arvostelussa: Spider-Man: Hämähäkkimies (2002)

Oikein hyvää alkanutta vuotta arvon elokuvakansa! Epämääräinen ja suunnittelematon kirjoittelutaukoni saa luvan olla ohi, sillä kirjoittamista on ehtinyt tässä ajassa tulla jo ikävä. Olen kuitenkin katsellut yhä vähemmän animaatioita, ja sen sijaan katselulistani ovat muuttuneet sekavammiksi. En kuitenkaan ota asiasta sen suurempia paineita vaan kirjoitan sen mukaan, mitä tulee milloinkin katsottua. Joululomalla pelattuani PlayStationilla Spider-Manin loppuun päädyin aloittamaan kunnollisen Hämisprojektin. Tarkoituksena olisikin lähiaikoina katsoa kaikki kolme Hämähäkkimies-trilogiaa läpi järjestyksessä. Niistä ensimmäinen on tietysti vuonna 2002 julkaistu Hämähäkkimies.

Peter Parker vierailee lukioryhmänsä kanssa genetiikan laboratoriossa. Yksi geenimanipuloiduista hämähäkeistä on päässyt karkaamaan terraariostaan ja tämä puree Peteriä. Hämähäkin purema antaa Peterille hämähäkkimäisiä kykyjä, ja pian tavallinen lukiolaispoika huomaa, että esimerkiksi seinillä kiipeily ja tappeluissa pärjääminen sujuu vailla suurempia ponnisteluja. Samoihin aikoihin koe Oscorpin laboratoriossa menee kuitenkin pieleen, ja Peterin parhaan ystävän isä Norman Osborn muuttuu kokeen seurauksena New Yorkin turvallisuutta uhkaavaksi Vihreäksi Menninkäiseksi.

Sam Raimin ohjaama Hämähäkkimies on ensimmäisen Hämähäkkimies-trilogian ensimmäinen osa. Kun tietää, mihin kaikkaille hahmo on elokuvan jälkeen päätynyt, on helppo pitää elokuvaa jonkinlaisena klassikkona omassa genressään. Vaikka hämähäkkimies luonnollisesti oli saavuttanut suosionsa jo kauan ennen elokuvan ilmestymistä, oli Hämähäkkimies ensimmäinen elokuva, joka toi tarinan valkokankaalle live actionina.Vaikken itse ollut nähnyt elokuvaa koskaan aiemmin kokonaan, tuntui se silti jollakin tavalla nostalgiselta. Elokuvassa on nimittäin monia kohtauksia, joihin on tavalla tai toisella ehtinyt törmätä jo useaan otteeseen populaarikulttuurissa ilman koko elokuvan katsomistakin.

Elokuvan päähenkilö on luonnollisesti Peter Parker, joka pian kykyjensä ilmestyttyä ryhtyy kantamaan myös nimeä Hämähäkkimies. Tobey Maguire näyttelee hahmoa oivallisesti, ja kun tämän kasvot on niin kauan tottunut näkemään elokuvan kohtauksissa, on vaikea kuvitella rooliin ketään muuta. Peter saa katsojan puolelleen välittömästi, ja vaikka hahmo tekee toisinaan huonoja valintoja, on häntä helppo ymmärtää, kun kyseessä on lopulta vain itsestään epävarma teinipoika. Hahmon haavoittuvaisuus on itse asiassa yksi tämän parhaita ominaisuuksia, sillä tämä saa yliluonnollisen supersankarin vaikuttamaan hyvin inhimilliseltä ja helposti samaistuttavalta.

Siinä missä Peter on hyvin kirjoitettu ja moniuloitteinen hahmo, tämän ihastuksesta Mary Jane Watsonista (Kristen Dunst) ei voi valitettavasti sanoa samaa. M.J. on Peterin luokkatoveri ja naapuri, johon tämä on ollut vuosia ihastunut. Peter ei kuitenkaan uskalla tehdä minkäänlaista aloitetta, ja jopa juttelemaan meneminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. M.J:lle on kyllä yritetty luoda syvyyttä tuomalla esille esimerkiksi tämän perhetaustoja, ja hahmo yrittää ajoittain pitää Peterin puolia koulukiusaajia vastaan, mikä tekee hahmosta pidettävämmän. Elokuvassa on kuitenkin vahvasti neito pulassa -tunnelma, jolloin hahmo jää harmittavan yksipuoliseksi. Hahmon pelastaminen esimerkiksi kerran ei haittaisi, mutta jossain vaiheessa elokuvaa huomasin miettiväni, onko se taas juuri M.J. joka on pulassa ja tarvitsee Hämähäkkimiehen hoitamaan tilanteen. Hahmon tehtäviksi jää siis lopulta olla pelastetavana ja pohtia tunteitaan miesten välillä - on varsin piristävää, että vuosien kuluessa asiaan on alettu kiinnittää huomiota ja naishahmoja on alettu kirjoittaa paremmin. Myös Peterin ja M.J:n välisen suhteen kehittyminen jää hieman muiden tapahtumien varjoon. Olisin mielelläni nähnyt kaksikon tekevän tavallisia asioita kahdestaan ja tutustuvan samalla, mutta tämä olisi luonnollisesti pidentänyt elokuvaa entisestään.

Peterin paras ystävä Harry Osborn (James Franco) tasapainoilee tunteidensa välillä yrittäessään puolustaa Peteriä tämän koulukiusaajilta ja ollessaan samalla mustasukkainen tämän koulumenestyksestä ja siitä, kuinka tämän isä tuntuu ylistävän Peteriä enemmän kuin omaa poikaansa. Hahmosta esitellään useampia puolia ja on vaikea päättää, pitäisikö hahmoa ymmärtää täysin vai olla pitämättä tästä.

Yksi elokuvan parhaita puolia on sen pahishahmo Norman Osborn (Willem Davoe), josta myöhemmin tulee Vihreä Menninkäinen. Hahmo antaa sopivan suuren vastuksen Hämähäkkimiehen kykyihin totuttelevalle Peter Parkerille, ja on erityisen mielenkiintoista seurata Normanin keskusteluja itsensä kanssa, kun tästä tuntuu vielä olevan jäljellä osa siitä miehestä, joka tämä oli ennen onnettomutta.

Elokuvassa nähdään lisäksi sanomalehti Daily Buglen päätoimittaja J. Jonah Jameson (J.K. Simmons), Peterin huoltajina toimivat May-täti (Rosemary Harris) ja Ben-setä (Cliff Robertson) sekä Peterin muita luokkalaisia, joista eniten esille nousee tämän pahin kiusaaja Flash Thompson (Joe Manganiello). Jameson lukeutuu Peter Parkerin ja Norman Osbornin ohella elokuvan parhaisiin hahmoihin. Tämän ylenpaattinen inho Hämähäkkimiestä kohtaan ja impulsiivinen johtaminen lehtensä toimituksessa tuo samaan aikaan sopivasti humoristisia kohtauksia, mutta vaikuttaa myös juonen kulkuun. Ben ja May esitetään inspiroivina ja lämminhenkisinä hahmoina, jolloin heistä on helppo pitää. Peterin kiusaajat saavat nopeasti ärsyyntymään, ja katsojan onkin helppo asettua Peterin puolelle.

Hämähäkkimies on hyvin perinteinen supersankarielokuva, mikä johtuu osittain siitä, että se lukeutuu myös ensimmäisiin sellaisiin. Se toimiikin tehtävässään oikein hyvin, eikä elokuvassa tule tylsää hetkeä. Elokuvan parasta antia on seurata, kun Peterille selviää millaisia kykyjä hän on saanut ja kuinka tämä opettelee hallitsemaan niitä. On mukavaa vaihtelua nähdä Hämähäkkimies aidosti alkutaipaleellaan, jolloin jopa seiteillä liikkuminen tuottaa huomattavasti hankaluuksia, kun useimmiten hahmon nähdään vain viilettävän nopeasti New Yorkin korkeiden rakennusten välillä suunnilleen yhtä rutiininomaisesti kuin tämä ajaisi polkupyörää. 

Juonen lisäksi elokuvan viihdyttävyyteen vaikuttaa vahvasti päähenkilön moniuloitteisuus. Vaikka Peter on monelta osin hyvin perinteinen sankarihahmo halutessaan suojella kaupunkia ja kokiessaan vastuukseen pelastaa ihmisiä, näytetään hänestä runsaasti hyvin inhimillisiä puolia ja tuodaan ilmi se, että hänkin on sisimmässään vain tavallinen ihminen. Lisäksi Vihreälle Menninkäiselle on luotu kunnollinen taustatarina, jolloin myös tämän kohtalosta on aidosti kiinnostunut. Koska elokuva julkaistiin yli 10 vuotta sitten, on ymmärrettävää, ettei sen visuaalinen ilme ole samaa tasoa nykyajan elokuvien kanssa. Vaikka osa erikoistehosteista näyttää hieman kömpelöltä, ei asiaan suurimmassa osassa kohtauksista ehdi kiinnittää huomiota niin paljon, että se haittaisi katselukokemusta.

Kokonaisuudessaan Hämähäkkimies on hyvin onnistunut supersankarielokuva, jolla on sekä toimiva juoni että pidettäviä henkilöhahmoja. Toiminnan lisäksi elokuvassa seurataan paljon Peter Parkerin tavallista arkea ja inhimillisiä ongelmia. Kaikkein parhaiten elokuva toimiikin silloin, kun uudet kyvyt ja aiempi arki täytyy saada yhdistettyä, mikä tuottaa jo itsessään runsaasti sekä hauskoja että kriittisiä tilanteita. Elokuva jättää selvästi tilaa jatko-osille saaden katsojan kiinnostumaan hahmojen jatkosta. Romantiikkapuolella elokuva jättää hieman kylmäksi, sillä M.J:n hahmo jää valitettavan paljon neidoksi pulassa, ja vaikka esimerkiksi hahmon taustatarinaa tuodaan ilmi, jää tämä puoli elokuvan muiden osien varjoon. Hämähäkkimies on kuitenkin oikein toimiva aloitus trilogialle, ja on helppo ymmärtää, miksi juuri Tobey Maguiren näyttelemä versio on edelleen monen suosikkiversio seittisankarista.

3/5

Not everyone is meant to make a difference. But for me, the choice to lead an ordinary life is no longer an option.

- Peter Parker