
Räyhä-Ralfissa ei ole yhtäkään musikaalikohtausta. Parhaiten elokuvan aikana kuultavista lauluista jää kuitenkin mieleen Rihannan Shut Up and Drive. Kappale on otettu elokuvan taustamusiikiksi kohtaukseen, jossa Nelli opettelee ajamaan uutta autoaan, kun hänen pelitoverinsa rikkoivat aiemman auton. Kappale tuo kohtaukseen vauhdikkaan tunnelman ja jää joksikin aikaa päähän soimaan...

 

 Frozen - huurteinen seikkailu

For the First Time in Forever

Ihanaa, takaisin musikaalien pariin! Frozenin kohdalla parhaan kappaleen valitseminen ei ole helppoa, ja olen ehtinyt vaihtaa mielipidettäni useaan otteeseen... Tällä kertaa päädyin kuitenkin elokuvan alkupuolella kuultavaan For The First Time in Forever-kappaleeseen, jossa Anna ja Elsa laulavat tunteistaan valmistautuessaan valtakunnan porttien avaamiseen niiden oltua vuosia suljettuna valtakunnassa koetun tragedian vuoksi.

Laulu esittelee osuvasti sisarusten eroja. Anna tuntee suurempaa iloa kuin pitkään aikaan vailla huolen häivää, ja hän unelmoi jo elämänsä rakkauden tapaamisesta. Elsalla sen sijaan on paineet pitää voimansa salassa maailmalta, eikä hän tiedä kuinka hallita tunteitaan ja voimiaan. 

Tulen kappaleesta helposti iloiseksi, sillä Annan innostuneisuus tarttuu. Myös sisarusten ristiriitaiset tunteet heijastuvat kappaleesta hyvin. Pidän molempien hahmojen äänistä, joten on kiva, että kappaleessa saadaan nauttia molempien osuuksista. Myös elokuvassa myöhemmin kuutava reprise-versio kappaleesta on vaikuttava, mutta lauluna alussa kuultava versio toimii paremmin. On myös sanottava, että kappaleen suomenkielinen versio Ensi kertaa ikuisuuteen on todella onnistunut. Katson kaikki Frozen-elokuvat kuitenkin lähes poikkeuksetta englanniksi, joten olen tottunut hahmojen englanninkielisiin ääniin.
  

Big Hero 6

Immortals 

Big Hero 6 ei ole mikään musikaalielokuva, eivätkä hahmojen laulamat laulunumerot siihen sopisikaan. Elokuvassa kuullaan kuitenkin menevä Immortals, kun Hiro saa ystävänsä suostuteltua ryhtymään supersankareiksi, ja he harjoittelevat käyttämään supervoimiaan, jotka Hiro on heille tekniikkanerona luonut. Immortals sopii kohtaukseen hyvin, ja se sopii myös elokuvan tunnelmaan. Kappale ei kuitenkaan herätä mitään vau-elämyksiä, eikä se edusta itselleni mieluisimpia musiikin lajeja. Uskon kuitenkin, että tämän kaltaista musiikkia useammin kuuntelevat saattavat kappaleesta pitääkin.

Zootropolis - eläinten kaupunki

Try Everything 

 
Myöskään Zootropolis ei ole musikaali, ja elokuvan aikana kuullaankin vain yksi laulu. Try Everything soi, kun Judy matkustaa junalla kohti suurkaupunkia, Zootropolista, josta hän on haaveillut pienestä lähtien. Kappaleen laulaa Zootropoliksen oma hittiartisti, Gazelle (Shakira). 

Try Everything on hyvin tasapaksu kappale, eikä se herätä tunteita suuntaan tai toiseen. Kappale sopii kohtaukseen kelvollisesti, kun katsojalle esitellään Judyn pitkää junamatkaa ja Zootropoliksen eri osia. Se jää kuitenkin itse lauluna nopeasti unohtuvaksi, eikä sen laulamalla hahmolla Gazellellakaan tunnu olevan elokuvassa merkittävää osaa. Sanoituksiltaan kappale sopii kuitenkin juuri Judyn soittolistalle, kun hän pääsee ponnistelujensa jälkeen viimein suorittamaan unelmaansa poliisina Zootropoliksessa

 Vaiana

How Far I'll Go

 

Vaianasta oli erityisen vaikeaa valita yhtä parasta laulua, sillä oikeastaan kaikki elokuvan kappaleet ovat osuvia. Päädyin kuitenkin How Far I'll Go-kappaleeseen, koska se kuvastaa osuvasti Vaianan ristiriitaisia tuntemuksia, ja laulun tunnelma muuttuu hienosti epävarmasta yhä määrätietoisemmaksi. Kappaleessa Vaiana koettaa asettua hänelle asetettuun rooliin saaren johtajana, mutta tuntee samalla suurta vetovoimaa merta kohtaan.

Olin ennen vannoutunut Vaianan englanninkielisen version kannattaja, mutta lähiaikoina olen alkanut pitää yhä enemmän myös elokuvan suomenkielisistä versioista. How Far I'll Go kuitenkin kuulostaa mielestäni yksinkertaisesti paremmalta englanniksi.

 Räyhä-Ralf valloittaa Internetin 

Teuraantie (A Place Called Slaughter Race) 

 Teuraantie on Räyhä-Ralf valloittaa Internetin-elokuvan ainoa laulunumero. Kappale on osittain parodia Disneyn perinteisistä lauluosuuksista. Nelli haaveilee Teuraantie-peliin siirtymisestä, mutta alkaa pohtia, miltä siirtymä hänen ystävästään Ralfista tuntuu. 

Kappale on mukaansatempaava ja hauska. Ristiriita prinsessamaisen lauluosuuden ja villin ja ränsistyneen pelimaiseman välillä on osuva. Itse pidän jopa enemmän kappaleen suomenkielisestä versiosta. Iina Kuustonen sopii hyvin Nellin veikeäksi ääneksi, ja myös Mimosa Willamo sopii kappaleeseen hyvin Shankin roolissa. 

 En muistanut pitäneeni kappaleesta näin paljoa katsoessani elokuvan ensimmäisen kerran, mutta oikeasti Teuraantie on mukavan mahtipontinen kappale, ja sen tunnelmat vaihtelevat useasti. Se edustaakin hyvin juuri sen kaltaisia musikaalikohtauksia, joista pidän elokuvissa usein kaikista eniten.
 

Frozen 2

Into the Unknown

kuva: Twitter, @Fans_of_Frozen

Sanotaan Frozen 2:sta mitä tahansa, minusta elokuvassa on hyviä lauluja (ja pidin elokuvasta kyllä muutenkin.)  En oikeastaan pysty valitsemaan parasta, sillä minulla on kaksi suosikkia: Into the Unknown sekä The Next Right Thing. Käsittelin jälkimmäistä kuitenkin arvostelussa enemmän (arvosteluun pääset tästä) , joten valitsen tällä kertaa Elsan laulaman Into the Unknown:in. 
Kappaleesta kuultiin osa jo elokuvan trailerissa. En tuolloin syttynyt sille, ja minulla menikin hetki lämmetä sille. Kokonaisuudessaan kappale on kuitenkin hyvin vahva ja voimistuva, ja kohtaus on näyttävä. Idina Menzelin vahva ääni sopii kappaleeseen täydellisesti. 
Kohtauksessa Elsa kuulee jälleen kummallisia ääniä, jotka tuntuvat kutsuvan häntä jonnekin. Tunteet ovat ristiriitaiset: elämäntilanne on hyvä, eikä sitä haluaisi muuttaa. Toisaalta sisimmässään Elsa kuitenkin haluaa selvittää, mihin ääni kutsuu.
Into the Unknown  on tunnelmaltaan odottava ja innostava. Kappale toimiikin erinomaisena alustuksena uudelle seikkailulle.
 

Olitko samaa vai eri mieltä? Kerro omat lempikappaleesi kommenteissa!

arvostelussa: Frozen 2

Oikein hyvää uutta vuotta 2020 jokaiselle! Vuosi on hyvä pistää käyntiin arvostelulla, josta olen erityisen innoissani... Suosittelen kuitenkin lukemaan arvostelun vasta kun olet itse nähnyt elokuvan, sillä teksti voi sisältää juonipaljastuksia, vaikka itse loppuratkaisua en paljastakaan.

Vuonna 2013 julkaistu Frozen - huurteinen seikkailu jakaa edelleen vahvasti mielipiteitä. Toiset rakastavat sitä, toiset saavat päänsäryn jo pelkästä ajatuksesta. Kiistämätöntä kuitenkin on se, että elokuvasta tuli todella suosittu, ja se olikin maailman eniten tuottanut animaatioelokuva vuoteen 2019 asti, kunnes uusi Leijonakuningas vei sen paikan. Kaupat ovat olleet aina elokuvan julkaisemisesta tähän päivään asti täynnä elokuvan oheistuotteita. Lisäksi elokuvan pohjalta on luotu kaksi lyhytelokuvaa, Frozen - kuumetta (2015) sekä Olafin jouluinen seikkailu (2017).
Olin itse noin 11-vuotias käydessäni katsomassa ensimmäisen osan elokuvateatterissa ystäväni kanssa. Meillä ei ollut aavistustakaan, kuinka suosittu elokuvasta tulisi. Uskon, ettei Disney itsekään oikeastaan aavistellut sitä. Menimme katsomaan sen yksinkertaisesti siksi, että se oli ainoita sillä hetkellä elokuvissa pyöriviä animaatioelokuvia, ja se vaikutti niistä kiinnostavimmalta. Myöhemmin suhtautuminen elokuvaan on myös muuttunut useaan otteeseen. Ensin en välittänyt elokuvasta, hieman vanhempana se kuului inhokkielokuviini ja nykyään elokuva on yksi ehdottomia suosikkejani! Meninkin katsomaan elokuvan jatko-osan innokkaana kuin pieni lapsi. Halusin nähdä sen niin pian kuin mahdollista ja keskittyä elokuvaan täysin. Päädyinkin menemään ensimmäistä kertaa elämässäni yksin elokuviin, mutta kerta ei tule jäämään viimeiseksi!

Elsa alkaa kuulla kummallisia ääniä, jotka tuntuvat kutsuvan häntä seuraamaan. Anna, Elsa, Kristoff, Sven-poro ja Olaf-lumiukko lähtevät yhdessä uuteen seikkailuun selvittämään syytä Elsan taikavoimille. Lisäksi heille selviää salaisuuksia Arendellen valtakunnan historiasta.

Ensimmäisen elokuvan tapahtumista on kulunut muutamia vuosia. Arendellen valtakuntaa johtava kuningatar Elsa (Idina Menzel) on onnellinen uuden itselleen muodostuneen perheen kanssa asuessaan, mutta ei silti ole koskaan tuntenut kuuluvansa muiden joukkoon. Kysymykset menneisyydestä vaivaavat, ja hänen voimansa kasvavat päivä päivältä. Siskosten suhde on lämmin, mutta Elsalla on edelleen vaikeuksia kertoa huolistaan, eikä hän haluaisi huonontaa muiden tunnelmaa omalla pahalla olollaan. Muutamaa vuotta nuorempi Anna (Kristen Bell) on edelleen optimistinen ja siskoksista avoimempi, kuten aiemminkin. Hän on myös halukas auttamaan Elsaa, ja toivoisi sikonsa kertovan hänelle avoimemmin asioistaan. Annaan on hahmoista helpoin samaistua. Hän on samaan aikaan niin tavallinen, mutta hyvin sankarillinen.
Kristoff (Jonathan Groff) ja Sven ovat muuttaneet myös Arendelleen. Kaksikko on edelleen erottamaton, ja Kristoff jakaa omia murheitaan porolleen, Svenille. Kristoff on myös parisuhteessa Annan kanssa. Lisäksi Elsan luoma elävä lumiukko Olaf (Josh Gad) on asettunut asumaan porukan kanssa, ja hän on alkanut painia ikääntymiseen liittyvien kysymysten kanssa.
Kristoff jää elokuvan hahmoista eniten varjoon ja tuntuu ajoittain harmillisen turhalta. Hänellä on oma sivujuonensa, mutta pääjuonen kulkuun hahmo ei juuri vaikuta. Svenille taas on luotu hyvin hauskojakin kohtauksia. Olafin Disney-elokuville perinteinen vitsiniekkarooli jälleen jakaa katsojien mielipiteitä, mutta itselleni suurin osa hahmon vitseistä uppoaa. Joskus hahmolla on kuitenkin liikaakin ruutuaikaa, eivätkä jatkuvat vitsit tunnu enää niin viihdyttäviltä.

Hahmot ovat säilyneet mukavan tuttuina edellisestä elokuvasta, ja paluu Arendelleen tuntuu kotoisalta. Myös pientä, loogista muutosta on kuitenkin tapahtunut. Erityisesti sisarusten välinen suhde on muuttunut vuosien välillä, ja on ilo nähdä heidän tekevän asioita yhdessä, toisistaan huolehtien. Anna ja Kristoff ovat pariskuntana toimiva. Pienistä, leikkimielisistä kinasteluista huolimatta heidän välinsä ovat hyvin lämpimät.
Tarinan aikana Annan ja Elsan hahmot kokevat kehitystä. Itsestään vielä melko epävarma ja ajoittain ahdistusta poteva Elsa muuttuu yhä avoimemmaksi ja itsevarmemmaksi. Elsan onnellisuus ja vapautuneisuus näkyvätkin selkeästi, ja tuntuu hyvältä huomata, kuinka Elsa tuntuu vihdoin tulevan tutummaksi ja tyytyväisemmäksi itsensä kanssa monien vuosien ankeuden jäljiltä.
Anna kasvaa elokuvassa henkisesti kypsemmäksi. Aiemmin hahmo oli hyvin äkkipikainen päätöksineen, mutta nyt hän tekee päätöksiä enemmän harkiten, edelleen rohkeasti ja itsenäisesti. Hienointa ja samaan aikaan musertavinta on kuitenkin nähdä optimistisen Annan menettävän elokuvassa jossain kohtaa myös täysin toivonsa ja positiivisuutensa. Hahmosta tulee yhä samaistuttavampi kun huomataan, että ikuinen optimistikin murtuu joskus.

Frozen 2 on tietysti musikaali. Itse pidin lähes kaikista elokuvan lauluista todella paljon. Ensimmäinen elokuvassa kuultava laulu on All Is Found, jonka Annan ja Elsan äiti (Evan Rachel Wood) laulaa lapsilleen ennen nukkumaanmenoa. Laulu on kaunis ja ihanan rauhoittava, jota on mukava kuunnella. Seuraava laulu on elokuvan pääviisikon laulama Some Things Never Change, josta tulee nopeasti todella huoleton ja kevyt olo! Kolmas laulu on luultavasti elokuvan tunnetuin, Elsan laulama Into the Unknown, joka onkin täyden kympin suoritus. Idina Menzelin ääni on uskomaton ja juuri täydellinen Elsalle. Uskallankin väittää, että hänellä on yksi Disney-elokuvien parhaita lauluääniä ikinä. Lisäksi elokuvassa kuullaan toisena laulajana Aurora salaperäisenä äänenä, jonka Elsa kuulee.

Neljäs kappale on Olafin esittämä When I Am Older, jonka aikana Olaf pohtii kasvamiseen liittyviä muutoksia. Laulu on aluksi ihan hauska, mutta pidemmän päälle sen loppumista alkaa jo odotella. Sama ongelma vaivaa myös seuraavaa pidempää lauluosuutta, joka on Kristoffin esittämää Lost in the Woods. Tämän jälkeen kuullaan Elsan laulama Show Yourself, joka on myös mahtavalta kuulostava. Kappaleen sanoituksissa on kuitenkin runsaasti juonipaljastuksia, joten en uskalla sanoa kappaleesta sen enempää.
Viimeinen elokuvan aikana kuultava laulu on Annan esittämä The Next Right Thing. Kappale ja kohtaus ovat erityisen surullista kuunneltavaa, kun Annan optimistisuus on poissa ja pahimmat pelot tuntuvat käyneen toteen. Kappale on kuitenkin suosikkini Into the Unknown:in lisäksi, koska se on toiveikas ja samaistuttava. Uskon, että lisäkseni moni muu elokuvan faneista voikin löytää kappaleen sanoituksesta omaan tilanteeseensa toivoa.

 Visuaalisesti Frozen 2 näyttää tietenkin upealta. Animaatiokehitys on huimaa, kun ensimmäisen elokuvan kohtauksia vertaa uuteen, kuusi vuotta myöhemmin julkaistuun jatko-osaan. Erityisesti yksityiskohdat hahmojen piirteissä ja vaatteissa on toteutettu hienosti, ja maisemat näyttävät upeilta. Pidän myös hahmojen pienistä ilmeistä ja eleistä, jotka kuitenkin viestivät niin paljon. Lisäksi monet laulukohtaukset ovat näyttäviä. Elokuvan jälkeen tekeekin mieli lähteä äkkiä esimerkiksi Lappiin seikkailulomalle ruska-aikana!

Frozen 2 on poikkeuksellisen onnistunut jatko-osa. Se herättää tunteita aivan laidasta laitaan. Vaikka elokuvan alkupuoli tuntuu hyvin kepeältä, muuttuu tunnelma välillä yllättävänkin synkäksi. Frozenin faneille elokuva on varmasti hyvin mieluinen, mutta uskoisin sen toimivan myös muille animaatioista ja musikaaleista pitäville, vaikka olen kuullut mielipiteiden heittelevän laidasta laitaan. Miinuspuolia elokuvassa ovat sen muutamat pitkäveteisiltä tuntuvat vitsikohtaukset ja Kristoffin hahmon jääminen sivuun.  Myöskään juonellisesti se ei yllättänyt minua yhtä paljon kuin edeltäjänsä, mutta jännitystä elokuva silti onnistui tarjoamaan. Laulut ovat keskimäärin yhtä onnistuneita kuin ensimmäisessäkin osassa. Lisäksi Annan ja Elsan hahmokehitys on hienosti toteutettu. Elokuva sisältää myös useita hienoja viittauksia ensimmäiseen elokuvaan. Frozen 2 ei voita ensiosaansa, mutta se on onnistunut elokuva, jonka pariin Frozen-fanina palaa oikein mielellään. Mielestäni se on myös tarpeellinen juonen kannalta, vaikkei välttämätön. Kun ensimmäisessä osassa siskokset eivät juurikaan olleet puheväleissä, jatko-osassa he toimivat aidosti yhdessä. Kolmatta osaa en kuitenkaan toivo, sillä Frozen 2 toimii onnistuneena lopetuksena elokuville.


Elsa: You can't just follow me into fire.

Anna: If you don't want me to chase you into fire, then don't run into fire!

4/5

Olitteko itse tyytyväisiä Frozen 2:een? Mitä mielipiteitä jatko-osa teissä herätti?

kuvat:
https://www.hindustantimes.com/hollywood/frozen-2-movie-review-elsa-and-anna-make-a-case-for-reparations-in-more-beautiful-less-musical-and-needless-sequel/story-1WYKFlTFfYbDEyOuC201GL.html
@Fans_of_Frozen, Twitter